Uutta melko hyvää: Cave, Tomahawk

Olen kuluneen viikon fiilistellyt paria uutta levyä kovilta artisteilta, jotka osuvat melkein maaliinsa, mutta jää vielä parantamisen varaa. Sellainen kirkkaan neljän tähden meininki.

Nick Cave on tasalaatuisimmasta päästä pitkän linjan artisteja. Uusi Push The Sky Away -levy on Nuorgamissa kuuntelussa. Rokimman edeltäjän ja rujon Grinderman-projektin vastapainoksi potikat on väännetty Boatmans Call / No More Shall We Part -akselille. Toivottavasti Cavesta vielä saadaan muutama särökitaralevykin puristettua.

Tomahawk on palannut Oddfellows-levyllä. Edellisen levyn harharetki intiaanimusiikkiin on jätetty taakse. Tällä levyllä palataan perinteiseen Tomahawkiin. Taas on 13 raitaa, jotka kuulostavat siltä, että Faith No More soittaa, kun ajetaan pimeää moottoritietä kovaa sateessa.

Tomahawk: Oddfellows tulossa tammikuussa

Mike Patton -faneja lämmittää se, että Tomahawk palaa tammikuun 29. päivä Oddfellows-levyllä. Ensimmäinen biisi Stone Letter on maistiaisena kuultavissa Spinin sivuilla.

Silloin, kun Tomahawk on parhaimmillaan, se kuulostaa siltä kuin Faith No More ajaisi pimeää moottoritietä. Nyt se on Anonymous-levyn harharetken jälkeen taas sitä.

Faith No More oli mahtava Kaisaniemessä

Keikka vaatii vielä pureskelua, mutta heti kärkeen on sanottava, että olipa mahtavaa. Vanhat sedät eivät yhtään säästelleet, vaan latasivat menemään kuin viimeistä viittätoista vuotta ei olisi olemassakaan.


Kuva: Vipa

Patton on edelleen bändin tähti ja keskipiste, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Hesarin Ahlroth toteaa, että ”kukaan jäsenistä ei rehellisesti sanoen mitään maata järisyttävää ole [Faith No Moren] jälkeen tehnyt.”

Ehkä Mr. Bunglen viimeisin, Fantomas, Tomahawk ja Peeping Tom ovat menneet kriitikolta ohi.

Fantomas Tavastialla

Kun Mike Patton tulee Suomeen, on mentävä katsomaan. Muutkin ajattelivat samoin. Vaikka Fantomas ei kovin paljon levyjä myy, silti Tavastia oli jo kauan etukäteen loppuunmyyty.

Yleisö sai, mitä odotti. Keikka oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Patton hääri kapellimestarina ja kolme metronomintarkkaa muusikkoa seurasi. Eritoten Fantomasin yhteydessä Patton pääsee akrobaattimaisesti esittelemään äänenkäyttöään. Sekunnissa vaihtuu falsetti deathmetalliksi, siitä heti kirkumiseksi, sitten ääniefektien tuottamiseen suulla. Tuo on uskomatonta katseltavaa.

En paljon Fantomasin levyjä jaksakaan kuunnella, koska ne eivät ole käyttömusiikkia, vaan pikemminkin täydellistä keskittymistä kaipaavaa. Koska keikalla on täydellinen keskittyminen, Fantomas iskee.

Välispiikkejä ei paljon kuultu, mutta encoressa otettiin kantaa Iron Maideniin, jonka keikkaa olivat bändin herrat olleet katsomassa edellisiltana. Aiemmin keikalla oli kuultu jo irvaileva pätkä Run to The Hillsiä ja nyt palattiin aiheeseen – Patton totesi, että bändi oli hyvin häiriintynyt siitä, että Bruce Dickinson oli yrittänyt ottaa poskeen Pattonilta. Miken kipeä huumorintaju on näemmä tallella – ja ei ole hankala spekuloida, minkä takia Anthony Kiedisillä ja Pattonilla on ollut skismaa 90-luvulla.

Ja hei, sinä nojailija takanani. Vaikka olisi ihan fiiliksissä erinomaisesta keikasta, ei tarvitse hakata tahtia minuun, vaikka ottaisi tukea. Ei se tuenkaan ottaminen välttämätöntä ole, vaikka ahdasta onkin. Vihainen katse tarkoittaa, että älä nojaile ja rummuta.