90-luvun ajattomien biisien haaste 7/7 – Rancid: Roots Radical

Viimeinen 90-luvun ajaton biisi on vuodelta 1995, jolloin Rancid julkaisi selkeästi kovimman levynsä, …And Out Come The Wolvesin. Se on 50 minuuttia hittiä toisen perään.

Koska juuret ovat ympäriinsä, tämä levy ei jää 90-lukuun kiinni. Juuret ovat samojen jätkien 80-luvun Operation Ivyssä, skassa, reggaessa, HC-punkissa – kansikin on kumarrus Minor Threatin 80-luvun alun EP:n kannelle, The Whossa ja kai siellä jotain rockabillyäkin on seassa.

Roots Radical nyökkäilee juurille ja kertoo, että reggae on OK, vaikka eri genren tahtiin runnotaan menemään. Kun kuuntelee tuoreinta Rancidia ja tätä, ei ihan hirveästi eroa uudessa meiningissä löydä verrattuna tähän biisiin. Toiset nimittäisivät sitä paikalleen jämähtämiseksi, toiset johdonmukaisuudeksi ja ajattomuudeksi.

90-luvun ajattomien biisien haaste 6/7 – Alice In Chains: Would?

Video paljastaa aikakauden, mutta muutoin biisi on pysynyt tuoreena. Tämä on niin iso osuma, että itse yhtyekin tietää sen poikkeuksellisuuden. Heillä oli 1992 tällainen paidan selkämys:

Would?

Myöhempinä päivinä olen soittanut tuota biisiä bändin kanssa todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta lainakappaletta. Se ei ole vaikea, mutta se on lähes täydellinen.

Tuo on minun korvaani mollivoittoisen kuuloinen, vaikka biisissä ei ole yhtään mollisointua. AIC:llä on kyky saada duurikin kuulostamaan mollillta. Ehkä 90-luvun alkupuoli oli juuri sitä. Kaikki hymyilivät, vaikka musiikki oli synkkää.

90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 4/7 – Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow

Neljäs biisi, jolla esitellään sitä, kuinka 90-lukulaiset biisit eivät välttämättä ole jääneet jumiin ysärille, on Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow.

Oasiksen MTV Unplugged -sessio meni sikäli hassusti, että Liamilla oli ainakin virallisen selityksen mukaan kurkku kipeänä. Eipä hätää, biisit kirjoittanut velipoika Noel osaa laulaa ne myös.

Tästä tuli tahattomasti minun näkökulmastani kiinnostavin Oasis-keikka ikinä. En ollut 90-luvulla järin suuri Oasis-fani, koska Liamin ääni rassasi. Tämä on aika paljon sanottu sellaiselta, joka tykkäsi Primuksesta ja Jane’s Addictionista. Sitten törmäsin tähän Unpluggediin ja huomasin, että ne biisithän ovat ihan käsittämättömän hyvin kirjoitettu. Piti vain päästä Liamista ohi.

Kaksi ensimmäistä Oasiksen levyä ovat soundimaailmaltaan ajattomia, ja paljon biisinkirjoituksessa velkaa Beatlesille. Sitten vähän taso dippasi, eikä se siitä koskaan enää palannut ennalleen. Uudemmissa Noelin soololevyissä on kaikuja noista ajoista, mutta menneeseen ei ole vielä palattu. Uskon, että 48-vuotiaalla Noelilla on vielä ainakin yksi iso levy muhimassa. Eiköhän hänellä ole ainakin parikymmentä vuotta peliaikaa kirjoittaa moinen.

Sikäli jos tuo upotettu video ei aloita sinulla automaattisesti oikeasta paikasta, rullaa 35 minuutin ja 55 sekunnin kohdalle, niin Cast No Shadow alkaa.

90-luvun haaste: 3/7 – Tool: Ænema

90-luvun biiseistä, jotka eivät kuulosta viime vuosituhannella tehdyltä, seuraavana jonossa on Tool: Ænema.

Tool ammentaa edesmenneen Bill Hicksin Arizona Bay -rutiinin Z-Salamapartio-henkisestä premissistä. Z-Salamapartion Mats ja Rauski toivoivat sadetta, joka pyyhkisi alleen kaiken saastan, johon he lukivat hipit, stallarit, kommarit ja revarit ja muut, jotka vaikeuttavat Kekkosen duunia. Toolin tyypit ja Bill Hicks toivoivat Los Angelesiin tulvaa, joka hukuttaisi plastiikkakirurgian kyllästämät kultteihin hurahtaneet, narkkarit ja wannabe-gangsterit.

Tämä kappale oli merkittävässä roolissa, kun käännyin 90-luvulla Tool-faniksi ja Bill Hicks -faniksi. Jälkimmäinen johti pitemmällä tähtäimellä meikäläisellä komiikan tekemiseen. Paljon hyvää sai yksi kappale aikaan.

Toolin tyypit olivat 90-luvun alussa mukana kaikessa Los Angeles -meiningissä, kuten Green Jellÿssä ja monessa muussa huruilussa. Maynard James Keenan kävi jo ennen debyyttilevyä nopsaan feattaamassa kavereidensa esikoislevyllä. Kavereidenkin esikoislevy menestyi pätevästi. Tuo biisi oli Know Your Enemy Rage Against The Machinen debyytillä, kun alun perin siihen buukattu Perry Farrell ei sitten kerinnytkään.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

90-luvun haaste: 1/7 – Jane’s Addiction: Been Caught Stealing

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 1/7. Minut haastettiin* esittelemään seitsemän 90-luvun sellaista suosikkia, jotka eivät ole jääneet aikaan kiinni, ja ovat timanttista kamaa ilman mitään nostalgiaa. Koska 90-luku oli musiikissa se hetki, kun marginaalista tuli suosittua ja aiemmin tuntematon Nirvana syrjäytti Billboardin listalla mainstreameista mainstreameimman Michael Jacksonin. Siksi tämä haaste on tärkeä ja koskettaa minua.

Jane’s Addiction esiintyi ei-kasarien biisien 80-lukuhaasteessanikin sen vuosikymmenen tuotannollaan, joten se on luonteva jatkopaikka 90-luvulle. Music Television esitteli minulle Jane’sin Been Caught Stealingin videolla. Taisin olla siitä jostain lehdestä lukenutkin, mutta en tiennyt artistista mitään. Kävin hakemassa Riihimäen kirjastosta Ritual De Lo Habitual -levyn ja nauhoitin sen punasävyiselle läpinäkyvälle TDK:n C-kasetille. Jonnet eivät muista, mutta oli aika, jolloin MTV esitteli uusia vaihtoehtorokkibändejä. Tätä nykyä ei moista tapahdu.

Been Caught Stealing kuulosti siltä, että yhdisteltiin sellaisia genrejä, joista en oikein siinä iässä kovinkaan syvästi tiennyt (Tervakosken funk-skene ei ollut laaja.) ja lähdettiin puskemaan ihan kummallisella kulmalla. Laulajankaan ääni ei tuntunut mitenkään sellaiselta, johon olisin GNR-/Metallica-huuruissani tottunut.

Tämä oli silloin erikoista, ja edelleen erikoista. Vuodet eivät ole kuitenkaan tehneet tästä vanhanaikaista tai retroa. Jotta saisit perspektiiviä tämän ajattomuuteen: tämä on kolme vuotta vanhempi kuin 2Unlimitedin No Limit, neljä vuotta vanhempi kuin Rednexin Cotton Eye Joe ja viisi vuotta vanhempi kuin Scatman Johnin ensimmäinen hitti. Miten meni omasta mielestä, eurodancetyypit?

* Ei haastettu. Tämä oli sinut harhaan johtanut retorinen keino. Ei tällaista haastetta ole muilla. Olen pahoillani. Haastan nyt sinut.

Wavves: Afraid of Heights

Uusi Wavves on ulkona. Afraid of Heightsillä on entisestään pienennetty säröä edellisestä King of The Beach -platasta. Enää ei kuulosta siltä kuin jo valmiiksi säröinen vuosi 1993 olisi ajettu kahden peräkkäisen säröpedaalin läpi. Nyt se on vain yhden säröpedaalin läpi.

Iloista surffipoppia ja perkeleellistä mekkalaa yhdistetään ihan liian vähän. Siinä on paikka, täyttäkää se. 90-lukuretroakin soisi olevan enemmän ja 80-lukuretroa vähemmän. (ANSSI KELA, PUHUN NYT SINULLE. KÄÄNNÄ KELLO KYMMENEN VUOTTA ETEENPÄIN. Hyviä biisejä, käsittämättömät kasarisoundit.) Ysäristä voi pitää ilman nostalgiaa. Kasarista nauttiminen vaatii ironisen suodattimen, joka latistaa kaiken vitsiksi.

Alla on VHS-mäinen albumin nimiraidan video. En ole ainoa, jolle tulee hieman Nirvana mieleen. Eipä tuota yhteyttä bändikään kovin paljon piilottele, ainakaan aiemman EP:n I Wanna Meet Dave Grohl -biisistä päätellen.

Wavvesin kollit kävivät pari päivää sitten Lettermanissa soittamassa. Yleensä en lämpeä product placementeille, mutta Nathan jakaa ihastukseni vaatemerkki Mishkaan, joiden kanssa Wavves on muutaman lippiksen ja paidan tehnytkin. Basistin esteettinen taju tuntuu olevan poimittu Jussi Lehtisalolta. Ironista, että basistilla on Metallican kaikista mahdollisista räsyistä nimenomaan Justice for All -paita.

Faith No More palaa yhteen

Faith No More on vahvistanut, että he palaavat yhteen Euroopan kiertueen ajaksi ensi kesänä. ”Yhteen” ei tarkoita, että alkuperäinen kitaristi Jim Martin palaisi. Minulle kelpaisi Trey Spruance ennemmin.

Kaltaisiani ysärifaneja hemmotellaan, ensin Jane’s Addictionin paluu alkuperäiskokoonpanossa studioon Trent Reznorin kanssa ja sitten tämä. Sanokaa nyt vielä, että seuraavana Mr. Bungle palaisi yhteen.