Popkult palasi tauolta

YLEn tv-ohjelma Popkultin kevätkausi käynnistyi aiheella ”Populaarikulttuuri, mitä se on?”. Asiasta saadaan yllättävän vireää keskustelua aikaan. Kiinnostavimmillaan ohjelma on kun pohditaan kummassa otetaan enemmän riskejä, korkeakulttuurissa vai populaarikulttuurissa.

Ohjelman vetäjänä jatkaa Silvia Modig, uutena vakiokasvona on Rumbasta ja Radio Helsingistä tuttu iiihana Laura Haapala. Jakso on katsottavissa YLE Areenassa seitsemän päivän ajan.

1970-luvun musiikinhistoriaa Suomessa

Rouva Ruudun musiikinhistoria on TV1:llä esitettävä neliosainen sarja Suomen musiikinhistoriasta.

Mummomaisesta nimestään huolimatta sarjan kolmas osa ”Kova meininki” tarjoaa paljon kiinnostavaa (jotkut käyttäisivät tässä sanaa karmea) 70-luvun musiikkia ajan muotivirtauksilla höystettynä. Ohjelmassa vilahtaa mm. Gregorius-yhtye YMCA-coverillaan.

Ohjelman esitysaikaa YLE Areenassa on jäljellä enää tämä päivä, joten hop hop katsomaan.

Rockin seitsemän elämää

YLE Teemalta alkoi maanantaina seitsenosainen sarja Rockin seitsemän elämää. BBC:n tuottaman sarjan jaksot on otsikoitu seuraavasti:
Blues-pohjainen rock 1963 – 1970
Taiderock 1966 – 1980
Punk 1973 – 1980
Hevi 1970 – 1991
Stadion-rock 1965 – 1993
Amerikkalainen vaihtoehto 1980 – 1994
Brittiläinen indie-musiikki 1980 – 2007

Kiinnostavaa nähdä onko aiheista saatu jotain uutta irti. Avausjakso uusitaan lauantaina ja uudet jaksot tulevat siis maanantaisin.

Ohjelman kotisivut

Yle Live Teemalla keskiviikkoiltaisin

Yle Teemalla esitetään mielenkiintoisia konserttitaltiointeja keskiviikkoiltaisin. Tässä kevään ohjelma:

14.1. Judas Priest
21.1. Venom
28.1. Girlschool
4.2. Magnum
11.2. Pallas
18.2. Wendy O. Williams
25.2. Lee Aaron
4.3. Wratchild
11.3. Cherry Bombz
18.3. UFO
25.3. The Smiths
1.4. Avril Lavigne
8.4. Radiohead
15.4. Queens of the Stone Age
22.4. The Hives
29.4. Kaiser Chiefs
6.5. The Rasmus
13.5. Cassius
20.5. REM
27.5. The Smashing Pumpkins

Tähän loppuun vielä pikatuomiot tähän asti nähdyistä keikoista:

Judas Priestin keikka oli varsin viihdyttävä. Tämän katselmuksen perusteella väitän, että Rob Halford on livetilanteessa yhtä kuin Judas Priest. Muut bändin jätkät ovat keikkakokemuksen kannalta statisteja, eikä kokonaisuus muuttuisi yhtään huonommaksi, mikäli bändin pitkätukat laitettaisiin soittamaan lavan taakse. Rob Halford on metallikuningas, esimerkillisen taitava esiintyjä.

Venomin keikka oli uskomatonta paskaa. Sietämätön. Tv-ohjelmatiedoissa taltioinnin kerrottiin olevan ”brittiläisten black metal -veteraanien kauhistuttava keikka”. Kauhistuttava se olikin — sanan negatiivisimmassa mielessä. 80-luvulla tämä on voinut olla kiinnostava, mutta silloin myös Ghostbusters oli mukamas hyvä elokuva. Aika on ajanut armotta tämän ohi.

CMX livenä Ylellä

CMX kävi vääntämässä Yleisradiossa keikan, joka vastapainoksi hiljattaiselle kokoelmalevylle ei suuremmin hittejä hakevaa yleisöä kosiskellut. Paikalla olikin vain kourallinen ihmisiä. Muutaman hengen yleisölle soittaminen näyttää aina yhtä hassulta.

Yle haastatteli samassa yhteydessä Roklinnun tutuksi tekemällä metodilla Yrjänää. Tosin kesken haastattelun haastattelija alkoi maitoilla ja kysyi toisenkin kysymyksen, ja kolmannen!

Huomiselle Tavastian keikalle näyttää olevan vielä lippuja. En muista olleeni kymmeneen vuoteen CMX:n Tavastian keikalla, johon olisi jäänyt lippuja ovelle myyntiin. Joko yleisö alkaa väsyä?

Eipä sitä itsekään toisaalta noin neljännellekymmenennelle (kyllä, laskin keikkakalenterista) CMX-keikalle mene ihan sillä samalla innolla kuin joskus ”CMX soittaa outoja” -keikalle ylioppilaskirjoitusten kevennykseksi keväällä 1996. Tosin harvassapa ovat ne bändit, joiden keikkoja jaksaa nelisenkymmentä katsoa.

Roklintu on uhka musiikkijournalismille

Ylen uutisissa oli eilen uutinen, jossa höykytettiin kaikkea netissä tapahtuvaa rock-kirjoittelua poikkeuksellisen asenteellisesti.

Hiljennytään hetkeksi sanan äärellä ja katsotaan uutinen Ylen Areenalta.

Olin häkeltynyt, kun kuulin uutisen. Mistä oikein on kysymys?

Puretaanpa uutinen palasiksi.

”Rock-journalismi ja -kritiikki elävät suurta murrosvaihetta. Viime vuosien aikana kritiikki on siirtynyt printtimediasta yhä painokkaammin Internetiin, jolloin kirjoittajien määrä on moninkertaistunut. Muutos ei ole sujunut kivuttomasti.”

Uutisessa ei kuitenkaan millään tavalla kerrota, millaisia muita kipukohtia on syntynyt kuin se, että joillain perinteisen median toimittajilla on kaunaa uutta mediaa vastaan.

Minä en ole kovinkaan suuria kipuja tässä huomannut. Vuodesta 2002 on Roklintukin pyörinyt, eikä satu mihinkään kohtaan.

”Vielä vuosikymmen sitten rock-musiikin seuraaminen oli helppoa. Soundin, Rumban ja Suosikin lisäksi muutama päivä- ja pienlehti edusti rock-journalismia. Tällä hetkellä tilanne on aivan toinen. Rockista voi kirjoittaa netissä kuka tahansa mitä tahansa. Asiantuntijat eivät kuitenkaan – tai onneksi – ole katoamassa minnekään.”

Nyt alkaa tulla tiukkaa tavaraa. Tässä päräytyksessä vedetään seuraavat taustaolettamat:

  • On positiivinen asia, että on vain muutama rock-media. Medioiden määrän lisääntyminen on perkeleestä.
  • Medioiden pieni lukumäärä tekee rockin seuraamisesta helppoa.
  • Ilmaisunvapaus on uhka, joka saattaisi ajaa asiantuntijat pois.
  • Asiantuntijat on joukko, johon eivät kuulu Internetissä rockista kirjoittavat.

Ajatella, netissä tosiaan voi kirjoittaa kuka tahansa mistä tahansa mitä tahansa (laillista). Pitäisikö asian olla näin?

”Netissä harrastetaan ahkerasti nimenomaan populaarikulttuurikirjoittamista, mutta ongelmaksi nousee etenkin se, millaisin meriitein.”

Se on ongelmallista toki – olettaen, että:

  • Rockista lukevat ovat niin medialukutaidottomia, että he eivät pysty erottamaan asiantuntevaa kirjoittajaa ja asiantuntematonta kirjoittajaa.
  • Rockista kirjoittaminen ja lukeminen on niin vakavaa puuhaa, että on suorastaan ongelmallista, jos sitä tehdään ilman vahvaa asiantuntemusta.

Alan aistia toimittajasta jonkinlaista pelkoa.

Toimittaja haastattelee Ilkka Mattilaa – joka kieltämättä on poikkeuksellisen asiantunteva toimittaja ja jonka keikka-arvioita on useimmiten ilo lukea. Avauskysymyksellä kuitenkin vedetään matto jalkojen alta.

”Kismittääkö itseäsi se, että kuka tahansa voi nimetä itsensä rocktoimittajaksi?”

Mattila fiksuna kaverina vastaa suhteellisen diplomaattisesti tarkoitushakuiseen kysymykseen, mutta mietitäänpä kysymystä hieman. Asiayhteys antaa ymmärtää, että on jotenkin netin ansiota, että kuka tahansa voi nimetä itsensä rocktoimittajaksi. Onhan zinejä ollut jo kirjoituskone + kopiokone -aikakaudesta alkaen – ja silloinkin kuka tahansa pystyi nimeämään itsensä rocktoimittajaksi. Miksi se on ongelma? Tulisiko toimittajuus olla ansaittu arvonimi? Eikö medialukutaitoinen nykykansalainen ymmärrä eroa kunnollisen toimittajan ja itse itsensä ylentäneen toimittajan välillä?

Jos tällä heitolla viitataan bloggaajiin, niin uskoisin, että bloggaajat tuppaavat viittaamaan itseensä ennemmin bloggaajina kuin toimittajina. Toimittajiksi nimitetään itseä korkeintaan leikillään.

”Vaikka netissä eletäänkin villejä aikoja, sielläkin rockjournalismi ja -kritiikki ovat muovautuneet Pitchfork ["toim". huom. äännetään Pitsföök] -nettilehden kaltaiseen malliin.”

Millaisia villejä aikoja netissä eletään? Tarkoitetaanko tässä niitä pre-totalitäärisiä aikoja, jolloin ”kuka tahansa sai kirjoittaa mitä tahansa Internetiin”?

Ymmärsinkö nyt oikein – netin journalismi on muotoutunut Pitchforkin malliin? Eikö Pitchfork ole harvinaisen poikkeuksellinen nettimedia särmikkäältä kritiikiltään?

”Lähinnä vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä amerikkalainen Pitchfork muistuttaa paperijulkaisua, joka on vain viety uuteen ympäristöön.”

En näe mitään muuta yhteyttä paperijulkaisuun kuin sen, että Pitchforkissa on artikkeleita. Ehkä minua viisaammat täydentävät hölmöyttäni tämän (paperijulkaisua muistuttavan) postauksen kommenttilaatikossa.

Huhhuh, olipa häkellyttävä juttu. En ollut ennen osannut ajatella, että Roklintu on uhka rockjournalismille. En myöskään uskonut, että noin asenteellista juttua tehdään YLEn uutisiin, koska sinne ei voi kuka tahansa kirjoittaa mitä tahansa.

Miksi tässä on otettu rockjournalismi nimenomaisesti suurennuslasin alle? Miksi ei esimerkiksi terveysjournalismia, talousjournalismia tai jotain sellaista aluetta, jossa toistaitoisen toimittajan toiminnalla voisi oikeasti olla jotain merkitystä. Mikä uutisessa olisi muuttunut, jos olisi valittu toinen erikoistumisala?

Hei, perinteinen journalisti siellä YLEssä – miksi pelkäät meitä nettihörhöjä? Emme me tarkoita pahaa ja me pidämme Ilkka Mattilasta ja hänen kirjoituksistaan.

Päivitys: Aiheesta kirjoittivat myös ihan mitä tahansa ihan ketkä tahansa, kuten: Skrubu, Haakana & posse Jaikussa, YLEn tekstimuotoiset uutiset ja Tuhat sanaa.