Vuoden 2010 parhaat: levyt ja biisit

Vuosi 2010 on pulkassa, joten tässä tulevat vuoden parhaita levyjä ja biisejä tehneet artistit:

Vuoden 2010 parhaimmistoa

Vuoden parhaita elektronisia levyjä olivat Four Tetin There Is Love In You sekä Robynin Body Talk. Sattumaa tai ei, molemmat vierailivat ansiokkaasti myös Flow-festivaaleilla.

Rocklevyistä parasta menoa tarjosivat Taylor Hawkins & The Coattail Ridersin Red Light Fever sekä paljon uutta musiikkia vuoden aikana julkaissut Weezer Hurley-levyllään.

Suomalaisista pisteet menevät Palefacen Helsinki Shangri-La:lle sekä Ricky-Tick Big Bandin levylle. Maininnan ansaitsee myös Yonan Pilvet liikkuu, minä en. Kovasti kuhistu Villa Nahin kokopitkä odottelee vielä kaupan hyllyllä.

Yksittäisistä biiseistä mieleenpainuvimmat ovat Palefacen levyn nimibiisi, Scissor Sistersin huikean tunnelman omaava Invisible Light sekä Robynin Dancing On My Own, joka sopisi aivan hyvin jonkin rockbändin settilistaan.

Yllättävin nimi listalla on taitaa olla Tom Petty and The Heartbreakers, jonka levy Mojo tarjoilee Candy-hitin lisäksi monta Dire Straitsin suuntaan nojaavaa biisiä. Ja sehän kelpaa. Pitänee kaivaa vanhat vinyylit esiin, sekä Dire Straitsin että Pettyn.

Parhaimmistoa myös soittolistan muodossa.

Rock Werchter 2010: lauantai

Lauantai alkoi Foo Fighters -rumpalin setillä. Taylor Hawkins and The Coattail Riders aloitti soittamaan jo puoli yhdeltä, joten paikalla ei vielä ollut paljoakaan porukkaa. Rento Hawkins itsekin päivitteli aikaista soittoaikaa.

Rentoudesta huolimatta avauskappale Not Bad Luck oli erittäin tiukka veto. Kappale kuuluukin Red Light Fever -albumin parhaimmistoon. Perään kuultiin mm. Hole In My Shoe, Get Up I Want to Get Down ja Your Shoes. Hawkinsin työskentelyä oli hauska seurata: hän soittaa rumpuja erittäin raskaalla kädellä ja tekee mielellään ylimääräisiä koukkuja mihin vain ehtii.

Keikan parhaimmistoon lukeutui riffijamittelu Sunshine, jossa jokaisella bändin jäsenellä oli oma soolo-osuus. Loppuun kuultiin vielä sinkkubiisi Way Down ja It’s Over. Hyvä keikka, jota hieman häiritsivät lavan ympärillä häärivät, P!nkin ja Rammsteinin keikkoja valmistelleet roudarit.

Päivän piristysruiske oli päälavalla esiintynyt The Ting Tings. Kaksikko soitti iloista poppia yhdistellen tanssimusiikkia ja rokkia ripauksella 60-luvun henkeä. Yhtye sopii mainiosti festareille sillä sen musiikki on helposti omaksuttavaa. Muutama erinomainen biisi aiempien sinkkujen lisäksi settiin tosin tarvittaisiin.

Kokoonpanoa ei ole laajennettu keikkoja varten, joten kaksikko on joutunut soveltamaan saadakseen biisit toimimaan. Kauniimpi osapuoli Katie White hoiti kitaran ja Jules De Martino rummut kun taas perkussiot ja basso tulivat nauhalta. Whiten korkea lauluääni tuntui ontolta yksinään, mutta onneksi De Martino lauloi useimmissa biiseissä stemmaa.

Keikan parhaimmistoon kuuluivat odotetusti Shut Up and Let Me Go sekä That’s Not My Name, jotka oli viisaasti säästetty setin loppuun.

The Ting Tingsin jälkeen päälavalla esiintyi P!nk, joka toi mukanaan hienot, Funhouse-levyn teemaa toistavat lavasteet. Setti oli odotetusti viihdyttävä.

P!nkin kappaleet ovat puhdasta poppia, joten esityksessä ei ollut kyse sävyeroista vaan kertosäkeistä. Alussa soitettu Funhouse ja myöhemmin kuultu Sober todistivat tämän hyvin. Kitaristi Butch Walker sai hetkeksi pääroolin kun kuultiin lainakappaleet My Generation, Basket Case ja Roxanne. Edellisillan Green Day -keikka oli vakuuttanut kaikki, joten Basket Case sai yleisöltä riemastuneen vastaanoton. Butch Walker on muuten tehnyt yhteistyötä mm. Weezerin kanssa yhtyeen Raditude -levyllä.

P!nk

Keikka päättyi isoon So What -hittiin, jonka aikana P!nk leijaili yleisön yläpuolella vaijerien varassa. Samaa lienee luvassa kun P!nk saapuu Helsinkiin vajaan viikon päästä.