Bridge School Benefit @ Shoreline Amphitheatre

Neil Young vaimoineen järjestää vuosittaista Bridge School Benefit -hy­vän­te­ke­väi­syys­kon­sert­tia. Viikonloppuna oli tämänvuotinen konsertti. Muutaman onnekkaan sattuman kautta päädyin paikalle nauttimaan sunnuntain kattauksesta.

Eniten etukäteen kiinnosti Queens of the Stone Age ja tietenkin Neil Young itse. Pikkuisen kutitteli Tom Waits, joka ei ole kiertänyt viiteen vuoteen. Harvinaista herkkua on tarjolla. Bonuksena lämmittää se, että Waitsilla on bassossa Les Claypool.

Päivä oli pitkä. Showtime oli kahdelta iltapäivällä ja iltakymmeneen asti väännettiin. Kalifornia on toki lämmin, mutta loka-marraskuun vaihteessa tulee viileitäkin päiviä. Auringon ollessa ylhäällä oli vajaa parikymmentä astetta, ja auringon laskettua 12 astetta oli sellainen sää, että sai olla tyytyväinen, että oli ottanut viltin mukaan.

Neil Young avasi konsertin intiaanitanssihäröilyiden ja avajaispuheiden jälkeen. Isäntä soittaa muutaman biisin soolona huuliharpun ja akustisen kitaran kanssa. Neil Young vaikuttaa olevan kotonaan lavalla, pukeutuneena neilyoungiksi, juttelee pari lyhyttä lausetta relasti ja soittaa kuin soittaisi omaksi ilokseen. Jos minun tarvitsee kertoa, millainen akustinen Neil Young on, et ole tehnyt taustatyötäsi kunnolla.

Päivän alkupuoli ei ihan hirveästi vakuuta. Listalla ovat Jenny Lewis, Heart, Diana Krall ja Elvis Costello. Olisivat voineet jättää soittamatta. Costellolla oli muutama parempi biisi, Krall oli ilmeisen lahjakas laulaja ja Heart oli kahden biisin ajan huipulla, soittivat Zeppeliniä ja isoimman hittinsä Barracuda, joka vaikutti sytyttävän kaikki yleisön harmaatukkaiset tuleen.

Fun. oli kovassa vedossa. Koska kaikki Bridge Schoolin esitykset ovat akustisia, sävellykset ja laulusuoritukset korostuvat. Fun.in Nate Ruess on ilmiömäinen laulaja. Kaikkein eniten se näkyi Queen-coverissa Somebody to Love, joka oli päivän parhaita. Tältä se näytti:

Tässä postauksessa olevat videot ovat karuja yleisövideoita, koska sunnuntain keikkaa ei ole ainakaan vielä julkaistu. Young lupaili lavalla, että jossain vaiheessa tämäkin päivä julkaistaan Youtubessa, mutta ainakaan vielä ei ole livenä. Joudutte pärjäämään näillä videoilla, jotka vaikuttavat olevan äänitetty perunalla.

My Morning Jacket meinasi muuten jäädä Lewis/Heart/Krall/Costello -osastolle, mutta pistivät loppuun pari tiukkaa coveria. Soundillisestikin uskollinen Neil Young -cover Harvest Moon oli hieno. Koska Neil Young sattui olemaan mestoilla ja ilmeisesti biisikin muutamantuhatta kertaa harjoiteltuna, niin sattuipa sopivasti – Neil Young tuli vierailemaan biisillä. MMJ oli myös ainoa, joka mainitsi Lou Reedin sunnuntaiaamuisen kuoleman ja soitti sen muistoksi Velvet Undergroundin Oh! Sweet Nuthin’in.

Rolling Stone otsikoi sunnuntain keikka-arvionsa koko konsertista: ”Tom Waits Triumphs at Bridge School Benefit”. ”Triumph” on vahva sana, mutta tässä se on kohdallaan. Jos soitat keikan Les Claypool bassossa ja Les jää ihan statistiksi, olet vetänyt kovaa. Jos olet ollut viisi vuotta kiertuetauolla ja veto vaikuttaa siltä, ettet olisi ollut päivääkään poissa, olet kova.

Katsokaa nyt tuosta alta:

Tom Waits kertoi tarinan settinsä keskellä:

”I volunteered to come here. Long story. Back in the 1970s I borrowed a lot of money from Neil. For me, it was the days of long hair and short money. He loaned it to me so I could start a restaurant. I lost a lot of money on that restaurant. Let me rephrase that, I lost a lot of Neil’s money. And you don’t wanna see Neil mad. Anyway, it was a small, little restaurant, sort of a specialized place. We were gonna have eel and donuts and fish scales, just fish scales, sauteed and all gluten free. But it went under, so Neil said, ’Listen, you owe me a lot of money, so I have three ideas for you: Jail time, or you can come work in my yard, or you can do the Bridge School.'”

Waits

(kuva: Saija L.)

Tom Waits oli muutenkin ihan järjettömässä vedossa. QOTSAn Homme kommentoi välispiikeissä, että olivat katsoneet omaa vuoroaan odotellessa lavan sivusta monttu auki, kuinka jäätävä keikka Waitsilla oli. Ei voi kiistää. Waitsin karisma on ihan käsittämätön. Yleisö oli ihan Waitsin kädessä. Välispiikit saivat naurut per virke, koska Waits on samaan aikaan erikoinen, vakava, surullinen, hauska ja koominen hahmo. Vuosikymmenten lavakokemus on antanut Waitsille myös timanttisen komediallisen ajoituksen.

Queens of the Stone Age oli se, joka minulle piti olla pääesiintyjä, mutta ei voi mitään – Waits tyhjensi juuri ennen heitä pajatson. Hyvähän QOTSA oli, eihän siitä pääse ympäri. QOTSAn biisit olivat kiinnostavia suhteessa siihen, mitä ne olivat olleet ennen. Esimerkiksi No One Knows Go With The Flow oli todella kiinnostava versio. Jos saisi valita ensimmäisen kerran kuultavaksi joko akustisen version tai alkuperäisen hienon sähköisen version, valinta olisi helppo. Sen sijaan, jos saisi valita, onko sadas kerta, kun kuulee tämän biisin sähköinen vai ensimmäistä kertaa akustinen, akustinen vie voiton.

Crosby, Stills, Nash and Young rullaili jokseenkin vanhoilla meriiteillä. CSNY on minulle kiinnostava vain Y:n takia. Ei se huono ollut, mutta olin siten puolueellinen, että minulle CSN olivat vain Y:n tiellä. Kolme vanhaa setää ja yksi räppärin lailla huitova hupparihörhö, jonka karismalla tämä keikka on järjestetty. Stills näytti nelikosta kaikkein nuorimmalta, mutta kuulosti vanhimmalta. Hänen esiintymisensä oli hieman haparoivaa ja laulu oli Grandpa Simpson -henkistä – mutta toisaalta se hauraus teki Stillsistä kiinnostavimman CSN-kolmikosta.

Vanha hippipariskunta edessämme imuroi illan mittaan yrttiä sellaista tahtia, että väsy tuli. He nauttivat viimeiset kolme artistia makuultaan makuupussissa usvaiselta, mutta tyytyväiseltä vaikuttaen. Kun CSNY lopetti, he pomppasivat pystyyn ja pyyhkäisivät parkkipaikalle. Toivottavasti heillä oli kuski, sen verran kuutamolla vaikuttivat olevan.

Lauantain vastaava keikka – valitettavasti ilman Tom Waitsia – on jo Youtubessa koko kahdeksantuntisessa komeudessaan. Ehkä jossain vaiheessa sunnuntainenkin tulee. Tässä kuitenkin lauantai, johon Waitsia ja Somebody to Lovea lukuunottamatta kaikki sanomani pätee:

Tämä oli hieno päivä. Jos alkupäivä olisi ollut yhtä kova kuin ilta, tämä olisi ollut yksi parhaita festaripäiviä ikinä, mutta neljä tuntia on pitkä aika maata rantatuolissa odottamassa, että kelvolliset aktit pistävät rähinäksi. Onneksi Shoreline Amphitheatressa on mahdollisuus vuokrata nurmikkopaikoille rantatuolit ja tuoda omat eväät, niin aika ei käy niin pitkäksi.

Päivän trivia: La Hondan väkiluvusta 0,1% on neilyoungeja.

Queens of the Stone Age: …Like Clockwork

No mitäs mitäs? QOTSA ottaa Era Vulgarisilta jo siellä pikkuisen hämmentäneet koskettimet ja överisti efektoidut kitarat ja nostaa ne …Like Clockworkilla pääosaan. Tulokseksi tulee hankalasti lähestyttävä surumielinen levy.

En tiedä, mitä mieltä olla parin kuuntelun jälkeen. Puolet minusta koettaa väittää, ettei pinnan alta raaputtamalla löydy juuri mitään. Puolet minusta uskoo, että kymmenen kuuntelun jälkeen tämä voi olla yhtä iso kuin Nick Caven hitaasti auennut Push The Sky Away. Arvostelijat ovat päättäneet, että tämä on timanttia. Näemmä ne kymmenen kuuntelua on tehtävä. Onhan siinä Reznor ja Grohl kanssa.

Them Crooked Vultures

Dave Grohl Nirvanasta / Foo Fightersistä, Josh Homme QOTSAsta ja John Paul Jones Led Zeppelinistä ovat studiossa nauhoittamassa levyä Them Crooked Vultures -nimellä. Onpa melkoinen superkokoonpano.

Odotettavissa on myös kiertue, mutta vielä emme tiedä, nähdäänkö bändiä Euroopassa. Toivottavasti tulevat, nimittäin tuo yhtälö on tosi hankala mokata.

Josh Hommelta paloi käämit

Queens of the Stone Age esiintyi perjantai-illalla Oslossa Norwegian Wood -festareilla. Joku syyntakeeton nulikka heitti laulaja-kitaristia jollain ”shitillä” kengällä. Seuraamuksena oli heittäjän julkinen nolaaminen ja armotonta vittuilua.

Muistutus kaikille syyntakeettomille nulikoille: älä vittuile Josh Hommelle. Hän vastaa takaisin ja on näemmä paha suustaan.

Armotonta fanitusta

Ala-asteella liikuttiin tyttöporukoissa, jotka fanittivat aina samaa bändiä (joka siihen aikaan oli ensin Dingo ja sen jälkeen Bon Jovi ja sitten joku muu niistä lukuisista sukkahousubändeistä). Jokainen tyttö halusi naimisiin jonkun bändin jäsenen kanssa, eikä kaksi tyttöä tietenkään voinut ihastua samaan tyyppiin, joten asiasta kinasteltiin pitkään ja hartaasti.

80-luvulla naimisiintahtomisen kriteereinä taisi olla lähinnä se, kenellä bändin pojista on tukka hyvin ja kenellä on parhaimman väriset trikoot, sittemmin valintakriteereihin on tullut ulkomuodollisten lisäksi tai tilalle myös, hmm, hormonaalisia syitä. Tähän päivään asti olen halunnut naimisiin Josh Hommen kanssa (tässä paljastuu nyt salattu mieltymykseni testosteronia puhkuviin rokkikukkoihin…), mutta kuunneltuani viimeiset pari päivää repeatilla The Gutter Twinsin uutuuslevyä Saturnalia olen tullut siihen tulokseen, että Homme on pelkkää paperia verrattuna Mark Laneganiin.

Lanegan on siis toinen katuojakaksosista ja on laulanut myös Josh Hommen bändin Queens of the Stone Agen biisejä. Olen fanittanut miestä aiemminkin, sekä QOTSA:n että Mark Lanegan Bandin aikoihin, mutta nyt havahduin taas huomamaan, että jestas, mikä ÄÄNI sillä miehellä on.

Ainoa YouTubesta löytynyt virallinen video on biisistä All Misery/Flowers, joka ei välttämättä ole kokonaisuudessaan erinomaisen levyn paras biisi, mutta rokkaa kuitenkin. Bändin MySpace-sivuilta löytyy enemmän maistiaisia. Siihen, että tahdonkin mieluummin naimisiin Mark Laneganin kanssa, vaikutti erityisesti biisi Circle the Fringes. Lanegan on biisillä laulavista tyypeistä se matalaäänisempi, siellä jossain loppupuolella.

Ja tuossa videossa on muuten jotain peräti lomografista.

(Crosspostattu Eräänä iltapäivänä-sivustolle.)

Vuoden 2007 levyt

Kun kerran pojatkin, niin kyllä sitten minäkin (ja kun poikien listoissa ei juurikaan ollut samoja levyjä kuin omassani):

Radiohead: In Rainbows
Henkka hoitikin jo tämän levyn hehkuttelut aiemmin. Hieno bändi, hieno levy.

The National: The Boxer
Täysi levyllinen liki täydellistä poppia. Ja laulajalla just sellainen matala laulusoundi, josta täti tykkää.

The Arcade Fire: Neon Bible
Mahtavan mahtipontista kamaa rokkibändiksi eriskummallisella kokoonpanolla. Kirkkourut ovat vähän kuin kitaravallit, toimivat aina.

Low: Drums & Guns
Low teki kaikessa hiljaisuudessa erittäin hyvän levyn. Jatkaa bändin aiempien levyjen hidasta, mutta jykevää linjaa, ja jalostaa sitä edelleen tyylikkäämmäksi.

Interpol: Our Love to Admire
Ei ihan pääse samaan sarjaan kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta tässä on biisi Pioneer to the Falls, ja se yksinään on jo aika paljon.

Queens of the Stone Age: Era Vulgaris
Tämäkään ei nouse QOTSA:n aiempien levyjen tasolle, mutta kyllä tämä kuitenkin rokkaa, ja Josh Homme on edelleen The Äijä.

Handsome Furs: Plague Park
Kiinnostuin bändistä alunperin täysin ulkomusiikillisista syistä – halusin tietää, miksi kanadalainen bändi on nimennyt levynsä helsinkiläisen puiston mukaan. Itse levy paljastuikin sitten varsin toimivaksi paketiksi simppeliä ja rosoista vaihtoehtorokkia.

PJ Harvey: White Chalk
PJ teki Erilaisen, ns. aikuisen naisen levyn. Aukeaa hitaasti, mutta kasvaa isoksi.

Queens of the Stone Age: Era Vulgaris

Queens of the Stone Agen nokkamies ja päiväunieni hämärä kohde Josh Homme on kiteyttänyt osuvasti rokin syvimmän olemuksen:

?Rock should be heavy enough for the boys and sweet enough for the girls. That way, everyone is happy and it?s more of a party.?

Homme toteuttaa filosofiaansa bändinsä omilla levyillä varsin onnistuneesti. Queens of the Stone Age on aiemmin julkaissut neljä enemmän tai vähemmän loistavaa levyä, eikä eilen ilmestynyt uutuus Era Vulgaris häviä edeltäjilleen. Pikemminkin päinvastoin – se on edellisten levyjen parhautta tiivistetyssä ja pelkistetyssä muodossa.

Era Vulgariksessa on kaikki, mitä kunnon rokkilevyssä pitää olla: rankkaa kitarointia (Run, Pig, Run), kauniita laulumelodioita (River in the Road), junnaavaa psykedeelistä soundia (Battery Acid), rullaavaa rokkenrollia (Misfit Love) ja mukavasti lanteita keinuttavaa rennompaa rytmiä (viimeisimmältä Desert Sessions -levyltä viralliselle QOTSA-levylle päätynyt Make It Wit Chu). Se on tinkimätön, alkuvoimainen ja testosteronilla kyllästetty setti, jonka jokainen biisi rokkaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Myös julkaisuajankohta rokkaa, sillä tämä Kalifornian lämmössä kypsynyt levy on täydellinen (toivottavasti) kuuman ja aurinkoisen kesän soundtrack. Se vaatii seurakseen korkeintaan ne iloiset bileet.

QOTSA live @ 100 Club, Lontoo

Queens of the Stone Age esiintyi viikko sitten torstaina 3.5.2007 Lontoon 100 Clubilla. Bändin keikka sisälsi lähinnä tulevan Era Vulgaris -albumin biisejä. Joku yleisössä kuvannut on pistänyt näitä uutukaisia peräsi 6 kappaletta Youtubeen.

Turning on the Screw
Sick, Sick, Sick
I’m Designer
Into the Hollow
Battery Acid
3’s & 7’s

Yhtyeen nykyinen livekokoonpano näyttää tältä (lähde: Wikipedia):
* Joshua Homme – Lead vocals/Guitar (1997?present)
* Troy Van Leeuwen – Guitar/Lap Steel/Keyboards/Backing Vocals (2002?present)
* Joey Castillo – Drums (2002?present)
* Michael Shuman – Bass/Backing Vocals (2007-present)
* Dean Fertita – Keyboards/Guitar (2007-present)

New QOTSA lineup