Ruisrock 2011: perjantai

Ei pitänyt alun perin mennä lainkaan Ruisrockiin tänä vuonna. Sitten ne menivät julkistamaan, että Primus soittaa perjantaina. 13 vuotta sitten Primus soitti Provinssirockissa, ja keikka oli meikäläisen kolmen parhaan keikan joukossa ikinä. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta jäädä kotiin, jos noin pitkän tauon jälkeen palaavat maahan.

Perjantai alkoi Circlen jumituksella. Circle on aivan mahtavaa ensimmäiset puoli tuntia, ja sitten saan yliannostuksen. Circle on kuin sokeria. Vähän on mainiota, mutta liika Circle menee jo yli.

Kun Circle on nautittu, on Primuksen aika. Primus runttaa tunnin verran menemään ja tarjoaa niin leveän kattauksen parinkymmenen vuoden tuotannosta kuin vain siinä ajassa voi. Claypool vaikuttaa hieman nuutuneelta, mutta kovana ammattimiehenä vetää niin tiukasti kuin hänellä on aina tapana. Seuraan keikkaa mosh pitin vieressä tarkkaavaisena. Ympärilläni ei olla ihan yhtä tarkkaavaisia, ja minut peitellään vichyyn ja makeaan savuun vähän väliä. Pitti sekoaa täysin, kun Those Damned Blue Collar Tweekers alkaa soida. Jos Tweekers on yleisön mielestä iso hitti, näemmä muutkin ovat opiskelleet Primuksensa hyvin.

Uusiakin kappaleita kuultiin. Joku bootleggari oli napannut pystybassolla vedetyn Jilly’s on Smackin videolle:

Primuksen jälkeen oli Jarkko Martikaisen pikkulavan akustisen soolokeikan aika. Martikaisen vedon muoto ja yleisön reaktio oli mielenkiintoisesti ristiriidassa. Ote oli rauhallinen ja jonkin verran surumielinen. Yleisö pikkulavalla oli aivan haltioissaan ja hurrasi raivokkaasti. Ehkei artisti ollut tarkoittanut, että porukka olisi aivan ekstaasissa ja huutaisi vimmalla, kun Kaikki me kuolemme pian, mutta yhtä kaikki – nyt oli poikkeuksellisen kova noste Martikaisella. Hyvä.

The National valtasi rantalavan seuraavana. Olen antanut The Nationalille monta mahdollisuutta. On ihan selvää, että kyseessä on hyvä bändi, joka kirjoittaa hienoja biisejä. Silti, jos olen vähänkin väärässä mielentilassa (ts. ei kenkiintuijottelutilassa), se ei iske. Eilen olin vähän liian kiireisellä tuulella, joten Nationalin keikka ei oikein pudonnut. Koska ne ovat kuitenkin sen verran hyviä, tulihan se katsottua alusta loppuun.

Prodigy päätti illan. Hyvät bileet, maa hytkyi, porukka jorasi. Jos olisi ruvennut kitisemään, olisi voinut todeta, että keikka vaikutti aika paljon siltä, että onko se nyt niin hirveän liveä, jos yksi hiljaisella oleva kitara, rummut ja MC painavat menemään valmiiksi ohjelmoidun taustan päälle. Toisaalta näissä karkeloissa se ei ole olennaista. Keikan piti olla hyvät bileet, ja sitä ne olivat.

Takaisin autoon, kotiin ja neljältä nukkumaan. Ruisrockin pistokeikka on ohi.

The National @ Kulttuuritalo

Brooklynin lahja indiemusiikille, eli The National myi Kulttuuritalon hetkessä loppuun joten bändille järjestettiin lisäkonsertti 4.3. Yhtyeen kaksi viimeisintä levyä Boxer & High Violet ovat nostaneet sen yhdeksi tämän hetken suositummaksi vaihtoehtorockbändiksi. Kulttuuritalon akustiikka tai miksaus saivat bändin kuulostamaan välillä tukkoiselta, mutta varsinkin encore oli vakuuttavaa kuultavaa. Yhtye esiintyy seuraavan kerran Suomessa Ruisrockissa.

The National

Primus Ruisrockiin

Ruisrock on julkistanut ensi kesän esiintyjiään. Listasta pomppaa esiin ”yhdysvaltalainen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye” Primus. Muita nimiä ovat mm. Robyn, The Prodigy, Hurts, Mark Lanegan & Isobel Campbell, Fleet Foxes ja The National.

Vaikuttaa siltä että Ruissalossa on heinäkuussa hyvät kekkerit. Samalla valinta festareiden välillä kiristyy. Tarjonta on sen verran hyvää, että ainakaan bändien takia ei välttämättä tarvitse lähteä ulkomaille.

Ruisrock, sunnuntai

Lauantai vaati veronsa. Sunnuntaina ehdin Ruissaloon puoli seitsemäksi (!) näkemään José Gonzálezin keikan loppuosan. Näkemättä jäivät mm. naurettavan aikaisin esiintynyt YUP sekä Ismo Alanko Teholla. Onneksi sääennuste parani sateisesta auringonpaisteeksi. Tästä rohkaistuneena otin mukaan kunnon kamerani pokkarin sijaan. Tuloksia voi tutkia tuolta.

José Gonzálezin kitara

Iso festivaaliteltta ei ole José Gonzálezin hartaalle ja akustisvetoiselle musiikille otollisin esittämisympäristö, mutta nyt homma toimi erinomaisesti. Tullessani telttaan Cycling Trivialities soi, jos mahdollista, yhtä tunnelmallisesti kuin Tavastialla. Kahden soittajan kera esiintynyt González sai yleisöltä komeat suosionosoitukset. Encorena kuultiin cover-kappaleet Hand On Your Heart sekä Smalltown Boy.

Kent esitti rockinsa mallikkaasti vaikkei valoshowssa päästykään tämän vuoden Kulttuuritalon keikkojen tasolle. Joakim Berg osaa ottaa yleisönsä eivätkä bändin muut jäsenetkään jää kovin kauaksi taakse. Ensilevyn Blå Jeans kuultiin toisena kappaleena ja varsinaisen setin loppuun tulivat odotetut Om Du Var Här, Dom Andra sekä 747.

Illan viimeiset artistit, yhdysvaltalaiset The National sekä Interpol ovat itselleni vieraita. Molemmat yllättivät kuitenkin positiivisesti. Etenkin The Nationalin sopivan särmikäs esiintyminen vakuutti. Laulaja Matt Berningerin lavaolemuksessa oli jotain joka muistutti Morrisseyn parin vuoden takaisesta Ruisrock-vierailusta. Interpolin tyylikkäät miehet saivat yleisön mukaansa itseni mukaan lukien, mutta lähdin silti kesken keikan pois pelkän väsymyksen takia.

Nyt kotiin lepäämään. Onko sitä tullut vanhaksi kun kolmen päivän festarit alkavat tuntua liian rankoilta?

Vuoden 2007 levyt

Kun kerran pojatkin, niin kyllä sitten minäkin (ja kun poikien listoissa ei juurikaan ollut samoja levyjä kuin omassani):

Radiohead: In Rainbows
Henkka hoitikin jo tämän levyn hehkuttelut aiemmin. Hieno bändi, hieno levy.

The National: The Boxer
Täysi levyllinen liki täydellistä poppia. Ja laulajalla just sellainen matala laulusoundi, josta täti tykkää.

The Arcade Fire: Neon Bible
Mahtavan mahtipontista kamaa rokkibändiksi eriskummallisella kokoonpanolla. Kirkkourut ovat vähän kuin kitaravallit, toimivat aina.

Low: Drums & Guns
Low teki kaikessa hiljaisuudessa erittäin hyvän levyn. Jatkaa bändin aiempien levyjen hidasta, mutta jykevää linjaa, ja jalostaa sitä edelleen tyylikkäämmäksi.

Interpol: Our Love to Admire
Ei ihan pääse samaan sarjaan kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta tässä on biisi Pioneer to the Falls, ja se yksinään on jo aika paljon.

Queens of the Stone Age: Era Vulgaris
Tämäkään ei nouse QOTSA:n aiempien levyjen tasolle, mutta kyllä tämä kuitenkin rokkaa, ja Josh Homme on edelleen The Äijä.

Handsome Furs: Plague Park
Kiinnostuin bändistä alunperin täysin ulkomusiikillisista syistä – halusin tietää, miksi kanadalainen bändi on nimennyt levynsä helsinkiläisen puiston mukaan. Itse levy paljastuikin sitten varsin toimivaksi paketiksi simppeliä ja rosoista vaihtoehtorokkia.

PJ Harvey: White Chalk
PJ teki Erilaisen, ns. aikuisen naisen levyn. Aukeaa hitaasti, mutta kasvaa isoksi.