Uutisia maailmalta: Serbiassa asiat tehdään toisin

Roklinnun ajankohtaistoimitus kuuli maailmalta kummallisia huhuja. Nimittäin Serbiassa valmistaudutaan lisensoimaan musiikintekijät valtion toimesta, niin että muusikkolisenssin saadakseen artistin tai bändin tulee ensin maksaa ja sitten täyttää tuomariston määrittämät muusikkouden merkit. Ilman muusikonlisenssiä et tietenkään saa soittaa julkisesti musiikkia.

Avarakatseisesti valtio on todennut aikovansa perustaa oman jurynsä myös rockmuusikoita sekä -yhtyeitä silmällä pitäen, joten asiahan on ihan reilassa.
Tarkemmin ajatellen, kyllähän tuossa aika reippaasti rajataan KOKONAISIA GENREJÄ pois kartalta, sikälikin kun virallinen taho linjaa ”vaihtoehtoisen musiikin olevan alempaa kastia taidetta”, eikä kai sellaisesta kukaan edes välitä. Ministeritahot linjaavat vielä että ”Kulttuuria koskevat lait rajaavat tämän osa-alueen selkeästi ja siten poistavat ongelmat joita on tähän asti koettu”. Harvinaisen selkeää, etten sanoisi. Kukas sitä paskaa musiikkia jaksaisi kuunnella.

Tietenkin Roklinnun Serbialaisten kolleegoidenn hiljeneminen jokseenkin kokonaan voi aluksi hieman kirpaista.

Lähde: Absurd new laws in Serbia! @ Terror Noise Audio

Tottelemme vain Epeä

Voi että minä vihaan aprillipäivää.

HS.fi: Poko Recordsin perustaja aloittaa uuden levy-yhtiön

Mahdollisesti vielä enemmän jos kyseessä on ns. kaksoisjuksautus, eli aprillipäivänä julkaistu ihan oikea uutinen, joka kääntää uuden – tai ehkä vanhan, mutta ainakin ison – sivun suomalaisen rock-musiikin historiassa. Mutta ei kai nyt sentään.

Setä avautuu ku musa on nii paskaa nykyää

Vituttaa. Musiikki on ihan paskaa nykyään. Toista se oli ennen.

Eihän tuo tietenkään pidä paikkaansa, isoin syy musiikin paskoittumiseen on sen totaalinen kaupallistuminen ja se silkka määrä mitä uutta musiikkia syötetään markkinoille. Ei sen tauhkan seasta jaksaisi millään kaivella.

Omalta kohdaltani voin kertoa että uuden oikeasti hyvän musiikin löytämiseksi pitää käydä kuuntelemassa 50+ paskaa MySpace-bändiä että on toivoakaan löytää mitään etäisesti nautinnollista. Last.fm tai Spotify -palveluissa saisi istua tuntitolkulla kuuntelemassa randomilla tuntematonta tavaraa, silloinkin löytäisi yhden kivan biisin jonka tehneen bändin muu katalogi tuntuu olevan sitä samaa paskaa mitä muillakin on tarjolla.

Suurin syyllinen omalla kohdallani on kuitenkin itse harrastus. Kirjoitan musiikista Roklinnun lisäksi Imperiumiin sekä satunnaisesti Meteli.netiin, jälkimmäisen ollessä myös päivätyöni. Lisäksi järjestän klubeja ja tapahtumia, sekä soitan DJ-settejä metallikuppiloissa. Kaikista näistä yhteensä johtuen minulle tulee jatkuvasti levyjä, joista suurimpaan osaan liittyy jokin ehto, oli se sitten suoraan sanottu tai odotus. Ihmiset odottavat minun promotoivan antamiaan levyjä, levyarvion, haastattelun, keikan, namedroppailun tai jonkin muun muodossa.
Mutta mitäs sitten kun noista levyistä itse oikeasti pidän vain murto-osasta? Pitäähän ne heikommatkin hoitaa jollain tavoin, yleensä siis levyarviona jonnekin. Tässä ollaankin ongelman ytimessä; aikani kuluu perus-ihanOK-laatuisen musiikin kuunteluun, jonka johdosta oikeasti omasta mielestäni hyvää musiikkia tulee kuunneltua ihan liian vähän. Ja sitä kautta muuttuu kyyniseksi vanhaksi ukoksi, jonka mielestä kaikki musa on ihappaskaa, paitsi ne viis jotka tuli vuonna seitkyt ysi.

Toisaalta luulen että jos käyttäsin omia rahojani samojen promoina saatujen ihanOK levyjen ostoon, pitäisin niitä huomattavasti suuremmassa arvossa ja käyttäisin niiden kuuntelemiseen ja analysointiin enemmän aikaa.

Kyllä musadiggarilla on helppoa/vaikeaa.

Armotonta fanitusta

Ala-asteella liikuttiin tyttöporukoissa, jotka fanittivat aina samaa bändiä (joka siihen aikaan oli ensin Dingo ja sen jälkeen Bon Jovi ja sitten joku muu niistä lukuisista sukkahousubändeistä). Jokainen tyttö halusi naimisiin jonkun bändin jäsenen kanssa, eikä kaksi tyttöä tietenkään voinut ihastua samaan tyyppiin, joten asiasta kinasteltiin pitkään ja hartaasti.

80-luvulla naimisiintahtomisen kriteereinä taisi olla lähinnä se, kenellä bändin pojista on tukka hyvin ja kenellä on parhaimman väriset trikoot, sittemmin valintakriteereihin on tullut ulkomuodollisten lisäksi tai tilalle myös, hmm, hormonaalisia syitä. Tähän päivään asti olen halunnut naimisiin Josh Hommen kanssa (tässä paljastuu nyt salattu mieltymykseni testosteronia puhkuviin rokkikukkoihin…), mutta kuunneltuani viimeiset pari päivää repeatilla The Gutter Twinsin uutuuslevyä Saturnalia olen tullut siihen tulokseen, että Homme on pelkkää paperia verrattuna Mark Laneganiin.

Lanegan on siis toinen katuojakaksosista ja on laulanut myös Josh Hommen

bändin Queens of the Stone Agen biisejä. Olen fanittanut miestä aiemminkin, sekä QOTSA:n että Mark Lanegan Bandin aikoihin, mutta nyt havahduin taas huomamaan, että jestas, mikä ÄÄNI sillä miehellä on.

Ainoa YouTubesta löytynyt virallinen video on biisistä All Misery/Flowers, joka ei välttämättä ole kokonaisuudessaan erinomaisen levyn paras biisi, mutta rokkaa kuitenkin. Bändin MySpace-sivuilta löytyy enemmän maistiaisia. Siihen, että tahdonkin mieluummin naimisiin Mark Laneganin kanssa, vaikutti erityisesti biisi Circle the Fringes. Lanegan on biisillä laulavista tyypeistä se matalaäänisempi, siellä jossain loppupuolella.

Ja tuossa videossa on muuten jotain peräti lomografista.

(Crosspostattu Eräänä iltapäivänä-sivustolle.)

zp8497586rq

Top 5 KISS-biisit kautta aikain

Katselin iltani iloksi Youtubesta Kiss-yhtyeen videoita ihan nostalgiahengessä. Mielestäni tässä on yhtyeen uran viisi parasta biisiä. Biisin nimen perässä on kaarisuluissa biisin tekijä. Hakasuluissa albumi, jolla biisi on ensi kerran ilmestynyt.

1. Detroit Rock City (Stanley, Ezrin) [Destroyer] 1976
2. I Still Love You (Vincent, Stanley) [Creatures of the Night] 1982
3. Parasite (Frehley) [Hotter Than Hell] 1974
4. War Machine (Simmons, Adams, Vallance) [Creatures of the Night] 1982
5. Goin’ Blind (Simmons, Coronel) [Hotter Than Hell] 1974

Jos lisäsijoituksia olisi jaettu, olisi niille päätynyt Cold Gin, I Love It Loud, Creatures of the Night ja ehkä Heaven’s On Fire.

War Machine lienee Bryan Adamsin uran paras sävellystyö. Jotain hyvää musiikkia hänkin sentään on saanut aikaiseksi.

Sanottakoon vielä, että yhtyeen uran paskojen ja hyvien biisien välinen määrällinen suhde on joitain 40:1. Ja Ace Frehley on kaikkien aikojen kingein Kiss-äijä.

Huono uutisointi johti näpäytykseen

Iltasanomat ei nauti kovinkaan korkeaa arvostusta tässä päässä monitoria, kuten ei toinenkaan kilpaileva iltapäivälehti, joten en ole sinänsä yllättynyt että Julkisen sanan neuvosto näpäyttää tuon tuostakin. Relevantiksi asian tekee tällä kertaa se, että asia koskeen uutisointia Rammsteinin laulajan Till Lindemannin, väitettyä bändistä lähtemisestä, sen uutisointia ja virheellisen uutisoinnin korjaamista.

Eli julkaistu nettihuhut totena ja kun sitten ripulit on pöksyssä, se on yritetty lakaista maton alle poistamalla uutinen verkosta.

Ilta-Sanomat sai huomautuksen JSN:ltä @ HS.fi

Epäilyttävää toimintaa kannattaa välttää

En epäile hetkeäkään että musiikin suurkuluttajille, joita epäilen aika suuren osan tämänkin blogin lukijoista olevan, olisi mikään uutinen Ukin-Musiikki nimisen levykaupan epärehellinen toiminta. Olen kuitenkin sitä mieltä että heikko palvelu, joskus suorastaan epärehellinen toiminta ja varsinkin internetin kautta tapahtuva sellainen, tulee tuoda esiin ja kertoa eteenpäin, jotta moista osattaisiin tehokkaasti vältellä.

Olen itse jättänyt liikkeen suosiolla rauhaan kun sen sekoiluista ensikerran kuulin, joten huonot kokemukset ovat omalta kohdaltani jääneet muilta kuultuihin tarinoihin ja netistä luettuihin, epäilemättä hieman väritettyihinkin, kauhukertomuksiin.

Osui kuitenkin näppeihini artikkeli, jossa aika pitkälti summataan ne asiat jotka olen itse vuosien varrella ymmärtänyt faktoiksi ja tuotiin ilmi muutama uusi syy olla tutustumatta liikkeen tarjontaan sen tarkemmin. Sääli sinänsä, koska tarjonta on listausten mukaan hyvää.

Musiikkikaupasta asiakkaan painajainen -artikkeli Pop-Lehdestä

Festarisuomessa rytisee

Aikamoista menoa suomalaisella festivaalikentällä, kun festareita tipahtelee pois listalta tasaisen tappavaan tahtiin. Ensin tuli viimeviikolla Rovaniemi Rock (joka muuten oli tarkoitus järjestää samalla viikonlopulla kuin Ruisrock ja toinen Rovaniemeläinen Simerock, mene ja kuvioi) ja nyt huomasin että myös Järvenpään Rockjuhannusta on kohdannut kohtalo turski.

Kannattaa lukea molempien festivaalien sivuilta syyt tapahtuneisiin, aikamoista draamaa/viihdettä meinaan olisi tarjolla. Simerock ja Rovaniemi Rock tapahtumien takana on ihmisiä jotka aiemmin ovat sulassa sovussa järjestäneet tapahtumiaan, nyt siirryttiin politiikasta tuttujen keinojen pariin ja muta roiskui, eikä keinoja kaihdettu.
Järvenpään Rockjuhannuksen tapauksessa kyseessä ovat kusipäisen kaupunginisät, joiden mielestä moinen roskasakki ei ole tervetullutta paikkakunnalle, onhan se hankkinut maineensa vakavastiotettavana festivaalipitäjänä.

Ja loppuun omat pohdinnat:
On se niin mahtavaa kun muutama asennevammainen ihminen oikeassa asemassa voi tuhota hommelit niin monelta ihmiseltä. Enkä nyt siis viittaa vain näihin kahteen tapaukseen, vaan yleisesti tähän asenteeseen, jonka mukaan kompromissi on tappio ja tappioon ei alennuta. Eli hoidetaan homma niin että jos ei mun tavalla niin ei sitten saatana ollenkaan.
Mitenkäs se musiikkitalon byggaaminen eteneekään siellä tsadissa? Eikö sielläkin kinata jostain vitun suoja-aitojen pystytysurakasta tai muusta lopputuloksen kannalta välttämättömästä seikasta?

Miksiköhän se muuten on että nuoriso ei juuri välitä politiikasta ja byrokraateista?

Pisnismiehet kitisee

Levykaupan alamäki kiihtyi Suomessa @ Digitoday

Muutama lainaus.

Suomalaiset eivät suinkaan ole hylänneet musiikkiäänitteitä. Niistä ei vain haluttaisi enää maksaa.
Korjaus, paskasta ei haluta maksaa kovaa hintaa, varsinkin kun niidenkin tuotteiden kohdalla jotka halutaan mietitään useampaan kertaan halutaanko maksaa pyydettyä hintaa.
Jos levyn saa tilattua kaveriporukan kesken posteineen kotiin kuljetettuna 15 ? hintaan jenkkilästä tai muualta netistä, miksi vitussa vaivautua kauppaan joka ei luultavasti edes myy mitään 100:n sillä hetkellä myyvimman tuotteen ulkopuolelta?

”Suurena huolena on se, että koko maailmanlaajuinen radiotarjonta muuttuukin täydelliseksi tiedostolähteeksi hakea ja kopioida ilmaiseksi musiikkia, sanoo Alaspää (Arto, ÄKT:n toiminnanjohtaja).”
Kuka tämä typerys on ja miksi hän on minkään tahon toiminnanjohtaja?
Kuka helvetti viitsii kopioida musiikkia RADIOSTA?! Se osa ”piraateista” jotka näin tekevät ovat ehdottomasti vähemmistö, jota ei kannata ottaa edes huomioon, puhumattakaan että siitä tulisi huolestua.

Satsaamme uuteen musiikkiin ja hitteihin. Kun hittejä on, uskon että niiden kokonaisvaltainen hyödyntäminen toimii hyvänä siltana, kunnes digitaalinen puoli lähtee isommalla vaihteella käyntiin, sanoo Fry (Mark, SonyBMG:n markkinointijohtaja).”
Olisiko kuitenkin yksi (omasta mielestäni suuri) syy juuri tämä asenne musiikkia kohtaan, että se on kulutushyödyke jonka joukosta tulee etsiä ja tehtailla hittejä sekä myyvää musiikkia? Sen sijaan että etsittäisiin hyvää musiikkia.
Markkinat ovat saturoituneet paskasta kertakäyttömusiikista ja nykyään jopa peruskuluttaja rupeaa huomaamaan että heitä huijataan. Ei kukaan jaksa britneyspearssejä ja smurffirätzejä ikuisuuksiin, kun vielä uuden laadukkaan musiikin löytämisestä on tehty vaikeaa (ohjelmat lopetetaan tai muokataan helposti pureksittavaksi purkaksi) on satunnaisen kuuntelijan helpompi unohtaa koko juttu ja avata radio jos musiikkia tekee mieli. Samaa sontaahan sieltä puskee, eikä siitä tarvitse edes maksaa.

Minä osoitan syyttävän sormen bisnemiehiin, jotka kusevat omille ja minun kintuilleni tuodessaan musabisnekseen bling bling -asenteet ja excel-laskelmansa, sen sijaan että etsittäisiin lahjakkuuksia ja hyvää musiikkia.

Continue reading

2000-luvun demokulttuuri

Kuten monet muutkin teollisuudenhaarat ja -alat, myös musiikkiteollisuus elää ajassaan mukautuen ajan vaatimuksiin enemmän tai vähemmän tarpeiden ja vaatimusten mukaisesti. 2000-luvulla julkaistaan musiikkia eri tavalla, eri lähtökohdista ja tietysti itse musiikkikin on erilaista kuin menneillä vuosikymmenillä.

Yksi musikkiteollisuuden reunoille, jopa paikoin ulkopuolelle jäävä, mutta vahvasti siihen liittyvä ilmiö on demokulttuuri. Siis nämä lukuisten artistien ja bändien hengentuotokset, jotka odottavat ottajaansa. Odottaen sitä oikeanlaista lafkaa ja julkaisijaa, miellyttävää levytyssopimusta, sopivia markkinoita ja kuun oikeaa asentoa.

Vuosien saatossa on varmasti monikin huomannut millä tavoin demokulttuuri on muuttunut. Bändejä on kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin, tai siltä se ainakin tuntuu levyarvostelupinoja katsoessa ja levykauppojen katalogeja selatessa. Myös kilpailu on kovempaa tai näin sen ainakin voisi kuvitella olevan. Se mikä demoissa itsessään on muuttunut, on niiden tapa ilmaantua markkinoille aiempaa aggressiivisemmin ja ilmeisen hyvällä bändi-itsetunnolla varustettuna.

Siinä missä ennen demotekele oli kenties kuppaiselle kaupan c-kasetille mankkarilla kopioitu nauhanretale, jota levitettiin kenties kera flyeriden ja käsintehtyjen kirjeiden, nykyään tarjolla on kaikenlaista cd-r-kiekkoa vaihtelevantasoisilla kansilla ja jopa kunnon painettuja levyjä, kenties jopa astetta harvinaisemmissa formaateissa. Siinä missä ennen tuotoksia jaettiin eteenpäin nimen saamiseksi ja ehkä jopa se himoittu levydiili mielessä, nykyäähn demot ovat enemmänkin kauppatavaraa, lähempänä omakustannetta kuin aitoa demotekelettä.

Ironiseksi, jopa huvittavaksi tilanteen demojen ja omakustanteiden toistensa lähestymisessä tekee seikka, että myös levyjen hinnat ovat muuttuneet. Samalla kun kenties painotaloissa painetut demokannet ja astetta prameammat cd-r-demot nostavat hintaansa ja bändi aikoo tehdä viiden-kuuden euron bisnestä puoliomakustanteillaan, itse levyjen hinnat ovat alkaneet tulla alaspäin. Eivät välttämättä siinä perinteisessä formaatissa ja sen automarketin hyllyissä, vaan nettilevykauppojen, piendistrojen sekä mp3-kauppapaikkojen muodossa.

Myös käytettyjen levyjen määrät ja saatavuus ovat parantuneet yleisesti Internetin myötä. On nettihuutokauppoja, nettifoorumeita ja tietysti niitä perinteisiä levykauppoja ja divareita, joista niitä kunnon julkaistuja levyjä saa jopa uudenveroisessa kunnossa ja parhaimmillaan halvemmalla kuin sitä kolmen biisin cd-r-demoa, jossa pahimmillaan on yksipuolisesti kopioitu xerox-kuvatus.

Demojen julkaisupolitiikassa onkin bändien suhteen valtavia eroja. On bändejä, jotka tunnistavat demojen julkisuus- ja promootioarvon ja käyttävät näitä demokiekkoja lähinnä levydiilien metsästämiseen sekä nimen hankkimiseen arvostelupalstojen ja muiden kautta. Sitten on niitä akteja, jotka pihtailevat promootiossa ja yrittävät kenties tienata voittoa myymällä käytännössä ylihinnoiteltuja seedeeärriä. ”Osta meirän demo, 3 tiukkaa rallia, 10 minuuttia rankkaa rokkia ja hinta vain 6 euroa + 2 euroa posteihin – laatukamaa!” Ja sitten vielä ihmetellään missä on levydiili, miksei ketään kiinnosta.

Vaan eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.