90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

Radiohead: King of Limbs

Olen antanut King of Limbsin syöpyä mieleen riittävän kauan. Nyt siitä voi jo sanoa enemmän. King of Limbs on levy, josta ei tulisi suosittu, ellei Radiohead olisi sitä tehnyt. Levy ei ole järin helposti lähestyttävä, eikä se putoa oikein mihinkään genreen näppärästi. Toisaalta se on elektronista musiikkia, toisaalta levyn loppupuolella kuuluu myöhempien aikojen Radioheadin kitaramusiikki.

King of Limbs on parhaimmillaan alusta loppuun kuunneltuna. Yksittäiset raidat voivat jäädä vähän luoliin huuteluksi. Jos aikainen Radiohead oli hienoja poppibiisejä, nyt musiikin sydän on pienieleisessä, mutta erikoisessa soundimaailmassa, joka kantaa läpi koko levyn. Alun elektrosyke aukeaa hiljalleen lopun akustisvetoisemmiksi biiseiksi.

Onko tämä hyvä platta? On toki, mutta ilman vanhoja meriittejä tätä ei kovin moni löytäisi, saati sitten maksaisi useampaa kymppiä kalliimmasta newspaper editionista, josta ei ihan tarkkaan edes tiedä, mikä se on.

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 5. Radiohead: Kid A

2010-luku alkaa, joten nyt on aika panna 2000-luvun ensimmäiset kymmenen vuotta pakettiin. Roklinnussa on aiemmin vaahdottu 90-luvun ja 80-luvun parhaista levyistä.

Lähtölaskenta parhauteen alkaa sijasta viisi, jonka valtaa Radioheadin Kid A.

Kid A:ta edeltänyt OK Computer (joka oli Roklinnun 90-luvun toiseksi paras levy) keräsi kaikki mahdolliset hehkutukset, mitä levy voi suinkin saada. Kuten kunnollista antikapitalistista vaihtoehtorokkaria pitääkin, Thom Yorkea alkoi ahdistaa kaikki tuo menestys ja piti tehdä jotain ihan muuta. Fanina olisin halunnut toisen, vieläkin paremman OK Computerin. En saanut sitä, mutta sain jotain yhtä hyvää – lähes yhtä hyvän täysin toisen genren elektronisen levyn, joka silti kuulosti Radioheadilta. You are witnessing the birth of Radiohead Mark II, hope you enjoy our new direction.

Ensimmäiset muutamat kuuntelut olin aika äimänä levystä. Ei se huonolta aluksi kuulostanut, mutta ei siitä tuntunut saavan mitenkään kiinni. Lopulta palaset loksahtivat kohdalleen ja ymmärsin, miksi Radiohead halusi heittää perinteiset instrumenttinsa hetkeksi pois.

Rolling Stonen, Pitchforkin ja Timesin mielestä tämä oli vuosikymmenen paras levy. Minä löysin neljä parempaakin. Kerron niistä lisää pian.

Kid A Spotifyssä

90-luvun parhaat levyt: 2. Radiohead: OK Computer

Kakkoseksi Roklinnun parhaat 90-luvun levyt -listalla yltää Radioheadin OK Computer vuodelta 1997.

Olin alkuvuoden 1997 tehokkaasti eristettynä rokista ja kaikesta uudesta armeijan harmaissa. Pääsin syksyllä ulos ja tulin opiskelemaan. Olin opiskelukaverin luona tekemässä ryhmätyötä, kun hän pani taustamusiikiksi soimaan Radioheadin OK Computerin. Se bändi, joka oli menneisyydessä tehnyt Creepin ja Fake Plastic Treesin oli tehnyt jotain aivan käsittämättömän erilaista, mutta hienoa hänen mielestään. Hyvin nopeasti olin samaa mieltä.

Vaikka levy oli surullinen, haastava ja valtavirrasta sivuun, suuri yleisö otti sen omaksensa. Tämä oli ensimmäinen askel keskikokoisesta kitararockbändi Radioheadista maailman suosituimmaksi elektrorokbändi Radioheadiksi.

Avaussinkku oli kolmesta biisiaihiosta kasattu alun perin vartin mittainen Paranoid Android, jonka video pyöri MTV:llä kummallisuuteensa nähden yllättävän paljon. Alettiin jo elää aikoja, jolloin MTV muuttui reality-kanavaksi, jossa vaihtoehtovideot eivät paljon juhlineet.

Vaikka levyn raidoista yksikään yksinään ei ole yhtä huikea kuin vaikkapa aiemmin mainitun Jane’s Addictionin Three Days, kokonaisuus on upea. Reilu 50 minuuttia parhautta, jonka katkaisee vain pieni Fitter, Happier -huokaisutauko välissä.

Radiohead ei arvellut ylittävänsä OK Computeria toisella samanlaisella, joten he lähtivät aivan eri suuntaan ja tekivät täysin erilaisen Kid A:n. Näin OK Computerista jäi parempi maku, kun perään ei tehty samanlaista huonompaa.

90-luvun parhaat levyt, osa 4

Lego-radiopää

Arrto kirjoitti taannoin Radioheadin tech-coolista musiikkivideosta ”House of Cards” ja siitä, kuinka bändi kannustaa kansalaisia ihmisiä luomaan uutta tarjottujen materiaalien pohjalta.

Nyt Gizmodo-sivustolla esitellään eräs tällainen tuotos – Legoilla toteutettu 3d-rendaus!

Tähän voisi lainata Gizmodon artikkelin ensimmäistä kommentoijaa: ”White Stripes, eat your hearts out!”.

(Samassa kommenttiketjussa joku toinen tosin väittää, että tuo olisi tietokoneella tehty, mutta sama se, idea on silti hieno.)