Saul Williams: The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust!

Tänään tuli täälläkin aiemmin hehkuteltu Saul Williamsin Radiohead-tyylinen maksa-mitä-haluat -levy The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardust.

Kun sen kuuntelee läpi, huomaa, että Trent Reznor on ollut siinä paljon mukana. Jos vanha musta räppäri kuulostaa valkoistakin valkoisemmalta Reznorilta laulaessaan ja taustat ovat lähes puhdasta Reznoria, tuota voi suositella jokaiselle NIN-fanille, jolla ei ole hip-hop-allergiaa.

Olisi helppo uskoa, että kyseessä on vain yksi melko tuntematon artisti, joka hakee Radioheadin imussa julkisuutta, mutta ehei! Tuo on väkivaltaisen mainio levy, vaikka unohdettaisiin kaikki Reznorit ja kaikki Radiohead-temput. Genret on pantu sekoittimeen, joten ystäviä luulisi löytyvän monesta suunnasta. Public Enemy kumartaa Bowielle ja lyö kättä U2:n ja elektromäiskeen kanssa.

Epätodennäköinen cocktail toimii ja jopa Sunday Bloody Sunday -cover saadaan toimimaan.

Vaikka paljon uutta tehdään, kliseitäkin kierrätetään. Ette ikinä arvaa, minkä sanan kanssa trigger on rimmattu parikymmentä kertaa Public Enemyä sämpläillessä?

Niggytardust.com tarjoaa levyn joko ilmaiseksi 192 kbps MP3:na tai 5 dollarin hintaan 320 kbps MP3:na tai ihan FLACcina.

Kaiken muun hyvän lisäksi levyssä on vieläpä kittah kannessa!
<%image(common/tardust.jpg|392|294|Niggy Tardust)%>

Saul Williamsilla on nyt iso tilaisuutensa. Loistava levy takana ja julkisuutta – ainakin verkossa – enemmän kuin Billboardin kolmen kärkeä hallitsevalla Timbalandilla. (Tsekkaa saittien liikenne: Timbalandmusic.com vs. niggytardust.com)

Viimeksi kun Reznor jeesasi yhden levyn verran lupaavaa niukasti tunnettua artistia, Marilyn Manson ponnahti pinnalle. Voisiko sama tapahtua uudestaan toisessa genressä? Toisaalta, ei edes itse Rick Rubin saanut 2001 Amethyst Rockstarilla Saulia kovin kirkkaaksi tähdeksi. Onnistuisiko se nyt?

CMX: Talvikuningas

Kahden viimeisimmän päivän aikana olen kuunnellut CMX:n uuden levyn noin kymmenen kertaa.

Etukäteen pelkäsin, että moisella konseptilla mopo karkaa käsistä. Tarjoillapa reilu tunti progeilua yhtenä 12-osaisena biisinä ihan helvetin kalliina limited edition -levynä. Tuo kuulostaa Spinal Tap -leffan poistetulta kohtaukselta.

Mutta perkele! Levyhän on loistava.

Teos pitää näpeissään säröisellä otteella, eikä pidä juurikaan sisällä viimeisimpiä levyjä riivanneita nyyhkyilyjä. Pitkän linjan CMX-faneja lämmittänee se, että levyllä revitetään heti toisessa osassa pari minuuttia HC:ta Kolmikärki-aikakauden hengessä. Aika lailla kaikki CMX:n kulmat radiohittiballadeja lukuunottamatta käydään läpi levyn aikana.

Alkuperäisiin huhuihin verrattuna tämä ei ole niin haastava kuunneltava kuin olisi voinut luulla. Jos progemeininkiä ja kummallisesta tahtilajista tai tyylistä toiseen nopeasti pomppimista ei pidä täysin normaalina, tuskin tälle lämpeää. Scifiin kallellaan oleminekin saattaa häiritä joitain. Olen ehtinyt kuulla jo scifiallergiselta CMX-fanilta kommenttia siitä, että sanoitusmaailma tuntuu täysin vieraalta.

Levyllä on myös CMX:n tuotannon paras minuutti. Neljännessä osassa ”Vallan haamut” kohdassa 3:45 se alkaa sanoilla ”vain yksi yksityiskohta”.

Ei ole muuta moittimista kuin se, että erittäin hieno pakkaus ei ole ihan niin hieno kuin normilevyyn verrattna lähes tuplahinta antaisi ymmärtää. Graafisesti ne toki ovat huikeat, mutta muutoin ne ovat vain DVD-kotelon kokoinen kannellinen pahvilaatikko (samanlainen kuin Massive Attackin Protection/No Protection -tuplapaketissa), joka pitää sisällään 40-sivuisen hyvälle kiiltävälle paperille painetun DVD-bookletin kokoisen leiviskän ja pahvisinkkukantisen levyn.

Rock-kriitikot luultavasti lyövät aika herkästi tälle viittä tähteä. Minäkin.

edit jälkeenpäin: Hesari antaa myös viisi tähteä, joskin arvostelijana on kovan luokan CMX-fani.

Creative Commons musiikkia – Out of Tune: Discontent Producers

En muista aiemmin törmänneeni viralliseen suomalaiseen julkaisuun, eli siis ihan oikea CD, joka olisi pistetty ulos CC-lisenssin alla. Nyt sellainen kuitenkin osui eteen ja musiikkikin on lähempänä omaa makua kuin se ulkomainen rytmi- ja elektroninen musiikki, mitä olen samaisen lisenssin alaisena nähnyt julkaistun.
Kyseessä on asennepunkkia (tai jotain sinnepäin) soittava Oululainen Out of Tune ja bändin Discontent Producers -nimeä kantava debyyttialbumi.

Musiikki on likaista ja vihaista, eli juuri minun makuuni. Soitanto ja laulanta ei ole täysin linjassa, jolloin paketti elää jatkuvasti, kokonaisuudesta jää todella autenttinen DIY-maku. Levy ei ole ihan silkkaa runttausta alusta loppuun, mutta aika rujoa menoa kuitenkin.
En aio arvostella plattaa tämän enempää, koska kukin halukas voi hakea sen itse kuunneltavakseen bändin sivujen download-osastolta haluamassaan formaatissa. Levy on tarjolla MP3, Ogg Vorbis, FLAC tiedostoina sekä unprocessed multitrack source files kansitaiteineen päivineen.

Out of Tune downloads.

Muuta:
Lisätietoa Creative Commons lisenssistä suomeksi.

Queens of the Stone Age: Era Vulgaris

Queens of the Stone Agen nokkamies ja päiväunieni hämärä kohde Josh Homme on kiteyttänyt osuvasti rokin syvimmän olemuksen:

?Rock should be heavy enough for the boys and sweet enough for the girls. That way, everyone is happy and it?s more of a party.?

Homme toteuttaa filosofiaansa bändinsä omilla levyillä varsin onnistuneesti. Queens of the Stone Age on aiemmin julkaissut neljä enemmän tai vähemmän loistavaa levyä, eikä eilen ilmestynyt uutuus Era Vulgaris häviä edeltäjilleen. Pikemminkin päinvastoin – se on edellisten levyjen parhautta tiivistetyssä ja pelkistetyssä muodossa.

Era Vulgariksessa on kaikki, mitä kunnon rokkilevyssä pitää olla: rankkaa kitarointia (Run, Pig, Run), kauniita laulumelodioita (River in the Road), junnaavaa psykedeelistä soundia (Battery Acid), rullaavaa rokkenrollia (Misfit Love) ja mukavasti lanteita keinuttavaa rennompaa rytmiä (viimeisimmältä Desert Sessions -levyltä viralliselle QOTSA-levylle päätynyt Make It Wit Chu). Se on tinkimätön, alkuvoimainen ja testosteronilla kyllästetty setti, jonka jokainen biisi rokkaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Myös julkaisuajankohta rokkaa, sillä tämä Kalifornian lämmössä kypsynyt levy on täydellinen (toivottavasti) kuuman ja aurinkoisen kesän soundtrack. Se vaatii seurakseen korkeintaan ne iloiset bileet.

Arctic Monkeys: Favourite Worst Nightmare

”Anticipation has the habit to set you up for disappointment”, alkoi Arctic Monkeysin edellinen levy.

Uusi levy todistaa sen oikeaksi. Olen antanut levylle aikaa, reilun kymmenisen kuuntelua. Halusin pitää siitä. Favourite Worst Nightmare ei silti lunasta debyytin antamia lupauksia.

Kuten lahjakkailla nuorilla uusilla bändeillä, ensimmäisessä levyssä on vimmaa ja toinen on kypsyneempi. Tämä juuri on Favourite Worst Nightmaren ongelma. En halua kypsempää levyä, vaan sitä hieman huolittelematonta arkitarinaa, jota ensimmmäisellä levyllä oli.

Koska biisinkirjoittajana bändi on aivan ilmiömäinen, Favourite Worst Nightmare ei ole missään tapauksessa huono. Se vain ei pysty nousemaan ensimmäisen levyn tasolle. On kai oltava vain tyytyväinen, ettei yhtä selkeää tiputusta ensilevyyn tullut kuin The Strokesilla.

Levyn saamista arvosteluista päätellen olen kuitenkin marginaalissa. Metacriticissä se on vuoden parhaita levyjä.

Turku Romantic Movement: Noise & Confusion

Historia ei ole kohdellut kovinkaan hellällä kädellä suomirock-yhtyeitä jotka ovat vaihtaneet laulukielen ja yhtyeen nimeen kolmanteen kotimaiseen, ehkä Siekkareiden Mushroom Moon-sekoiluja lukuunottamatta. Mieleen nousevat etenkin kauhukuvat nuoremman Alangon ja kumppaneiden lyhyeksi jääneestä 4R-kaudesta. Tällä kertaa samanlaista irtiottoa yrittää Turku Romantic Movement, omaa sukuaan Turun Romantiikka, taajaan politiikan ja maailmantuskan puolelle solahtanutta materiaalia kolmen levyn ja muutaman pienemmän satsin levyttänyt ryhmä.

Myönnän heti alkuun, että ennakkoluuloja oli ja on vieläkin; muulla kuin äidinkielellään esiintyvät kotimaiset artistit tuppaavat turhan usein sortumaan formulaenglantiin ja sanoituksiin, joista ei juurikaan löydy leveyttä eikä pituutta. Turku Romantic Movementin sanoitus- ja laulukaksi, Rami ja Pete Romantiikka (vai ovatkohan nykyään ilman Ramones-nimiä?) onnistuvat suurimman osan ajasta välttämään helmasynnit, mutta satunnaisesti tuntuu kuin korvia hellittäisiin rautanauloilla. Laulu ja ääntäminen sortuvat lukioenglannin tasolle vain muutamassa kohdassa levyä, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus.

Sanoitusten kohdalla vastaanotto on vähän kaksijakoinen. Turun Romantiikan aikana soitto kulki läpi uran varsin mallikkaasti (eikä asianlaita ole juuri muuttunut, vaikka pitkäaikainen rumpali Niko Romantiikka jättäytyi käsivaivojen vuoksi pois remmistä ennen viimeistä suomenkielistä levyä), mutta etenkin hitaammat ja maailma syleilevämmät kappaleet elivät ja kuolivat sanoitusten kautta. Ne olivat pääosin laadukasta tavaraa, mietittyjä, täynnä vasemmistorokille ominaista knoppitietoa ja yleissivistysrevittelyä, mutta myös mieltä hiveleviä kielikuvia. Muutos englantiin ei näiden kappaleiden, joita levyllä on ehkä puolet, ole täysin onnistunut – sisällön puolesta sama linja jatkuu, mutta englanti latistaa kielikuvat ikävästi ja tuntuu saavan sanoittajat unohtamaan kielenkäytön luonnollisuuden. Saatan olla fennomaani, mutta kuitenkin.

Levyn nopeammat ja rokkaavammat kappaleet, kuten kivalla piano-introlla varustettu The Classic, Orson Welles ja The Pigs (of Gadara) toimivat kuin junan vessa, eikä kielenvaihtoon oikeastaan kiinnitä edes huomiota. Käsi nousee väistämättä nyrkkiin ja suu laulaa mukana, mitä tapaan pitää hyvän perusrokin tunnusmerkkinä. Sääli, että neljäs kipakka otos, Celebrating Youth, läsähtää kasaan lopun jankkaavassa lauleskelu-osuudessa.

Olen taipuvainen uskomaan että materiaali toimii livenä vielä kertaluokkaa paremmin, enkä usko keikkakunnon heikentyneen kielenvaihdon myötä. Sanomalla luulisi olevan kaikupohjaa laajemmaltikin Euroopassa ja toivoa sopii, että Turku Romantic Movement löisi itsensä läpi ainakin ruohonjuuritasolla, vaikka joutuukin kestämään vertailut Manic Street Preacherseihin. Toisaalta, mikäpä siinä on verratessa, hyvässä seurassa ei tarvitse hävetä alkuunkaan.

Musiikkimaistiaiset voi hakea yhtyeen Myspace-sivuilta.

Type O Negative: Dead Again

Type O Negative on myöhempinä päivinään ollut vähän kuin Ramones, AC/DC tai Motörhead. Kun uusi levy tulee, se on aika taatusti sellainen, josta vannoutuneet omalaatuisen soundinsa fanit pitävät, ei kovin paljon uusia ystäviä tuo ja on taattua laatua, vaikkei piekse kulta-ajan parhaita levyjä. Tyylissä tehdään korkeintaan pieniä hienosäätöjä.

Uusi levy tuli. Ylläri! Se on aika lailla samaa kamaa kuin edellinen levy. Silti, kaava toimii edelleen. Gootti-Beatles ja slo-mo-Black Sabbath kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 1993.

Tervehdin ilolla sitä, että lopultakin bändi on päättänyt jättää ambienttimeluraidat varsinaisten biisien välistä pois ja keskittyy olennaiseen. Tässä olennaista on loistava biisinkirjoitus ja melodiantaju. Jos biisejä ei rakentaisi kantaviksi, kuka jaksaisi yli 70-minuuttista levyä, jossa ollaan koko ajan yhdessä ja samassa synkässä tyylissä ja jonka lyhimmät biisit ovat reilun neljän minuutin biisejä ja pisimmät vartin pläjäyksiä?

Jos biisit kääntäisi duuriin ja nostaisi monta sävelaskelta, ne voisi pilkkoa moneksi hienoksi Beatles-popbiisiksi. Tämän valossa ei ole ihme, että tämä Drab Four nyökkää These Three Thingsin loppusoolossa enemmän kuin vähän Hey Judelle.

Silti jokaisen tällaisen jälleen kerran hyvän, muttei erinomaisen levyn jälkeen jää miettimään, kuinka moneen levyyn bändillä vielä riittää paukkuja, kun uutta Bloody Kissesiä ei synny?

Surftones: The Ministry of Ultra Cosmos

Käsiini päätyi muutaman hassun sattuman kautta suomalaisen Surftonesin The Ministry of Ultra Cosmos -levy.

Koska tuntemattomasta syystä meikäläisellä on aina ollut pehmeä kohta sydämessä surf-musiikille (pl. surfballadit, jotka ovat kauheaa kuraa), odotin auraalisia nautintoja, jotka muistuttaisivat aalloista, kesästä ja huolettomasta elämästä.

Perkele, tämähän on 70-luvun diskohenkistä niukasti funkahtavaa instrumentaalitanssimusiikkia. Toisaalta, se on hyvin tehtyä sellaista ja varmasti käyttömusiikkina tulee pyörimään soittimessani silloin, kun haluan pois sieltä, missä olen.

Mutta hei, älkää huijatko minua. Varoitusteksti olisi ollut paikallaan. ”Tuote ei sisällä surfia.”

Panic Channel: One

Jane’s Addiction-kaksikko Dave Navarro ja Stephen Perkins työstivät Chris Chaneyn ja Steve Isaacsin kanssa uuden levyn. Koska palvon kritiikittömästi Jane’s Addictionia, kaikki uusi näiltä hepuilta on automaattisesti mielenkiintoista.

…vaan ei hyvää. Ei saatana, mitä aikuisrokkia ja steriiliä MTV-hinaamista. Ei se nyt kuraa ole, mutta siinä ei ole mitään hyvää, ellei sellaiseksi laske pieniä kaikuja Jane’s-soundista. Sama väsyneisyys, joka näkyi Jane’sin viimeisessä Strays-levyssä on tässä vielä pahempana.

Katsotaan, mitä Perry Farrell saa aikaan Satellite Partyn kanssa. Nuno Bettencourtin mukanaolo ei enteile hyvää. Eikä Porno for Pyrosin jälkeen ole Farrellinkaan tuotokset vakuuttaneet.

Kuolleet Intiaanit: 4D-EP

4D-EP

Uutta intiaanituotantoa, jesh! Tätä uutukaista on painettu 500 kappaletta, ja jokaisessa levyssä on erilainen DIY-henkinen kansi. Levy käsittää kaksi uutta Kuolleet Intiaanit -biisiä, yhden Intiaani-kuunnelman ja yhden omituisen kappaleen Käärmeet-yhtyeeltä.

1D. Kun ei tiedä että tietää että

Levyn ensimmäinen kappale yllättää. Ei kitaraa, sähkörummut, sähköurut! Äänimaailma on aivan erilainen kuin millään aiemmalla KI-julkaisulla. Biisin valssiväliosassa soitetaan vieläpä reippaasti haitaria. Kappale tuo mieleen hieman Aavikon syntikkameiningin ja TV-resistorin naivistiset tajunnanvirtasanoitukset. Hieno harppaus Intiaaneilta uusille reservaateille!

2D. Viimeinen pari ilmasta alas

Kakkosbiisissä on todellista villin lännen henkeä ja on oma suosikkini tältä EP:ltä. Tämäkin on varsin erilaista kamaa, kuin mikään Puuluurangolla. Intensiivinen keijukaistenmetsästystunnelma. Erinomainen biisi. ”Kuuntele siipiä, kuuntele ääniä / ja tuulien johdatusmääriä / kuuntele rytmiä, tee siitä seittiä / kiedo se yhteen tuttua reittiä”.

3D. Keskustelu tuntemattoman kanssa

Kappaleen nimi on kuin suoraan Pekka Pohjolan levyltä, mutta muuten tällä ei ole mitään tekemistä Keesojen Lehdon kanssa. Kyseessä on toistakymmentäminuuttinen kuunnelma, jota säestää painostava syntesisaattori. Hauska tarina.

4D. Käärmeet: Ramadan yöt

Käärmeet on tuntematon yhtye minulle ja varmasti 99,99%:lle kaikista muistakin. Ramadan yöt on Circlen Guillotine-levyn häröilyä muistuttava kummajainen, joka koostuu radionvirittämisestä, taustamelusta ja akustisella kitaralla rämpyttelystä.

Kaiken kaikkiaan tämä EP tuo lupaavan tunteen yhtyeen kesän keikkoja varten. Myös elokuussa ilmestyvä albumi tulee olemaan pakkohankinta.

* * *

Päivitys 1.6.: Näköjään EP myytiin päivässä loppuun, eikä uusintapainoksia tehdä. (tiedote)