Weezer: Hurley

Weezer julkaisee uuden levyn vain vajaa vuosi edellisestä. Raditude oli hyvä, mutta hieman rönsyilevä levy. Eniten oudoksutti tanssipopista lainaava tuotanto. Kornista levynkannesta huolimatta Hurleyllä mennään perinteisemmin konstein ja hyvä niin.

Jo paperilla homma vaikuttaa toimivalta: kymmenen kappaletta ja kaikkien kesto alle neljän minuutin. Kappaleiden teemat ovat tutun turvallisia. Sinkkubiisi Memoriesilla muistellaan vanhoja hyviä aikoja, Ruling Me:n aiheena ovat tytöt ja oleilu. Hyvä poprock-levy siis?

Ei hyvä, vaan erinomainen. Rivers osaa helppojen, iskevien riimien rakentamisen. Ruling Me:n kertosäe on euroviisutasoa, mutta hei, jos esittää asiansa uskottavasti niin mikä tahansa toimii.

In the rain, in the sun
Everybody needs someone
They can dream all night long

Ruling Me rokkaa siis vastustamattomasti, hitaampitempoinen Trainwrecks luottaa junnaaviin kitaroihin ja yleisilmeeltään vihaisemman Where’s My Sex?:n tasapainottaa nopea väliosa.

Myös rullaava Smart Girls toimii: siinä yhdistyvät Cuomon kimeä ääni, iskevät riimit ja ytimekäs kitarasoolo. Ainoat hieman heikommat kappaleet ovat Run Away ja Brave New World.

Weezer on lähellä samanlaista suoraviivaista napakymppiä jollainen Green album oli. Yksi yhteen vanhan toistoa Hurley ei silti ole vaan päivittää vanhaa juuri sopivasti.

Jos Cuomon luovuuden puuska jatkuu, voisi seuraava levy olla se kauan kaivattu täysosuma. Yhtä kaikki Weezer on vauhdissa. Haluaisin kovasti nähdä bändin livenä nyt. Hurleyn biisit eivät ainakaan jätä kylmäksi.

Viime vuoden parhaita: 2009 levyt

Viime vuoden parhaiden levyjen lista jäi taas tekemättä, joten päätin piirtää sen.

Vuoden parhaat levyt 2009

Tyhjä ruutu on villi kortti, jossa voisi olla esim. Samuli Putron soolo tai Fever Rayn esikoinen. Eikä Musen levykään huono ollut, sen verran paljon sitä tuli kuunneltua. (Nokkelimmat sanoisivat tähän että siinähän sinulla olisi ollut puuttuvat kolme levyä yhdeksän ruudun kuvaan. Niinpä.)

Eipä tuohon kovin omaperäisiä levyjä tullut kun vertaa Pitchforkin tai NME:n vuoden parhaat -listoihin.

Viime vuoden parhaita: Supergrass

Vuodenvaihteessa jäi perinteinen vuoden parhaat -lista tekemättä, joten ajattelin jälkikäteen listata muutamia vuoden 2008 tärkeimpiä löytöjä. Ensimmäisenä Supergrass.

Bändi julkaisi tuoreimman levynsä Diamond Hoo Ha:n melko tarkkaan vuosi sitten. Levy on vahva kitaralevy ja se todistetaan heti kärkeen äänekkäillä kappaleilla Diamond Hoo Ha Man ja Bad Blood. Seuraava Rebel In You taas lähtee käyntiin pianon avustamana ja nojaa kitaroita enemmän Gaz Coombesin lauluun.

Diamond Hoo Ha:n resepti on hiotut sävellykset ja hyvin yhteensoiva yhtye, joka ei peittele muttei liikaa korosta brittiläisyyttään. Levyn äänikuva on saatu sopivan täyteläiseksi koskettimilla, taustalaululla ja muilla tuplauksilla. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta homma tehdään hemmetin hyvin.

Rob Coombesin hieman utuiset koskettimet ovat tärkeässä osassa The Return Of… -kappaleessa ja Outsidessa hänet päästetään hetkeksi jopa irrottelemaan. Säröbasson ansiosta Rough Knuckles funkkaa erinomaisesti ja Ghost Of A Friendin introssa väläytetään akustista kitaraa. Komeus päättyy Butterfly-kappaleeseen joka lähtee sujuvasti liikkeelle, mutta onnistuu vielä kasvamaan loppua kohden kitaran ja laulun vuoropuheluksi. Upeaa.

Bändi kiersi syksyllä Eurooppaa ja kävi myös Helsingissä soittamassa erinomaisen keikan.

Kakkoskitaristi Charly Coombes on tehnyt kiertueesta kaksiosaisen videon, joka esittelee varsin perinteistä (=tylsää) kiertue-elämää. Videon paras hetki koetaan kakkososassa kun yhtye matkaa ruotsinlaivalla Tukholmasta Helsinkiin ja Gaz ja rumpali Danny tanssivat humppaa muuten kovin iäkkään tanssiyleisön seassa. Suosittelen ennemmin tutustumaan Supergrass Is 10: The Best Of Supergrass 1994 – 2004 -tupladvd:ltä löytyvään dokumenttiin, joka sukeltaa syvemmälle yhtyeen historiaan.

Risto: Sähköhäiriöön

tarviiko tämä ingressiä?

kun risto teki tokan levyn aurinko aurinko plaa plaa plaa se oli ihan mielettömän paras ja sit rupes odottaan sitä kolmatta levyä, vaikka siinä välissä tuli se live joka sekin oli kova.

sit nyt tuli se kolmas levy ja se on ihan vitun kova. siinä vieläkään ei hitaat biisit putoo hirveen kovaa, mutta nopeet on parhaita, mutta niistä tulee tosi outo olo, kun se tajunnanvirtaisesti kertoo kuinka se toivoo että siitä tulee isona ihan oikee nisti ja se rupee palvoon saatanaa.

mut se ei haittaa ku ne biisit on niin kovii ja karismaa löytyy, varmaan paras mielenvikaisrokkari mitä on ikinä maailmassa ollu, vaikka kyllä se välillä aika diskookin on, niinku joku elävä ihmisjumala -biisi. mutt se viikkoja-biisi on paras ku siinä on vaan numeroita.

ostakaa toi levy tai risto ei tee enää ikinä levyjä.

sitä voi kuunnella myspacessa ja vaikka missä.

“You are witnesses at the new birth of Roklintu Mark II, hope you enjoy our new direction

Samuli Putro: Elämä on juhla

Ajelin viime viikonloppuna kolmostietä ja kuuntelin radio Helsingistä, kun Herra Ylppö hehkutti Samuli Putron soololevyä. Kaupunkiin palattuani ostin sen ja panin ankaraan kuunteluun.

Putron soololevystä on helppo vetää rinnastus Jarkko Martikaisen viimeisimpään sooloon tai Ismo Alangon Kun Suomi Putos Puusta -soolodebyyttiin. Kaikissa kolmessa liikutaan entistä emoyhtyettä paljon seesteisemmissä tunnelmissa ja kaiken keskipisteenä on mainio biisinkirjoittaminen. Yhteydet eivät ole sattumaa, sillä Martikainen on ollut tuottamassa Putron levyä, ja siinä sivussa myös laulelee hieman ja soittaa muutamaa instrumenttia. Kun Suomi Putos Puusta -levyn jouset sovitti Ahti Marja-aho, ja samassa työssä hän on tässäkin 19 vuotta myöhemmin.

Akustisemmasta otteesta huolimatta levy on tuttua ilmaisua. Tästä samasta materiaalista toisin toteutettuna olisi voinut tehdä Zen Cafen uuden levyn, eikä kukaan olisi huomannut mitään kummallista. Primitiivinen ote tuo kuitenkin biisit paljaampina esille kuin särökitaravalleilla runtatessa.

Valtaosa levystä on noin nelikymppisen miehen minä-muotoista kerrontaa. Tämän levyn ”minä” on Putro, ei vain laulun kertoja. Muutamaan otteeseen Putro jopa pohdiskelee omaa samuliputrouttaan:

Niityllä luvattoman nuori tyttö kääntyy kaverinsa puoleen, että ”mikä tää bändi on” Kaveri on hiljaa, hymyilee sitten, näillä on se biisi, se ”Todella kaunis”
-Hoidetaan kämppä Berliinistä (Spotify)

Levystä on myynnissä neljällä bonusbiisillä varustettu erikoispainos, joka kannattaa kaivaa käsiin ennemmin kuin perusversio. En aivan ymmärrä, miksi nuo neljä kappaletta on karsittu perusversiolta pois, koska viimeinen bonusbiisi Kolme Sisarta (Spotify) on levyn parhaimmistoa.

Tämä on hieno levy, viiden tähden kamaa. En ole vielä Hesarin Tero Valkosen tavalla valmis julistamaan helmikuussa Vuoden levy -kisan voittajaa, mutta kärkikastiin tällä varmasti pääsee.

Levy on kuunneltavissa Spotifyssä ja muutama maistiainen on tarjolla myös MySpacessa.

Levyn kumppaniksi on valmisteltu yhdeksän keikan kiertue. Kiertue lienee erilainen kuin normaali rockkeikka. Esityksen sivuilla luonnehditaan kiertuetta näin:

”ELÄMÄ ON JUHLA on muusikko Samuli Putron, kuvataiteilija Terike Haapojan ja äänisuunnittelija Tuomas Norvion valmistama esitys, joka laajentaa ajatusta kevyen musiikin konsertista. Esityksen runkona toimii sitä varten sävelletty, ennen julkaisematon teksti- ja laulumateriaali jota äänisuunnittelu sekä video ja valotyö kehittävät esitystilanteessa. Tuloksena on musiikillinen näyttämöteos, jonka seuraaminen ei välttämättä vaadi humalatilaa.”

Käyn kuuntelemassa tuon torstaina suurin odotuksin.

laituri_koira

Levyarvio: Guns N' Roses: Chinese Democracy raita raidalta

Nyt, kun kauan tekeillä ollut levy on jo MySpacessa ennakkokuuntelussa, istuin alas ja kuuntelin sen ajatuksella.

1. Chinese Democracy

Avausbiisi kertoo, mistä on kysymys Axlin vuoden 2008 soololevyssä.

90-luvun industriaalikitarasoundiriffi avaa levyn, ja sen jälkeen tuttu Axlin ääni tuo kuulijan takaisin Guns N’ Rosesin maailmaan. Kelvollinen avaussinkku levylle, mutta ei tästä klassikkoa tule.

2. Shackler’s Revenge

Rock Band 2:sta tuttu kappale, joka poukkoilee moneen suuntaan, muttei pääse oikein mihinkään. Tämä oli juuri sitä, mitä pelkäsin levyn olevan. Onneksi muut raidat eivät ole tätä.

3. Better

Livenäkin jonkin verran ulkoilutettu Better on levyn paremmasta päästä. Soundimaailmallisesti Better edustaa tätä levyä – on sekä konemusaa että klassista Gunnnari-vetoa.

4. Street of Dreams

Use Your Illusionin balladien hengessä mennään ja Axl kaivaa ärsyttävimmät maneerinsa esille ja esittelee niitä reippaammanlaisesti. Olisimme pärjänneet paremmin ilman tätä kappaletta.

5. If The World

Itämaista soundia, jousitaustaa, industriaalikitaraa, konetta, flamencokitarasooloa. Hajanainen ja levyn mitäänsanomattomimasta päästä oleva biisi.

6. There Was a Time

Use Your Illusionin parhaat kappaleet olivat hienosti sävellettyjä keskitempoisia tarinoita, ja siihen sapluunaan T.W.A.T. osuu. Soinnillisestikin kappale on Illusionin isojen biisien kaltainen, tämä voisi olla Civil Warin tilalla komeasti. Axlin ääni soi paremmin tällä biisillä kuin aiemmilla levyillä. Liekö sitten ääretön määrä ottoja vai vuosien treenauksen tulos?

7. Catcher in the Rye

There Was a Timen hengessä jatketaan, mutta heikommalla siivulla. Iso maailmojasyleilevä sovitus, Slash-replikasoolo ja kaikki, mutta kappale ei kanna sävellyksellisesti.

8. Scraped

Jos Appetite olisi tehty 2000-luvulla, se olisi kuulostanut tältä. Vaikka soundillisesti biisi on toimiva, biisinkirjoitus on kakkosluokkaa.

9. Riad N’ The Bedouins

Appetite 2008 -vaihde on edelleen päällä. Harmillista, että tästä voi sanoa täsmälleen samat sanat kuin edellisestäkin kappaleesta.

10. Sorry

Sorry, ei putoa. Axl ei ole tällä levyllä herkkä, vaikka yrittäisi. Kasariballadi ei muutu muuksi, vaikka siihen panisi kertosäkeeseen 2008-kitaraa.

11. I.R.S.

November Rainin säröinen osa tekee paluun. Hienosti soljuva kappale pyörii Axlin äänen varassa. Luultavasti tästä tulee yksi uuden levyn keikkasuosikeista.

12. Madagascar

Madagascar on uudenlaista Guns N’ Rosesia. Konetaustaa ja jousiarreja ryyditettynä Axlin kärsineellä raspiäänellä. Väsähtänyt biisi kuorrutetaan jo kertaalleen Civil Warissa käytetyllä Cool Hand Lukesta napatulla ”what we got here is a failure to communicate” samplella, mikä on näkökulmasta riippuen joko kunnianosoitus menneelle tai todella urpo kierrätys.

13. This I Love

Ks. Sorry. Sorry, herkkyys ei tunnu enää toimivan, se menee tylsyyden puolelle.

14. Prostitute

Myös tämä kappale on levyn mammuttimaisuuden hengessä sovitettu isoksi, mutta valitettavasti biisimateriaali ei ole yhtä mahtipontista kuin sovitukset tai lopun hieno whammy-kitarasoolo.

Kokonaisuutena levy yllätti minut positiivisesti. Oletin, että yli kymmenen vuoden sekoilun jälkeen levy olisi sekava ja hajanainen kokoelma vuosien varrella kokoon kursittua. Onneksi olin väärässä. Ei tämä silti mikään mainio levy ole, olen vähän yllättynyt, miten tähtiä yleensä kitsaasti jakanut Rolling Stone on antanut tälle neljä tähteä.

Halusimmeko koneellisemman version Use Your Illusionista? En minä ainakaan. Olisin halunnut nähdä 2000-luvulle päivitetyn Appetiten, 50-60 minuuttia tiukkaa tavaraa maksimissaan yhdellä balladilla. Nyt tämä on siloiteltu Axlin soololevy, joka on samalla tavalla epätasainen ja pahimmillaan korni kuin Illusionit olivat. Ehkä November Rainista ja Don’t Crysta fiilistelleet ovat eri mieltä.

13 vuoden aikana on Axlin kynästä lähtenyt muutama mainio viisu, mikä pelastaa levyn. Tosin tällaisella määrällä kirjoitus- ja studioaikaa luulisi, että muutaman mainion viisun sijaan niitä luulisi olevan kymmenen.

Jäin ristiriitaisiin tunnelmiin. Ehkä 31 vuoden herkässä iässä alan olla joko liian vanha tai liian nuori tälle levylle.

Jos haluaa täysin toisenlaisen näkemyksen levyyn, kannattaa katsoa, mitä Chuck Klosterman sanoo.

Edit 22.11.: Metacriticissä levy näyttää saaneen arvioita hyvin laidasta laitaan. Tämä levy näyttää polarisoivan niin kuuntelijoita kuin arvostelijoitakin.

Arvio: Scars on Broadway

Scars on Broadway on puolikkaan System of a Downin (Malakian/Dolmayan) uusi projekti. Pienoisen Tankian-soololevyn pettymisen jälkeen toivoin todella, että Malakian tekisi lisää Hypnotize/Mezmerize-kaksikon kaltaista materiaalia. Pahat kielet antoivat ymmärtää, että nuo kaksi olivat melkein Malakianin sooloprojekti ja muut olisivat olleet jokseenkin statisteina.

Lueskelin etukäteen Metacriticistä arvosteluita. Siellä arvostelijat varoittelivat, että levy on hyvä, mutta ei kannata odottaa yhtään System of a Downin tyylistä kamaa.

En odottanut lisää SOADia, joten yllätyinkin positiivisesti, kun levy olikin Hypnotize/Mezmerize-aikakauden SOADia, jossa on vieläkin vähemmän (=ei yhtään) Tankianin laulua ja pari rauhallisempaa biisiä mukana.

Aika harvakseltaan lyriikat käyvät suorastaan korpeamaan, mutta välillä mennään niin matalalta, ettei voi kuin koettaa olla kuulematta, mitä biisissä sanotaan.

Because You Too Serious
You’re Gonna Make Me Delirious
Because You Too Serious For Me

Hei, avausbiisin kertosäkeessä vielä väännetään moista! Vähän liian helppoa. Onneksi Malakianin runttausta on niin ilo kuunnella, että karuimmatkin crying/dying-rimmailut pystyy nielemään.

Scars on Broadway pääsee yllättämään muutamassa kohdassa. Funny ja Enemy kuulostavat aivan myöhempien aikojen Red Hot Chili Peppersiltä. Exploding/Reloading voisi hyvin olla miltä tahansa YUP:n levyltä… ja melkein kaikki loput ovat System of a Downia. Enemyn kertosäettä on ainakin esitetty jo System of a Downin Toxicity -kiertueella.

Voisiko tämä projekti kasvaa aikuisemmaksi System of a Downiksi? Kunhan saadaan joku muu kirjoittamaan lyriikkaa, niin mahdollisesti.

Mark Laneganista tulee isona Tom Waits

Tai ainakin Leonard Cohen. Olen uskonut jo pitkään niin, ja sain vahvistusta uskolleni vastikään julkaistusta levystä Sunday at Devil Dirt, joka on miehen toinen levy yhteistyössä Isobel Campbellin (ex-Belle&Sebastian) kanssa.

Lanegan on muuten ärsyttävän tuottelias kaveri – uutta levyä pukkaa taas, kun juuri olin päässyt hehkuttamasta maaliskuussa ilmestynyttä The Gutter Twins -levy Saturnaliaa. Sunday at Devil Dirt ei rokkaa ihan samalla tavalla, se on aika paljon pehmeämpää kamaa, mutta kyllä sitäkin ihan mielikseen kuuntelee. Ja Laneganin ääni, joka muuten tällä levyllä on karheampi ja matalampi kuin koskaan (ja erityisesti biisissä The Raven), kelpaa tietenkin aina.

Edellisellä, vuonna 2006 ilmestyneellä levyllään Ballad of the Broken Sea Campbell ja Lanegan jakoivat laulunuotit aika tasan kahtia, mutta tällä uudemmalla Campbell ohuine äänineen on siirtynyt enimmäkseen huokailemaan taka-alalle ja jättää Laneganin kähinälle enemmän tilaa. Hyvä valinta, toimii paremmin noin (ja tuo tosiaan mieleen Leonard Cohenin taustalaulajanaisineen).

iTunes näyttää luokittelevan levyn folkiksi, ja sitä se oikeastaan onkin. Mukana on muutama juurevalla blues-kaavalla eteenpäin rullaava biisi (tsekkaa erityisesti biisi Back Burner) ja pari hiukan Tom Waits -henkisesti epävireistä kantrirallatusta. Sopii erinomaisesti rauhoittumiseen sen jälkeen, kun on fanittanut itsensä läkähdyksiin Laneganin muuta tuotantoa kuunnellen.

zp8497586rq

Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta

Maj Karma alkoi puuduttaa ja Herra Ylppö päätti tuulettaa itseään soololevyllä. Vaan mikä tuuletus olikaan – hyvänen aika!

Soololevyllä Herra Ylppö kääntää säröä pienemmälle ja käy Putron ja Röyhkän reviirille. Aivan selkeä röyhkäinen ja putroinen itseironia ja suhteen arkielämä pursuaa lähes jokaisessa biisissä. Kun Röyhkä kirjoittaa hahmosta nimeltä Kauko Röyhkä, Putro kolmannesta persoonasta, niin Ylppö kirjoittaa itsestään. ”Se, mistä tässä laulan, on se, mitä tapahtui”, lukee kansilehdykässä.

Kaikkein yllättävintä on, että levy on tasaisesti hyvä. Kun artisti toistakymmentä vuotta saman yhtyeen kanssa puurrettuaan vaihtaa tyyliä, ei uskoisi, että uusi tyyli on niin toimiva, että jokseenkin jokainen kappale osuu kohdalleen.

Levyn huippukohta on levyn päätöskappale Loppu. Loppu on livenä purkkiin vedetty tyhjentävä tilitys suhteen lopusta, joka voisi olla mikä tahansa Röyhkän parhaista petollisen miehen tarinoista. Luultavasti tänä vuonna ei Suomessa kirjoiteta parempaa kappaletta.

Nyt-liite antoi levylle viisi tähteä. Jos myös Roklinnussa annettaisiin tähtiä, tämä saisi ne kaikki.

Muutamia maistiaisia levyltä on tarjolla Myspacessa.

The Mars Volta: The Bedlam in Goliath

The Mars Volta on palannut.

Edellisen levyn yhteydessä esitin hiljaisen toivomuksen, että josko tällä kertaa jätettäisiin se hemmetin ärsyttävä elementti pois, niin voisi olla taas legendaarisen kova levy. Ärsyttävä elementti Frances the Mutella oli loputtomat ambienttipulputukset biisien välissä. Amputechturen ärsyttävä elementti oli epäsointumelodiat.

o/ – The Bedlam in Goliathilta puuttuu se elementti ja muutoin levy on sitä samaa loistavaa Mars Voltaa. Kun on riittävän mutkainen bändi, ei suuremmin tarvitse uudistua.

Parhautta.