Primus Ruisrockiin

Ruisrock on julkistanut ensi kesän esiintyjiään. Listasta pomppaa esiin ”yhdysvaltalainen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye” Primus. Muita nimiä ovat mm. Robyn, The Prodigy, Hurts, Mark Lanegan & Isobel Campbell, Fleet Foxes ja The National.

Vaikuttaa siltä että Ruissalossa on heinäkuussa hyvät kekkerit. Samalla valinta festareiden välillä kiristyy. Tarjonta on sen verran hyvää, että ainakaan bändien takia ei välttämättä tarvitse lähteä ulkomaille.

The Gutter Twins Tavastialla 7.8. (ja avautumista keikkaurpoista)

Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Uuh. Mutta hämärästä puheen ollen – oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan tyypin kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.

Keikan biiseistä osa oli hyviä, osa minulle tuntemattomia – minähän menin sinne katsomaan The Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta (Afghan Whigs ja Twilight Singers), ja ne olivat valinneet suurimman osan keikkasetistä sieltä.

Ne kyllä soittivat myös pari biisiä Mark Lanegan Bandin Bubblegum -levyltä (hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa). Ja rokkasivathan useimmat niistä tuntemattomistakin biiseistä. Yleisenä linjana oli oikeastaan se, että rokimmat biisit kuulostivat paremmilta kuin balladihenkiset – kaksi setää laulamassa balladeja hilluvan yleisön edessä ei jotenkin tuntunut oikealta, sen sijaan kunnon blueshenkiset rokkivyörytykset (mm. Saturnalia-levyn sinkkubiisi Idle Hands) toimivat oikein hyvin.

No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan varsin mainio. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta (paitsi ne seilissä olevat)! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni kaataen samalla kaljaa syliin.

Ja nyt seuraa avautumisosuus: hiukan ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin (täydet) kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa – ja varsinkin kummastuttaa se, että ihmisten käytöstavat keikoilla tuntuvat olevan hukassa. Paitsi mainitsemaani seilaamista, keikoilla esiintyy valitettavan usein suoraan eteen tungeksimista sun muuta kiilailua. Jalkoihin jäävät aina varsinkin pienikokoiset naisihmiset – aiheesta on enemmän keskustelua saman keikan innoittamana Paras aika vuodesta -blogissa.

Voisinkin välittää kiitokset niille tuntemattomille herrasmiehille, jotka antoivat edestään tilaa, kun huomasivat minun jäävän rynnistelijöiden jalkoihin. Kuten huomasimme, pitempi ihminen näkee lyhyemmän takaa ihan yhtä hyvin kuin edestä, ja harvemmin keikkaelämys on metristä kiinni.

(Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin)

Mark Laneganista tulee isona Tom Waits

Tai ainakin Leonard Cohen. Olen uskonut jo pitkään niin, ja sain vahvistusta uskolleni vastikään julkaistusta levystä Sunday at Devil Dirt, joka on miehen toinen levy yhteistyössä Isobel Campbellin (ex-Belle&Sebastian) kanssa.

Lanegan on muuten ärsyttävän tuottelias kaveri – uutta levyä pukkaa taas, kun juuri olin päässyt hehkuttamasta maaliskuussa ilmestynyttä The Gutter Twins -levy Saturnaliaa. Sunday at Devil Dirt ei rokkaa ihan samalla tavalla, se on aika paljon pehmeämpää kamaa, mutta kyllä sitäkin ihan mielikseen kuuntelee. Ja Laneganin ääni, joka muuten tällä levyllä on karheampi ja matalampi kuin koskaan (ja erityisesti biisissä The Raven), kelpaa tietenkin aina.

Edellisellä, vuonna 2006 ilmestyneellä levyllään Ballad of the Broken Sea Campbell ja Lanegan jakoivat laulunuotit aika tasan kahtia, mutta tällä uudemmalla Campbell ohuine äänineen on siirtynyt enimmäkseen huokailemaan taka-alalle ja jättää Laneganin kähinälle enemmän tilaa. Hyvä valinta, toimii paremmin noin (ja tuo tosiaan mieleen Leonard Cohenin taustalaulajanaisineen).

iTunes näyttää luokittelevan levyn folkiksi, ja sitä se oikeastaan onkin. Mukana on muutama juurevalla blues-kaavalla eteenpäin rullaava biisi (tsekkaa erityisesti biisi Back Burner) ja pari hiukan Tom Waits -henkisesti epävireistä kantrirallatusta. Sopii erinomaisesti rauhoittumiseen sen jälkeen, kun on fanittanut itsensä läkähdyksiin Laneganin muuta tuotantoa kuunnellen.

Armotonta fanitusta

Ala-asteella liikuttiin tyttöporukoissa, jotka fanittivat aina samaa bändiä (joka siihen aikaan oli ensin Dingo ja sen jälkeen Bon Jovi ja sitten joku muu niistä lukuisista sukkahousubändeistä). Jokainen tyttö halusi naimisiin jonkun bändin jäsenen kanssa, eikä kaksi tyttöä tietenkään voinut ihastua samaan tyyppiin, joten asiasta kinasteltiin pitkään ja hartaasti.

80-luvulla naimisiintahtomisen kriteereinä taisi olla lähinnä se, kenellä bändin pojista on tukka hyvin ja kenellä on parhaimman väriset trikoot, sittemmin valintakriteereihin on tullut ulkomuodollisten lisäksi tai tilalle myös, hmm, hormonaalisia syitä. Tähän päivään asti olen halunnut naimisiin Josh Hommen kanssa (tässä paljastuu nyt salattu mieltymykseni testosteronia puhkuviin rokkikukkoihin…), mutta kuunneltuani viimeiset pari päivää repeatilla The Gutter Twinsin uutuuslevyä Saturnalia olen tullut siihen tulokseen, että Homme on pelkkää paperia verrattuna Mark Laneganiin.

Lanegan on siis toinen katuojakaksosista ja on laulanut myös Josh Hommen bändin Queens of the Stone Agen biisejä. Olen fanittanut miestä aiemminkin, sekä QOTSA:n että Mark Lanegan Bandin aikoihin, mutta nyt havahduin taas huomamaan, että jestas, mikä ÄÄNI sillä miehellä on.

Ainoa YouTubesta löytynyt virallinen video on biisistä All Misery/Flowers, joka ei välttämättä ole kokonaisuudessaan erinomaisen levyn paras biisi, mutta rokkaa kuitenkin. Bändin MySpace-sivuilta löytyy enemmän maistiaisia. Siihen, että tahdonkin mieluummin naimisiin Mark Laneganin kanssa, vaikutti erityisesti biisi Circle the Fringes. Lanegan on biisillä laulavista tyypeistä se matalaäänisempi, siellä jossain loppupuolella.

Ja tuossa videossa on muuten jotain peräti lomografista.

(Crosspostattu Eräänä iltapäivänä-sivustolle.)