Slash: The Autobiography

Jokseenkin jokainen 70-luvun loppupuolella syntynyt rok-ihminen on kasvanut Guns N’ Rosesin Appetite for Destructionin parissa. Siksi Slashin omaelämänkerta ilmestyi kirjahyllyyni.

Odotukset eivät olleet korkealla, koska olin lukenut muutaman lyttäävän arvion. Matalahkot odotukseni ylitettiin komeasti. Toilailuista on viihdyttävää lukea, ja jos viettää parikymmentä vuotta humalassa, heroiinissa ja muutamissa muissa valikoiduissa päihteissä, toilailuja mahtuu matkan varrelle.

Tuo kirja vastasi siihen suureen kysymykseen: miksi niin huikean debyyttilevyn tehnyt bändi tuhosi itsensä hitaasti, eikä ikinä pystynyt toistamaan Appetiten meininkiä?

Kirjan vastaus oli aika yksiselitteinen: Axl etääntyi kaikista muista ja alkoi tuittuilla nonstoppina siten, ettei työnteosta tullut mitään. Muiden päihteiden käyttö pahensi asiaa entisestään.

Jos Axl tekisi omaelämänkerran, kuva saattaisi olla toisenlainen.

Mac Montandon: Tom Waits – Takapihan taikuri

”I'll tell you all my secrets, but I lie about my past”, raakkuu Tom Waits levyltä Rain Dogs löytyvällä biisillä Tango 'til They're Sore. Nuo säkeet kiteyttävät erinomaisesti sen, mistä Kustannusosakeyhtiö Sammakon viime syksynä suomentamassa kirjassa Takapihan taikuri on kyse.

(Opuksen suomenkielinen nimi on muuten vähintäänkin persoonallinen – alkuperäinen nimi Innocent When You Dream on sen sijaan napattu suoraan Waitsin biisistä, allekirjoittaneen mielestä vieläpä parhaasta sellaisesta.)

Toimittaja Mac Montandonin kasaama teos on kokoelma lehtiartikkeleita, levyarvosteluja, haastatteluita ja keskusteluita, joiden pääosassa on muusikko, elokuvasäveltäjä ja näyttelijä Tom Waits. Tekstit seuraavat Waitsia neljällä eri vuosikymmenellä, tarkalleen ottaen vuosien 1974 ja 2007 välillä. Kirjan kansien väliin siis mahtuu koko hänen musiikkimaailman marginaalissa tiiviisti pysynyt uransa alkuaikojen känninen piano ja mies -kapakkamusisoinnista uusimpien levyjen rujoihin rytmeihin.

Wa

itsin kaltaisen vetäytyvän ja omalaatuisen persoonan ollessa kyseessä artikkelikokoelma on suorastaan oivallinen lähestymistapa: kun useampi eri tyyppi on yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä ottaa äijästä selkoa, lopputuloksena on, ellei muuta, niin kokoelma mainioita tarinoita Waitsin biisien hengessä. Kirjasta näkyy myös hyvin, miten eri tavoin Waitsiin on suhtauduttu ajankohdasta ja kirjoittajasta riippuen – ja miten Waits itse suhtautuu haastattelijoihin.

Tiedotusvälineiden haastattelujen ajankohdat osuvat usein yksiin levyjen julkaisujen kanssa, joten erityisen hyvin kirja valottaa Waitsin luovan työskentelyn kehittymistä vuosien varrella. Waitsin ura artistina on siitä erikoinen, ettei mies ole ikinä tehnyt kompromisseja suosion suhteen – sen sijaan että tavoittelisi suurempaa yleisöä, hän on ajan myötä kaivautunut yhä syvemmälle marginaaliin. Onko kyse jääräpäisyydestä vai neroudesta, tästä kirjasta saattaa löytyä jonkinlainen vastaus asiaan.

Henkilökohtaisemmasta elämästään ja historiastaan Waits on aika lailla vaiteliaampi, joten valheita ja salaisuuksia ei aina voi erottaa toisistaan.

zp8497586rq

Kauko Röyhkä: Lou Reed ja Velvet Underground

Kirjakaupasta hihaan tarttui Liken Mahtava Toteemi -sarjan ensimmäinen kirja. Kustantajan copywriterin sanoin ”Mahtava Toteemi on sarja, jossa kotimaiset musiikkivaikuttajat kertovat esikuvistaan ja paljastavat samalla jotain itsestään.” Jos kirjasarjan nimi on tuo, kustantaja on Like ja konsepti on tuo, on aivan kuolemanvarmaa, että sarjassa ennemmin tai myöhemmin ilmestyy Jarkko Martikaisen Tuomari Nurmio -kirja. (Luitte sen Roklinnusta ensimmäisenä.)

Koska Röyhkän kirja kertoo Reedistä ja Velvet Undergroundista sekä siitä, miten nämä vaikuttivat Röyhkään, oletin, että mielenkiintoista olisi se, mitä Velvet Undergroundille tapahtui ja kirjailijan egotrippailut olisivat tylsempiä. Olin väärässä.

Vaikka Röyhkä kertoo sinänsä puoleensavetävästi Reedin vaiheista, lukijalle tulee väkisinkin wikipediaaninen olo siitä, että lukee tarinoita, joiden kirjoittaja on kuullut ne kaverinkaverilta. Sen sijaan yllätyin todella positiivisesti siitä, että oli kaikkein mielenkiintoisinta lukea, miten Reed ja Reedin levyt vaikuttivat Röyhkään. Kun tarina kulkee kahdella tasolla, oululaisen runopojan ja newyorkilaisen pirinistin rinnastukset ovat herkullisinta, mitä sarja tarjoaa.

Kun Röyhkä alkuaikoinaan muutaman VU-coverin vetäisi, alkaa rokkibloggari miettiä, voisiko myöhempien aikojen Röyhkä tuoda suuremmalle yleisölle jonkun Reedin korkean profiilin biisin? Kestäisikö polveileva Heroin tai popahtava Satellite of Love suomennoksen?

Covers – Levynkannet

Tampereen Vapriikissa 18.3.2006 – 22.4.2007 pidetyn Covers – Levynkannet -näyttelyn oheismateriaalina on julkaistu samanniminen kirja. Ensimmäinen suomalainen levynkansitaidetta käsittelevä kirja käy läpi kansitaiteen historian sen alkuajoista aina tähän päivään asti.

Kirjan aihepiiri on laaja, joten hieman yli kahteensataan sivuun on saatu mahtumaan vain lyhyitä kuvauksia eri tyyleistä ja tekijöistä. Monista kirjassa mainittavista tekijöistä ja kansisarjoista voisi helposti julkaista itsenäisen teoksen. Se että aihetta ei ole juurikaan rajattu ei koidu ongelmaksi. Kirjaa tulee ajatella enemmän ajatuksien ja mielenkiinnon herättäjänä kuin kaikenkattavana hakuteoksena.

Kansitaiteilijoista on kerrottu lyhyesti opinto- ja työhistoria sekä merkittävimmät yhteistyöbändit ja onnistumiset kansitaiteessa. Lisäksi mainitaan taiteilijan vaikutteet ja tyypillisimmät tyylikeinot. Mukaan on kelpuutettu joitakin kotimaisia kansia, mutta pääasiassa näytteet ovat ulkomaisista kansista.

Vaikka tekstiä on paikoin vähän, kirjaa ei ole tarkoitettu kahvipöytäkirjaksi. Kirjan koko on jotain 7- ja 10-tuumaisen levyn väliltä, joten täysikokoisista (12 tuuman) kansikuvista ei pääse nauttimaan. Luettavuuden kannalta kirjan pienempi koko on kuitenkin hyvä.

Covers – Levynkannet -kirja on hyvä pysähdyspaikka liikkuvan kuvan, pienten cd-kansien ja minikokoisten iPod-kuvakkeiden täyttämässä maailmassa.

James R. Blandford: PJ Harvey – Siren rising

Englanninkielinen PJ Harvey – Siren rising käy läpi PJ Harveyn uraa sen alusta aina Uh huh herin julkaisun kynnykselle asti.

Kirjan kirjoittanut musiikkitoimittaja Blandford on kerännyt huomattavan määrän taustatietoa ja faktoja Harveyn elämästä ja levyistä. Tärkein lähde kuitenkin puuttuu. Blandford ei ole saanut kirjaa varten kommentteja itse Harveylta, joten hän on joutunut turvautumaan lainauksiin lehtiartikkeleista. Lainaukset olisivat hyvä keskustelunavaus tai lisä, mutta yksinään ne käyvät tylsiksi.

Kirja etenee kronologisesti. Alkuun kerrotaan PJ Harveysta ennen tämän musiikkiuraa. Sitten selvitetään kattavasti uran alkuvaiheet mm. Automatic Dlamini-yhtyeessä kunnes päästään omalla nimellä tehtyihin julkaisuihin. Ne käydään läpi levy levyltä yhdessä Harveyn henkilökohtaisen elämän kanssa, jälkimmäistä tosin käsitellään melko pintapuolisesti.

Ilmeisesti painoteknisistä syistä kirjan valokuvat on sijoitettu kahteen ryppääseen kirjan alku- ja loppupäähän. Mielummin kuvia olisi katsellut juuri siinä tekstin osassa, johon ne liittyvät. Kirjan lopussa on täydellinen diskografia.

Kirjassa on kattavat tiedot Harveyn urasta, mutta ilman Harveyn omakohtaista kommentointia asia käy puuduttavaksi. Yllätykset puuttuvat.

Brendan Mullen: Whores & Dave Navarro/Neil Strauss: Don't Try This at Home

Joulupukki toi kaksi tuoreehkoa Jane’s Addiction -kirjaa, jotka kahlasin läpi.

Brendan Mullenin toimittama Whores keskittyy etupäässä Jane’s Addictioniin Perry Farrellin silmien läpi, kun Navarron oma Don’t Try This at Home kertoo asian niin kuin Navarro sen näkee.

Whoresin suurin anti on Jane’s Addictionin alkuaikojen dokumentoinnissa. Suurelta osin Jane’sin koko tuotannon biisit olivat kasattu Perryn ja Eric Averyn jameista jo ennen ensimmäisen livelevyn julkaisua, eikä sen jälkeen suuremmin uutta materiaalia kirjoitettu ennen vuoden 2003 Strays-levyä.

Alkuaikoihin ennen ensimmäistä levyä paneudutaan antaumuksella ja kulttisuosioon johtaneita edesottamuksia kuvaillaan pitkästi ja tarkasti. Sen jälkeen suosio iskee, ja muutamalla kappaleella kuitataan kaksi rockhistorian kovimpiin kuuluvaa levyä: Nothing’s Shocking ja Ritual de lo Habitual. Jane’s Relapse -kiertue ja Strays-levy ja -kiertue kuitataan muutamalla hassulla sivulla.

Vaikka hieman hassulta tuntuukin, kirjan painotus lienee oikea. Ritual de lo Habitualin nauhoituksissa bändi ei juurikaan toisiaan nähnyt ja Ritualista tuli ilmiömäinen levy siitä ajasta huolimatta, ei sen takia. Se, mikä siitä levystä teki erinomaisen, oli rakennettu jo ennen ensimmäisenkään levytyssopimuksen tekemistä. Sitä ei onnistunut pilaamaan edes se, että kolme neljäsosaa bändistä oli toistensa kanssa riidoissa olevia heroiininistejä levyn äänitysten aikana.

Jane’s Addictionia seuranneen Porno for Pyrosin uraa ei auttanut myöskään se, että Perry Farrell ei omien sanojensa mukaan poistunut kotoa ilman crackia. Jälleen, siitä huolimatta kaksi hyvää levyä saatiin aikaan.

Yllättävin juttu tarinassa oli, kuinka törkeästi Perry vedätti bändin tulot itselleen sekä Jane’s Addictionissa (Perry 67,5%, muut 12,5% per naama – vaikkakin jälkikäteen on tasoitettu osuuksia) että Porno for Pyrosissa. Ei ihme, että pinna on ollut tiukalla.

Don’t Try This at Home kertoo erilaisen tarinan. Musiikista kirjassa puhutaan lähinnä siteeksi. Pääsisältö on Navarron addiktio. Suhteesta Carmen Electran kanssa avaudutaan enemmän kuin musiikista. Siinä mielessä Don’t Try This at Home on lähellä Anthony Kiedisin Scar Tissue -elämänkertaa.

Viihdyttävää neljän tähden lukemista nämä molemmat ovat, mutta ei näissä kovin syvälle päästä.

Kummasti näissä lyhyeen loppuneiden menestyneiden bändien rok-elämänkerroissa tuntuu olevan tuo heroiini se yhteinen nimittäjä.

Kiss – Maskin takaa

Maskin takaa on kolmeen osaan jaettu 500-sivuinen tiiliskivi, johon mahtuu jos jonkinlaista tarinaa. Ensimmäinen osa on David Leafin vuonna 1979 kirjoittama teksti, jota ei aikanaan julkaistu. Leaf seurasi ja haastatteli bändiä kiertueella muutaman päivän ajan. Osuus on hyvin kirjoitettu ja se tarjoaa mukavaa, tunnelmallista kertomusta bändin historiasta ja haastattelun aikaisesta tilasta.

Kirjan toisen osan on kirjoittanut Ken Sharp. Se sisältää lyhyehkön Kiss-historiikin vuosilta 1979-1996 sekä bändin kommentointia vuosien 1996-2000 tapahtumista. Tekstiä vaivaa hieman sekavuus. Asiaa on niin paljon, että lukijaa juoksutetaan aiheesta toiseen. Lisäksi tekstin joukkoon on ympätty lyhyitä kommentteja Kissistä muilta artisteilta, kuten Alice Cooper, Lenny Kravitz, Aerosmith ja The Ramones. Viimeksimainitut kertovat omia muistojaan Kissin keikoilta. Joidenkin artistien kommentit jäävät irrallisiksi lauseiksi tarjoamatta mitään ylimääräistä kirjan sisältöön. Kiinnostavana yksityiskohtana kirjan suomalaiseen painokseen on saatu kommentteja myös kotimaisilta muusikoilta.

Kirjan kolmannessa osassa käydään läpi koko Kissin tuotanto levy levyltä ja kappale kappaleelta. Siinä onkin urakkaa, sillä bändi on urallaan julkaissut noin 40 levyä. Vuonna 1974 alkaneen levytysuran alussa tahti oli hurja, bändi julkaisi vuosina 1974-1979 vähintään kaksi levyä vuodessa ja 1980-1985 vielä levyn per vuosi, mukana toki kokoelmia. Ääneen pääsevät Kiss-nelikon Stanley/Simmons/Criss/Frehley lisäksi myös bändin myöhemmät jäsenet, muut levyillä soittaneet muusikot sekä tuottajat, mm. Bob Ezrin ja Eddie Kramer.

Tuotannon tarkka läpikäyminen ei täysin toimi käytännössä. Jokaisen levyn läpikäynti on kiinnostavaa, mutta bändillä ja muilla asianosaisilla ei yksinkertaisesti ole kaikista kappaleista kiinnostavaa sanottavaa. Siinä missä David Leaf kirjoittaa omin sanoin, Sharp tyytyy kokoamaan muitten kommentit yhteen nippuun. Kyseinen tyyli voisi tietysti toimiakin, mutta nyt sekaan kaipaisi lisätietoja. Kertomukset ja kommentit ovat välillä vain sieltä täältä napattuja irrallisia lauseita. Hieman kummastuttaa myös se miksei levyjen kansikuvia ole liitetty mukaan. Kun kerran jokainen levy arvioidaan ja useasti myös kansitaiteesta vastannut henkilö saa puheenvuoron, olisi mukava muistuttaa, minkälaisesta kansikuvasta kullakin kerralla on kyse.

Osuudessa on toki valtavasti mielenkiintoista asiaa. Faneille ei liene uusi tieto, että Destroyer oli vähintään yhtä paljon tuottaja Bob Ezrinin levy kuin bändin. Alkuvuosina Kiss teki biisejä välillä väkisin kun Casablanca records halusi bändiltä uuden levyn ulos parhaimmillaan kaksi kertaa vuodessa. Paul Stanley piti käytännössä bändiä yksin pystyssä osan 1980-lukua kun Gene Simmons keskittyä näyttelijänuransa kehittämiseen ja muut alkuperäisjäsenet olivat lähteneet bändistä.

Kiss – maskin takaa on kattava historiikki bändin faneille. Kirja kaipaisi paikoin tiivistämistä ja parempaa toimittamista, mutta on tällaisenaankin oivallinen lukukokemus.