Wavves: Afraid of Heights

Uusi Wavves on ulkona. Afraid of Heightsillä on entisestään pienennetty säröä edellisestä King of The Beach -platasta. Enää ei kuulosta siltä kuin jo valmiiksi säröinen vuosi 1993 olisi ajettu kahden peräkkäisen säröpedaalin läpi. Nyt se on vain yhden säröpedaalin läpi.

Iloista surffipoppia ja perkeleellistä mekkalaa yhdistetään ihan liian vähän. Siinä on paikka, täyttäkää se. 90-lukuretroakin soisi olevan enemmän ja 80-lukuretroa vähemmän. (ANSSI KELA, PUHUN NYT SINULLE. KÄÄNNÄ KELLO KYMMENEN VUOTTA ETEENPÄIN. Hyviä biisejä, käsittämättömät kasarisoundit.) Ysäristä voi pitää ilman nostalgiaa. Kasarista nauttiminen vaatii ironisen suodattimen, joka latistaa kaiken vitsiksi.

Alla on VHS-mäinen albumin nimiraidan video. En ole ainoa, jolle tulee hieman Nirvana mieleen. Eipä tuota yhteyttä bändikään kovin paljon piilottele, ainakaan aiemman EP:n I Wanna Meet Dave Grohl -biisistä päätellen.

Wavvesin kollit kävivät pari päivää sitten Lettermanissa soittamassa. Yleensä en lämpeä product placementeille, mutta Nathan jakaa ihastukseni vaatemerkki Mishkaan, joiden kanssa Wavves on muutaman lippiksen ja paidan tehnytkin. Basistin esteettinen taju tuntuu olevan poimittu Jussi Lehtisalolta. Ironista, että basistilla on Metallican kaikista mahdollisista räsyistä nimenomaan Justice for All -paita.

Faith No More palaa yhteen

Faith No More on vahvistanut, että he palaavat yhteen Euroopan kiertueen ajaksi ensi kesänä. ”Yhteen” ei tarkoita, että alkuperäinen kitaristi Jim Martin palaisi. Minulle kelpaisi Trey Spruance ennemmin.

Kaltaisiani ysärifaneja hemmotellaan, ensin Jane’s Addictionin paluu alkuperäiskokoonpanossa studioon Trent Reznorin kanssa ja sitten tämä. Sanokaa nyt vielä, että seuraavana Mr. Bungle palaisi yhteen.

90-luvun parhaat levyt: 1. nine inch nails: the downward spiral

Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen lista on saavuttanut viimeisen osansa.

90-luvun paras levy ei ole Nirvanan Nevermind. Se saattoi olla merkittävin ja on eniten myynyt 90-luvun rocklevy maailmassa (sen sijaan Suomessa jopa Jope Ruonansuu pieksee sen), mutta sen jälkeläinen In Utero on vielä parempi levy. Eikä myöskään Metallican musta levy ole 90-luvun paras levy, vaikka myi ihan julmetusti ja sinänsä hyvä levy onkin – joskin selkeästi heikompi kuin kolme edeltävää. Myöskään Oasiksen What’s The Story (Morning Glory) ei ole oikea valinta. Vaikka biisinkirjoitus on huikeaa, esityspuoli jää puolitiehen.

90-luvun paras levy on nine inch nailsin the downward spiral vuodelta 1994.

Tämä on jo toinen tällä listalla esiintyvä losangelesilaisessa kartanossa äänitetty levy! 90-luku ja Losin kartano vaikuttaa voittajan valinnalta.

Vuonna 1994 valvoin myöhään ja katsoin pitkälle aamuyöhön Woodstock ’94:n livelähetystä ja odotin Metallican settiä. Ennen Metallicaa soitti meikäläiselle pikkuisen tuntemattomampi nine inch nails. Olin kuullut bändin mainittavan usein Ministryn yhteydessä, mikä oli ehdotonta plussaa. Luullakseni myös Wishin video Brokenilta oli tarttunut verkkokalvoilleni sitä ennen.

nine inch nails aloitti. Vaikka kello oli ties mitä aamuyöstä ja väsymys painoi päälle, sydän alkoi hakata ja olin myyty. (Metallica oli tämän jälkeen vähän no-joo-mallinen esitys.) Tämän bändin levyjä pitää hankkia ja vähän äkkiä.

Seuraavana päivänä syöksyin levykauppaan. Myös sitä seuraavana. Aika monena muunakin päivänä menin, kunnes olin kasannut kaikki siihen päivään mennessä julkaistun nine inch nailsin.

1994 kuuntelin the downward spiralin luultavasti muutamia kymmeniä kertoja, eikä tahti hirveämmin myöhempinä päivinä hiipunut. Albumi kuulostaa edelleen tuoreelta, mikä on aivan poikkeuksellista 14 vuotta vanhalle levylle, jolla on teknologinen sydän.

Jokainen raita levyllä on puhdasta timanttia ja kokonaisuus soljuu juuri niin kuin konseptilevyjen pitää soljua. Tätä taustaa vasten en ymmärrä, miksi japanilaiselle versiolle on läiskitty coverbiisi Dead Souls bonusraidaksi. Vaikka se on hieno kappale, se ei ole osa tuota konseptilevyä.

Kontrasti tekee tästä levystä hienon. Tällä levyllä on hillitön määrä kuiskaamista ja hillitön määrä huutoa. Löytyy hiljaista synailua ja lähes tunnistamattomaksi säröytettyä kitaraa. Kun hiljainen on hiljaista, kova kuulostaa kovemmalta. (Terkkuja lähes kaikille viimeisen 15 vuoden aikana levyjä masteroineille tyypeille.)

Tämän listan kaikista viidestä levystä tämä on vaikuttanut eniten 90-luvun soundiin. the downward spiralin jälkeen särölaulu ja industriaalikitarat olivat viittä vaille mainstreamia. Kaikki tahtoivat olla Reznoreita. Kunpa Danzig olisi tajunnut pysyä siitä pelistä pois.

Kaksi vuotta myöhemmin Reznor tuotti Marilyn Mansonin konseptilevyn Antichrist Superstar pitkälti samalla kaavalla. Se oli niin lähellä nine inch nailsia kuin Manson pääsee, ja sitä levyä Manson ei koskaan ylitä.

90-luvun parhaat levyt: viimeinen osa

Roklinnun mukaan 90-luvun viisi parasta levyä ovat siis:

1. nine inch nails: the downward spiral
2. Radiohead: OK Computer
3. Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual
4. Red Hot Chili Peppers: Bloodsugarsexmagik
5. Faith No More: Angel Dust

90-luvun parhaat levyt: sijat 6.-20jotain

90-luvun parhaiden levyjen kärkiviisikkoon eivät aivan mahtuneet nämä levyt:

Karsiutuneita levyjä, lähes 90-luvun 5 parhaan joukossa

Ismo Alanko: Kun Suomi Putos Puusta
Alice In Chains: Dirt
Beastie Boys: Ill Communication
Beck: Odelay
CMX: Aurinko
Danzig II: Lucifuge
DJ Shadow: Endtroducing…
Eels: Electro-Shock Blues
Marilyn Manson: Antichrist Superstar
Ministry: Psalm 69
Mr. Bungle: Mr. Bungle
Pantera: Vulgar Display of Power
Pearl Jam: Ten
Porno for Pyros: Porno for Pyros
Primus: Sailing The Seas of Cheese
Rage Against The Machine: Rage Against The Machine
Smashing Pumpkins: Siamese Dream
Soundgarden: Superunknown
Stone Temple Pilots: Core
Therapy?: Troublegum
Tool: AEnima
Type O Negative: Bloody Kisses
YUP: Toppatakkeja ja Toledon terästä
Zen Café: Idiootti

90-luvun parhaat levyt: 2. Radiohead: OK Computer

Kakkoseksi Roklinnun parhaat 90-luvun levyt -listalla yltää Radioheadin OK Computer vuodelta 1997.

Olin alkuvuoden 1997 tehokkaasti eristettynä rokista ja kaikesta uudesta armeijan harmaissa. Pääsin syksyllä ulos ja tulin opiskelemaan. Olin opiskelukaverin luona tekemässä ryhmätyötä, kun hän pani taustamusiikiksi soimaan Radioheadin OK Computerin. Se bändi, joka oli menneisyydessä tehnyt Creepin ja Fake Plastic Treesin oli tehnyt jotain aivan käsittämättömän erilaista, mutta hienoa hänen mielestään. Hyvin nopeasti olin samaa mieltä.

Vaikka levy oli surullinen, haastava ja valtavirrasta sivuun, suuri yleisö otti sen omaksensa. Tämä oli ensimmäinen askel keskikokoisesta kitararockbändi Radioheadista maailman suosituimmaksi elektrorokbändi Radioheadiksi.

Avaussinkku oli kolmesta biisiaihiosta kasattu alun perin vartin mittainen Paranoid Android, jonka video pyöri MTV:llä kummallisuuteensa nähden yllättävän paljon. Alettiin jo elää aikoja, jolloin MTV muuttui reality-kanavaksi, jossa vaihtoehtovideot eivät paljon juhlineet.

Vaikka levyn raidoista yksikään yksinään ei ole yhtä huikea kuin vaikkapa aiemmin mainitun Jane’s Addictionin Three Days, kokonaisuus on upea. Reilu 50 minuuttia parhautta, jonka katkaisee vain pieni Fitter, Happier -huokaisutauko välissä.

Radiohead ei arvellut ylittävänsä OK Computeria toisella samanlaisella, joten he lähtivät aivan eri suuntaan ja tekivät täysin erilaisen Kid A:n. Näin OK Computerista jäi parempi maku, kun perään ei tehty samanlaista huonompaa.

90-luvun parhaat levyt, osa 4

90-luvun parhaat levyt: 3. Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual

Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen sarjassa sijan kolme valtasi Jane’s Addictionin Ritual De Lo Habitual vuodelta 1990.

Törmäsin 90-luvun alkupuolella Riihimäen kirjastossa Ritual de lo Habitualiin ja päätin poimia mukaan kuunteluun, koska muistin kuulleeni jostain musiikkilehdestä tai radiosta hehkutusta Jane’s Addictionista.

Ensimmäisillä kuunteluilla vain Stop ja Been Caught Stealing jäivät päähän soimaan, mutta ne jäivät kummittelemaan. Siellä oli pitkiä biisejä loppupuolella, jotka eivät ensikuulemilla oikein hahmottuneet. Toisia tuntui Perry Farrellin ääni häiritsevän, mutta minä olin jo heti kärkeen sinut sen kanssa.

Unohdin levyn pitkäksi aikaa, kunnes kuuntelin sen uudestaan. Pitemmätkin kappaleet putosivat komeasti – Three Days on 90-luvun paras pitkä biisi. Kaksi kymmenminuuttista kappaletta peräkkäin ei ole kovin ystävällistä uudelle yleisölle, joten ei ihme, ettei ensi kerralla pudonnut.

Tuon valaistumisen jälkeen Jane’s Addiction jäi pysyvään tehokuunteluun, vaikkei materiaalia ollut käytännössä kuin kahden lyhyehkön levyn verran. Kahdessa lyhyehkössä levyssä oli paljon enemmän kuin useimpien bändien urassa.

Kertovat, että käytännössä lähes kaikki Jane’s Addictionin materiaali olisi syntynyt ennen kuin bändi olisi alkanut nauhoittaa edes ensimmäistä studiolevyä edeltänyttä livelevyä. Myöhempinä päivinä bändi oli niin riitaisa ja kamoissaan, ettei ole ihme, ettei tuon ajan jälkeen saatu enää mitään kunnollista aikaan.

Jos Perry ei olisi ollut niin ahne (vaati – ja my-way-or-hiway-ukaasin jälkeen myös sai – 50% bändin tuotosta) ja herrat olisivat pysyneet kuivilla, Jane’s Addiction olisi ollut yksi suurimmista bändeistä 90-luvulla.

90-luvun levyt, osa 3

90-luvun parhaat levyt: 4. Red Hot Chili Peppers: Bloodsugarsexmagik

Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen sarja jatkuu. Sijalla 5 musiikin kultakauden parhaista levyistä oli Faith No Moren Angel Dust.

90-luvun neljänneksi paras levy on Red Hot Chili Peppersin Bloodsugarsexmagik vuodelta 1991.

1991 oli karua aikaa olla nuori musiikkifani pienellä paikkakunnalla. Lähimpään levykauppaan oli helvetinmoinen matka ja Internetin kanssa oli vähän nihkeää. Uusien bändien löytämiseksi joutui luottamaan niihin harvoihin, jotka törmäsivät uuteen musiikkiin, MTV:hen ja Radiomafiaan.

Jonain päivänä MTV näytti Give It Awayn videon. Olipa mahtava sinkku, joten piti tutustua levyyn. Eihän tällaisia levyjä ole olemassakaan – jokainen biisi on erinomainen ja niitä on melkein 74 minuutin edestä! Luulin sitä ennen, että funk oli jäänyt 70-luvulle.

Myöhemmin MTV ryöstöviljeli sinänsä mainiota Under The Bridgeä 24/7. Liika mitä tahansa on liikaa.

Rick Rubin on saanut monta bändiä tekemään ilmiömäisen levyn ja löytämään olennaisen itsestään. Vuoden 1989 Mother’s Milk oli monta askelta georgeclintonimpi ja Frusciante oli hevimetallimpi. Mother’s Milk kuulosti 80-luvulta.

Rubin löi pojat vanhaan Harry Houdinin kartanoon ja väänsi potikat 90-luvun suuntaan. Raaempi, karumpi ja pelkistetty soundimaailma oli Bloodsugarsexmagikin menestysresepti. Kaikeksi onneksi pojat onnistuivat pitämään päihteidenkäyttönsä aisoissa, eikä tässä vaiheessa Frusciantekaan ollut piikittänyt.

Kaikki oli mahtavata, mutta suosio iski päälle ja päihteet sitä myötä kahta pahemmin. Seuraavaan levyyn tarvittiin neljä vuotta ja uusi kitaristi. Taika oli kadonnut. RHCP ei enää koskaan tee yhtä hyvää levyä.

90-luvun parhaat levyt, osa 2

5 parasta albumia 90-luvulta: 5. Faith No More: Angel Dust

Roklinnussa on usein muistettu muistuttaa, kuinka 90-luku oli yksi musiikin kulta-ajoista. Tämä postaus aloittaa sarjan 90-luvun parhaista roklevyistä. Tulokset ovat syntyneet äänestyksessä tällä toimistotuolillani istuvien kesken, ja tuloksissa saattaa nähdä kasvutarinan.

Sijalla 5 on Faith No Moren Angel Dust vuodelta 1992.

1992 olin 15-vuotias, ja 15-vuotiaana on tapana olla vähän helvetin ehdoton. Eurodanceboomin hiljalleen vyöryessä päälle olin kovin skeptinen koneiden – tai jopa koskettimien – käyttöön musiikissa. Silloin olin vakavasti sitä mieltä, että musiikkihan pitää tehdä kitaroilla, rummuilla ja ihmisäänellä! Industriaaliheräämiseni oli vasta juuri tulossa Ministryn muodossa.

Olin kuitenkin hieman antanut periksi koskettimille, kun The Real Thing oli niin huikea levy. Kun kuulin, että Faith No Morelta oli tulossa uutta tavaraa, en meinannut pysyä housuissani. Lopulta satuin riihimäkeläisessä kodinkoneliikkeessä kävelemään auki olevan television ohi, jossa MTV:ltä tuli avaussinkku Midlife Crisisin video.

WTF? Sampleja! Syntsaa! Kitara miksattuna melkein piiloon! Pettymys oli valtava.

…kunnes.

Ahkeran kuuntelun myötä syntsailu ei kuulostanutkaan enää niin pahalta ja samalla monimutkainen ja -puolinen levy aukesi. Ehkä kaiken musiikin ei tarvinnutkaan olla Black Sabbathia ja Metallicaa.

Näemmä kolmentoista kappaleen levyllä voi olla kymmentä eri tyyliä, ja siitä saa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Midnight Cowboyn hanurimusiikki sopii täydellisesti Jizzlobberin megafonihuudon perään, ja Midlife Crisisin lätkäkaukalokelpoinen rytmimusiikki voi jatkua suoraan trailerpark-spokenword-sekasikiö-RV:hen. Toisella puolella kantta voi olla hillitty luontokuva ja toisella puolella lehmänpää teurastamossa.

Mr. Bungle -levystä inspiroituneena ja edellislevyyn verrattuna monta kokemusta rikkaampana Patton oli oppinut käyttämään ääntään selkeästi Real Thingiä paremmin ja muuttui siksi Pattoniksi, jota on pystynyt fanittamaan yli viisitoista vuotta.

On kunnioitettavaa, että joillain on kanttia tehdä ison mainstream-menestyksen jälkeen kunnianhimoinen levy kolmen vuoden tauon jälkeen. Olisihan sitä voinut pelata varman päällekin ja tehdä toisen levyn nopsaan sitä samaa. Onneksi he valitsivat näin.

90-luvun levyt Roklinnussa, osa I