Tulenko vanhaksi?

Huomasin työmusiikkia etsiessäni Spotifyn Release radarista, että Against Me! oli julkaissut toissaviikolla uuden levyn huomaamattani. Kuuntelin sen kolmeen kertaan. Se on hyvä, joskaan edellistä huippulättyä ei ylitä. En ennen olisi missannut noin hyvän bändin uutta levyä kymmeneksi päiväksi.

Metallica julkaisi tänään kakkossinkun uudelta levyltä. Olen innoissani siitä, että sekä ykkös- että kakkossinkku kuulostavat 80-luvulta, mutta 2010-luvun tuotannolla. Kovasti kaipaan nuoruuden metallia, enkä niinkään etsi uusia metallisuuruuksia fanitettavaksi. Tämä näkyy myös siinä, että varovaisella toiveikkuudella odotan tällä viikolla julkaistavaa Suicidal Tendenciesin uutta levyä, jossa on Dave Lombardo rummuissa.

Lombardo oli rummuissa myös Misfits-reunioneissa, jotka olisin halunnut nähdä. Tosin Provinssin Danzig + Doyle -Misfits-muistelo oli kova ja riitti minulle. Mutta miten vanhaksi olen tullut, kun fiilistelen jotain vuonna 1983 hajonneen bändin yhteenpaluuta?

Jouduin pinnistelemään männäpäivänä, kun mietin, mistä viimeisen muutaman vuoden aikana pinnalle nousseesta artistista oikeasti pidän. Lopulta päädyin Courtney Barnettiin ja Cymbals Eat Guitarsiiin (jolla on kymmenen päivää vanha kova levy!). Fidlar pääsee tälle lyhyelle listalle myös. Ehkä Menzingersinkin voisi laskea tuohon kastiin. (Kas, Menzingersin uusi sinkku on tullut juuri, ja ei-yllättäen olisi mennyt ohi, ellen olisi tätä tekstiä varten tsekannut Spotifyä.)

Olenko setäytymässä? Last.fm:n 50 eniten vuoden aikana kuuntelemassani artistissa on vain kourallinen viimeisen viiden vuoden aikana pinnalle nousseita bändejä, kuten Ghost. Merkit ovat pahasti ilmassa.

Ehkä vanhenenkin. Huomasin parturin suojakaavulle putoavista hiuksista, että harmaannun nopeammin kuin uskoisin. Lisäksi kroppa jaksaa yllättää oudoilla tavoilla. Red Hot Chili Peppersin keikan etkoilla kuuden hengen seurueemme laski, että vain yksi selviää syksystä ilman olennaista lääkärin apua. Se toki on ihan luontevaa 1983 perustetun bändin yleisölle. Tilattiin kännykkäaplarilla safkat etkopaikkana toimineen kaverin duunipaikan saunalle. Syötiin ja juotiin pienpanimo-oluet ja sitten mentiin Areenalle istumapaikoille.

En silti aio vanheta. Pitää vissiin taas skarpata ja katsoa aktiivisemmin, mitä nuorilla artisteilla on annettavana. Mun pitää siivota mun akti. Lopetinko tämän nuoruuden etsimisen viittauksella levyyn, jonka ostin divarista Hämeenlinnasta joskus 1995? Näemmä.

Metallica ja Aerosmith -bändielämäkerrat

Lukaisin muutaman hieman vanhemman bändielämäkerran. Molemmissa on sama vika – biisien synnystä ja tekoprosessista ei kerrota riittävästi – mutta eri syystä.

Joel McIverin kirjoittama Metallica (Like) kertoo yhtyeen tarinan sen muodostumisesta aina St. Anger -levyn valmistumiseen asti. Kirjassa on yksi perustavaa laatua oleva ongelma: yhtye ei ole osallistunut kirjan tekoon vaan McIver pohjaa tekstinsä omiin ja muiden tekemiin haastatteluihin. Tekstiin on kuitenkin vaikea saada aitoa tunnelmaa jos kertoja ei itse ole ollut paikalla tapahtumien keskipisteessä. Tätä toki jonkin verran paikkaavat muiden aikalaisten kommentit.

Ottaen huomioon että vaikkei McIver ole saanut bändiä mukaan kirjan tekoa varten, siinä on kuitenkin vaikuttavat 440 sivua. Tälle on syynsä. Kirjan alkupuolella käydään läpi bändin alkuvaiheiden lisäksi myös thrashin syntyhistoria. Tämä on periaatteessa mielenkiintoista mutta karkaa silti liikaa sivuun kirjan pääaiheesta. Kirjan loppupuolella Metallican Napster-oikeudenkäynnin läpikäynnissä ja analysoinnissa McIver uppoutuu aivan liian syvälle.

Metallica -kirjan plussana on se, että McIver esittää omia mielipiteitään ja avointa kritiikkiä yhtyeen levyistä ja toiminnasta. Paha kyllä, hän ei saa sinänsä aiheellisesta kritiikistään aikaan kovin kiinnostavaa tekstiä ja päätyy usein toistamaan itseään.

Kaikesta huolimatta kirjassa oli paljon Metallica-historiaa jota en aikaisemmin tiennyt. Kuten se, että Metallican jäsenet diggailivat aikoinaan Aerosmithiä.

Walk This Way – Aerosmithin tarina (Like) sisältää bändin historiaa aina Nine Lives -levyn julkaisuun asti. Just Push Playn eikä tulevan Music From Another Dimension -levyn tekoprosessit eivät siis tähän kirjaan sisälly.

Toisin kuin Metallica-kirja, tämä teos on tehty yhteistyössä yhtyeen kanssa. Niinpä kirjoittaja Stephen Davisillä ei ole pulaa bändin kommenteista ja muistoista. Kuten alussa mainitsin, molempien kirjojen puute on että ne eivät kerro riittävästi biisien taustoista ja synnystä. Aerosmith-historiikki on tässä astetta Metallicaa parempi.

Walk This Wayn perusteella yksi syy siihen että kappaleiden taustoja ei avata enempää on se että sekä Aerosmithin jäsenet että muut levyjen tekoon osallistuneet ovat olleet yhtyeen kulta-aikoina niin sekaisin päihteistä etteivät yksinkertaisesti muista kaikkea. Sekoilustaan bändi muistaakin sitten enemmän ja sitä on kirjassa riittävästi. Oli yllättävää havaita että Spinal Tap -leffan tarinoista moni lienee napattu Aerosmithiltä.

Yhtä kaikki, Walk This Way on ihan pätevä bändihistoriikki. Tällaiset kirjat ovat aina kiinnostavampia lukea kun bändi puhuu omalla äänellään.

Sonisphere Helsinki 2012: Metallica

Tämän vuoden Sonispheren täkynä oli Metallican esittämä musta albumi. Yllätyin ettei yhtye soittanut sitä heti keikan kärkeen vaan käyntiin lähdettiin Hit The Lightsin ja Masters Of Puppetsin voimin. Yhtyeen historian ensimmäinen biisi oli hyvä keikan avaaja, mutta jälkimmäinen tuntui hieman läpijuostulta.

Perään tuli vielä pari kappaletta kunnes yhtye pääsi videointron jälkeen The Black Albumin kimppuun. Kappaleita ei esitetty samassa järjestyksessä kuin levyllä (mikä on tavallaan sääli), vaan lopusta alkuun jolloin suurimmat hitit säästyivät viimeiseksi. Sad But Truen riffi on edelleen aivan killeri.

Valoa

Vanhalla aloitettiin ja myös lopetettiin: ilta päättyi Seek And Destroyhin. Metro kulki vielä keikan päätyttyä, mistä kiitos HKL:lle.

Tulevia keikkoja Helsingissä

Presidentinvaalit ovat saaneet artistit liikkeelle. Ultra Bran esiintyminen Kokoaan suurempi Suomi -illassa lienee jo kaikkien tiedossa, ainakin niiden jotka ehtivät hommata liput.

Ehkä vielä yllättävämpi uutinen on MC Taakibörstan tukikeikka Kuudennella linjalla. Myös tämän tapahtuman liput on loppuunvarattu.

Ulkomaanvieraitakin on tulossa. Metallica esiintyy ensi kesän Sonispheressa. Kalasatamassa 4.6. järjestettävässä konsertissa kuullaan musta albumi kokonaan, joten onhan tuo kiinnostava tapaus.

Mos Def heittää keikan Kaapelitehtaalla 1.3.

Suzanne Vega konsertoi Finlandia-talossa 3.6.

Lou Reed & Metallica: Lulu

Onko se vain minun korvissani, vai onko Luluun kasattu yhteen Metallican ja Lou Reedin käsittämättömimmät piirteet? Koetan kovasti antaa tälle mahdollisuutta. En tunnu pääsevän levyssä sen yli, että Lulu kuulostaa siltä kuin Lou Reed puhuisi Metallican kakkossarjan riffien päälle – ja niitä samoja riffejä junnataan vieläkin pidempään kuin edellisellä levyllä.

Kaunis ajatus sinänsä vetää kokeellisella meiningillä koko levyn läpi. Toivottavasti pinnan alta löytyy jotain, kun vielä pariin kertaan kuuntelee.

Lulu on kuunneltavissa kokonaan levyn sivuilla.

Lou Reed luottaa Metallica-projektiin

”It’s maybe the best thing done by anyone, ever. It could create another planetary system. I’m not joking, and I’m not being egotistical.”

Luotan itse, että siinä on eväät tulla paremmaksi vedoksi kuin mikään Metallica-viritys 20 vuoteen, mutta ihan noin kova luotto ei ole. Toisaalta Lou Reed on kuullut sen, minä en.

via Pitchfork

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 1. Metallica: Master of Puppets

Muistatteko vielä, kun Metallica oli poikkeuksellinen ja uraauurtava? Tällainen tilanne oli tuossa 80-luvulla, kun tekivät kolme timantinkovaa levyä putkeen. Näistä keskimmäinen oli vuoden 1986 Master of Puppets, joka on 80-luvun paras levy.

Puppets on siitä poikkeuksellinen levy, ettei siinä ole yhtään harha-askelta. Juuri sopivan mittainen levy, jossa on kaikki kohdallaan. Biisit ovat poikkeuksellisen kovia, etenkin nimibiisi, joka on yksi metallin isoista klassikoista.

Levyn rakenne noudattelee Metallican 80-luvun vakiomuottia: Ensin levy avataan kovalla mättöbiisillä, sitten pannaan tulille pitkä nimiraita, neljäntenä puhdassointisempi kappale, joka kasvaa isoon metalliloppuun ja loppupäässä toiseksi viimeisenä pitkä tunnelmoiva instrumentaali.

Vuoden 2006 kesäkiertueella Metallican kollit soittivat Master of Puppetsin alusta loppuun levyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Juuri siksi se oli paras Metallican keikka, jolla olen ollut. (Vaikkakin 15-vuotiaana nähty keikka teki isomman vaikutuksen, mutta se kertoo enemmän siitä ajasta kuin keikasta itsestään.)

Tuoreimman levyn haastattelujen perusteella Rick Rubin oli ottanut tehtäväkseen tehdä toisen Master of Puppetsin ja koetti viedä miljonäärirokkarit takaisin aikaan, jolloin klassikkolevy syntyi. Tällä kertaa ei vielä päästy sinne, mutta ehkä ensi levyllä on ison comeback-levyn aika ja syntyy Metallican American Idiot tai Smile.


Roklinnun kärkiviisikko 80-luvulta on:
1. Metallica: Master of Puppets
2. Guns N’ Roses: Appetite for Destruction
3. Beastie Boys: Pauls Boutique
4. Jane’s Addiction: Nothing’s Shocking
5. Misfits: Walk Among Us