Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen sarjassa sijan kolme valtasi Jane’s Addictionin Ritual De Lo Habitual vuodelta 1990.

Törmäsin 90-luvun alkupuolella Riihimäen kirjastossa Ritual de lo Habitualiin ja päätin poimia mukaan kuunteluun, koska muistin kuulleeni jostain musiikkilehdestä tai radiosta hehkutusta Jane’s Addictionista.

Ensimmäisillä kuunteluilla vain Stop ja Been Caught Stealing jäivät päähän soimaan, mutta ne jäivät kummittelemaan. Siellä oli pitkiä biisejä loppupuolella, jotka eivät ensikuulemilla oikein hahmottuneet. Toisia tuntui Perry Farrellin ääni häiritsevän, mutta minä olin jo heti kärkeen sinut sen kanssa.

Unohdin levyn pitkäksi aikaa, kunnes kuuntelin sen uudestaan. Pitemmätkin kappaleet putosivat komeasti – Three Days on 90-luvun paras pitkä biisi. Kaksi kymmenminuuttista kappaletta peräkkäin ei ole kovin ystävällistä uudelle yleisölle, joten ei ihme, ettei ensi kerralla pudonnut.

Tuon valaistumisen jälkeen Jane’s Addiction jäi pysyvään tehokuunteluun, vaikkei materiaalia ollut käytännössä kuin kahden lyhyehkön levyn verran. Kahdessa lyhyehkössä levyssä oli paljon enemmän kuin useimpien bändien urassa.

Kertovat, että käytännössä lähes kaikki Jane’s Addictionin materiaali olisi syntynyt ennen kuin bändi olisi alkanut nauhoittaa edes ensimmäistä studiolevyä edeltänyttä livelevyä. Myöhempinä päivinä bändi oli niin riitaisa ja kamoissaan, ettei ole ihme, ettei tuon ajan jälkeen saatu enää mitään kunnollista aikaan.

Jos Perry ei olisi ollut niin ahne (vaati – ja my-way-or-hiway-ukaasin jälkeen myös sai – 50% bändin tuotosta) ja herrat olisivat pysyneet kuivilla, Jane’s Addiction olisi ollut yksi suurimmista bändeistä 90-luvulla.