Neil Young Areenalla 7.8.2008

Edellisestä Neil Youngin vierailusta Helsingissä vuonna 2001 (samaisella Areenalla silloinkin) muistan vain sen että herra ei soittanut Like A Hurricanea. Ei soittanut tälläkään kertaa. Avauskappale oli hienon rosoiselta Ragged Glory -levyltä valittu Love And Only Love.

Young oli kitaran varressa voimissaan. Miehen soitto ei ole viimeisen päälle tarkkaa, mutta hän onnistuu samaan siihen eloa. Akustinen ja tutun särön omannut sähkökitara vuorottelivat kappaleesta toiseen. Laulukin oli tutun kimakka.

Keikasta on vaikea poimia yksittäisiä huippuhetkiä, mutta tylsän tasaista se ei toki ollut. Koskettava oli ainakin Youngin soolona laulama ja harmoonilla säestämä Mother Earth, jonka lopussa kolme bändin jäsentä liittyi kappaleeseen taustakuoroksi. Tätä seurasi rauhallisempien kappaleiden jakso: akustisella soolona esitetty The Needle And The Damage Done, Unknown Legend, slidekitaran säestämä Helpless sekä Heart Of Gold.

Suuri pettymys oli, ettei Freedomilta kuultu ainuttakaan kappaletta. Tämä oli hieman ihmeellistä, sillä rummuissa oli kyseisellä levyllä soittanut Chad Cromwell. Youngilla on kuitenkin materiaalia siinä määrin, että kaikilla olisi varmasti oma toiveensa settiin. Keikan positiivisin yllätys oli, että soundit olivat Areenalla kerrankin hyvät, elleivät jopa erinomaiset. Kaikki erottui hyvin.

Lavan taustalla oli suuria värivaloin koristeltuja kirjaimia ja numeroita, joista encoren aikana jäivät palamaan vain punaiset N E I L -kirjaimet. Hauskana yksityiskohtana lavasteissa oli lavan oikeaan reunaan tuodut maalaukset, joissa luki kulloinkin soivan kappaleen nimi.

Kaikista taulua ei tietenkään ollut, kuten Old Manista. Kyseinen kappale banjoineen johdatteli keikan kohti menevämpää loppua. Erityisesti lopusta jäi mieleen hieno Words vaihtuvine tahtilajeineen.

Näin jälkikäteen harmittaa etten tutustunut uusimpaan Chrome Dreams II -levyyn. Siltä kuultiin Spirit Road sekä varsinaisen setin viimeisenä viisitoistaminuuttinen No Hidden Path, jonka vähintään yhtä pitkässä livevedossa oli Youngin kappaleille tyypillistä ilmavuutta. Encorena kuultiin The Beatles -cover A Day In The Life.

Pitkiä biisejä soitti myös lämmittelijänä toiminut Von Hertzen Brothers, joka sai puolen tunnin settiinsä mahtumaan kokonaista neljä kappaletta.

Kuten tällaisilla vanhempaa väkeä vetävillä keikoilla valitettavasti on tapana, Areenan permanto oli istumakatsomona. Ei tullut yllätyksenä, että sadat ihmiset (minä mukaanlukien) olisivat halunneet päästä lavan eteen. Järjestäjät estivät sen, joten keskelle permannon käytäviä muodostui ikävä suma ihmisten jäädessä käytäville seisomaan. Vasta aivan keikan lopussa ihmisiä pääsi lavan eteen. Joku ratkaisu tällaiseen olisi hyvä keksiä, vaikka olen tietysti tyytyväinen etteivät järkkärit väkisin ajaneet ihmisiä istumaan paikoilleen.

Setti
Love And Only Love
Everybody Knows This Is Nowhere
I've Been Waiting For You
Just Singing A Song Won’t Change The World
Spirit Road
Cortez The Killer
Cinnamon Girl
Oh, Lonesome Me
Mother Earth
The Needle And The Damage Done
Unknown Legend
Helpless
Heart Of Gold
Old Man
Get Back To The Country
Words
No Hidden Path

Encore
A Day In The Life

zp8497586rq

The Gutter Twins Tavastialla 7.8. (ja avautumista keikkaurpoista)

Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Uuh. Mutta hämärästä puheen ollen – oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan tyypin kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.

Keikan biiseistä osa oli hyviä, osa minulle tuntemattomia – minähän menin sinne katsomaan The Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta (Afghan Whigs ja Twilight Singers), ja ne olivat valinneet suurimman osan keikkasetistä sieltä.

Ne kyllä soittivat myös pari biisiä Mark Lanegan Bandin Bubblegum -levyltä (hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa). Ja rokkasivathan useimmat niistä tuntemattomistakin biiseistä. Yleisenä linjana oli oikeastaan se, että rokimmat biisit kuulostivat paremmilta kuin balladihenkiset – kaksi setää laulamassa balladeja hilluvan yleisön edessä ei jotenkin tuntunut oikealta, sen sijaan kunnon blueshenkiset rokkivyörytykset (mm. Saturnalia-levyn sinkkubiisi Idle Hands) toimivat oikein hyvin.

No

, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan varsin mainio. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta (paitsi ne seilissä olevat)! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni kaataen samalla kaljaa syliin.

Ja nyt seuraa avautumisosuus: hiukan ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin (täydet) kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa – ja varsinkin kummastuttaa se, että ihmisten käytöstavat keikoilla tuntuvat olevan hukassa. Paitsi mainitsemaani seilaamista, keikoilla esiintyy valitettavan usein suoraan eteen tungeksimista sun muuta kiilailua. Jalkoihin jäävät aina varsinkin pienikokoiset naisihmiset – aiheesta on enemmän keskustelua saman keikan innoittamana Paras aika vuodesta -blogissa.

Voisinkin välittää kiitokset niille tuntemattomille herrasmiehille, jotka antoivat edestään tilaa, kun huomasivat minun jäävän rynnistelijöiden jalkoihin. Kuten huomasimme, pitempi ihminen näkee lyhyemmän takaa ihan yhtä hyvin kuin edestä, ja harvemmin keikkaelämys on metristä kiinni.

(Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin)

zp8497586rq

Qstock, Manic Street Preachers

Omalta osaltani Qstockin perjantai-illan päätti pitkästä aikaa Suomessa esiintynyt Manic Street Preachers. Etukäteen toivoin että bändi olisi soittanut mahdollisimman paljon materiaalia uusimmalta Send Away The Tigers -levyltä. Manicsit soittivat kuitenkin suurimmat hittinsä lisättynä muutamalla valinnalla uutukaiselta sekä muutamalla coverilla. Hyvä niin, sillä setti ei olisi juuri parempi voinut olla.

Lavan varustus oli perin yksinkertainen. Soittokamojen lisäksi rekvisiittaa ei juuri ollut ja valoshow oli pääosin hillityn tyylikäs. Esityksen voima perustui siis puhtaasti soittajien lavakarismaan ja kappaleiden vahvuuteen. Keikka alkoikin tiukalla biisikolmikolla. Alkuun vanha hitti Motorcycle Emptiness, sitten konepohjaisella rumpukompilla alkanut You Stole The Sun From My Heart sekä hieman harvinaisempi sinkkukappale The Masses Against The Classes.

Bändi oli voimissaan: James Dean Bradfield lauloi kovaa ja korkealta ja Nicky Wire jaksoi hyppiä lavalla. Yhtyeen kolmas osapuoli, rumpali Sean Moore pysytteli rumpusettinsä takana. Häntä enemmän saivatkin huomiota kiertuejäsenet: kakkoskitaristi-taustalaulaja ja kosketinsoittaja-saksofonisti.

free chicken coop plans download pdf

aram name=”bgcolor” value=”#000000″>

Alun jälkeen tuli hieman oudompi valinta, Rihannan Umbrella. Biisi kuitenkin toimi erinomaisesti rock-versiona ja kertosäkeessä oli huomattavasti enemmän nostetta kuin alkuperäisessä. Myöhemmin soitettu toinen cover oli vähemmän yllättävä Pennyroyal Tea. Send Away The Tigersilta kuultiin kolme kappaletta. Nimikappaleen lisäksi tulivat Your Love Alone Is Not Enough sekä setin loppupuolelle sijoitettu vetävä Autumnsong.

The Everlastingin Bradfield esitti soolona akustisen kitaran sekä erittäin hyvin mukana olleen yleisön säestyksellä. Kappaleen alkuun hän soitti pätkät Wild Thingiä ja The Champsin Tequilaa. Rauhallisen kappaleen jälkeen lisättiin paukkuja. Everything Must Go, Autumnsong, Motown Junk sekä loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Hieno keikka kaikin puolin.

Setti
Motorcycle Emptiness
You Stole The Sun From My Heart
The Masses Against The Classes
Umbrella
Your Love Alone Is Not Enough
Kevin Carter
Little Baby Nothing
Send Away The Tigers
From Despair To Where
Ocean Spray
Pennyroyal Tea
You Love Us
A Design For Life
The Everlasting
Everything Must Go
Autumnsong
Motown Junk
If You Tolerate This Your Children Will Be Next

zp8497586rq

Qstock, perjantai

Qstock on kaupunkifestivaali, joten pääsin täälläkin nettiyhteyden päähän. Tänä vuonna festivaalilla on viisi lavaa, joten bänditarjontaa riitti. Sääkin oli täydellinen auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta.

Ensimmäisenä ehdin näkemään Rantalavalla soittaneen 22-pistepirkon. Välttelin saamasta liikaa aurinkoa sijoittumalla miksauskopin varjoon, josta käsin keikka tuntui etenevän totutun rennosti. Settilista oli kuulemma käytössä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mutta nytkin vain keikan puoliväliin asti. Puolivälin jälkeen esitetyssä Birdyssä oli jotain herkkää ja tunnelma tiivistyi. Keikan huippukohta tulikin seuraavaksi kun yleisöstä huudettu Rat King -kappale sai bändin hyväksynnän ja kolmikko soitti sen saaden yleisön erittäin hyvin mukaansa.

Tyylikkäässä ja kuumassa Happiteltassa e

siintynyt Eero Johannes tyylitteli varsin mainiosti ranskalaishouse-vaikutteineen.

Sahara Hotnightsin keikalla päätin kokeilla onko minusta vielä eturivin fanittajaksi. Hyvin tuntui onnistuvan vaikka soundit eivät edessä olleet parhaat mahdolliset. Kuvauspaikka sen sijaan oli.

Sahara Hotnights

Nelikko oli hyväntuulinen vaikka matka keikkapaikalle olikin kuulemma ollut pitkä. Bändi soitti biisejä varsin tasaisesti kaikilta levyiltä. Uusimman levyn omistaville omistettu Static toimi yllättävän hyvin livenä. Vanhemmat Quite A Feeling sekä lopussa kuultu Alright Alright olivat suoraviivaisuudessaan varmempaa tavaraa ja saivat odotetusti hyvän vastaanoton.

Manicsien keikasta luvassa vielä raportti erikseen, nyt pitää kiiruhtaa tsekkaamaan Lapkoa.

zp8497586rq

Iron Maiden Olympiastadionilla 18.7.

Iron Maiden esiintyi eilen loppuunmyydylle Olympiastadionille aurinkoisessa säässä. Keikka lähti käyntiin videopätkällä jossa bändi saapui Ed Force Onella (jollekin) keikkapaikalle. Bändihän kuvaa käynnissä olevasta kiertueesta dokumentin.

Somewhere Back In Time -kiertue noudattelee melko pitkälle Live After Death -livelevyä, jonka kappaleista kuultiin hieman yli puolet. Aces High ja 2 Minutes To Midnight tulivat luonnollisesti heti kärkeen. Bruce Dickinsonin korostetun teatraalinen liikehdintä oli tallella ja hän vaihtoi myös asua useaan otteeseen. Mies jutteli biisien välissä tuttuun rentoon tapaansa ja oli muun bändin ohella erittäin hyväntuulisen oloinen.

Oma kiinnostukseni kohdistui etenkin Seventh Son Of A Seventh Son ja Somewhere In Time -levyiltä soitettavaan materiaaliin. Ensimmäisenä näiltä kuultiin mainio Wasted Years sekä odotettu Can I Play With Madness. Helppo valinta lienee ollut myös Heaven Can Wait, jonka aikana bändi päästi hetkeksi aikaa myös faneja lavalle.

Pitkä Rime Of The Ancient Mariner sai Dickinsonilta jokseenkin improvisoidun pohjustuksen kun hän viittasi stadionin yllä lenteleviin lokkeihin ja teki siitä aasinsillan kappaleessa mainittavaan albatrossiin. Powerslave-levyyn viitattiin myös heti perään soitetulla nimikappaleella, jonka aikana käytetty pyrotekniikka toi tuntuvan ruudinhajun seisomakatsomoon.

Iron Maidenin kiertueilla settilista säilyy käytännössä muuttumattomana, joten en ollut seurannut netin keskustelup

http://creditnoproblems.com/post/steps-to-fix-bad-credit-04.html

alstoja ennakkoon. Soundin (6/2008) haastattelussa Adrian Smith toteaa että kiertueella esitetään vain 80-luvun biisejä. Suurin yllätys olikin poikkeaminen 1990-luvun materiaalin puolelle Fear Of The Darkin kohdalla. Kyseessä on kuitenkin toimiva livebiisi, joten annettakoon kyseinen poikkeama anteeksi.

Edellämainitun lisäksi yhteislaulua oli myös varsinaisen setin viimeinen kappale Iron Maiden. Mieluisin yllätys oli ensimmäisenä encorena kuultu Seventh Sonin avausraita Moonchild. Valitettavasti se jäi yleisön vastaanoton kannalta keikan vaisuimmaksi biisiksi, monille outo biisi kun on. Dickinson joutuikin esittelemään kappaleen muita tarkemmin mainiten levyn nimen. Loput encoret olivat The Clairvoyant sekä Hallowed Be Thy Name.

Cyborg Eddie

Suomen kesäillan valoisuudesta johtuen bändin valoshow jäi vaisuksi, mutta varsin säästellysti käytetyt tuliefektit toimivat hyvin. Taustakankaita oli jälleen lukuisia, eri levyjen teemaan sovitettuina. Eddie vieraili lavalla muutamaan otteeseen ja etenkin Cybord-Eddie oli hienon näköinen.

Iron Maidenin keikat ovat kuin suuri sukukokous, mieluisa sellainen. Vaikka bändin on nähnyt neljä-viisi kertaa aiemmin, silti keikalle on aina päästävä. Illan lopuksi soi nauhalta tietenkin Always Look On The Bright Side Of Life.

zp8497586rq
zp8497586rq

Hove Festival 26.06.2008

Norjan etelärannikolla Tromøyn saarella (Google Maps) toista kertaa järjestetty Hove-festivaali sujui aurinkoisessa säässä. Itse osallistuin festivaaleille vain yhtenä päivänä. Torstaipäivän pääesiintyjänä oli luvassa The Raconteurs, jonka tänä keväänä ilmestynyttä toista albumia olen kuunnellut hyvin paljon.

Tromøy on logistisesti hieman haasteellinen paikka. Päivävieraalle oma auto on ainoa varteenotettava kulkuväline, eikä silläkään kulku mitään herkkua ole saaren kapeilla kyläteillä parkkipaikkaa etsiessä. Sen sijaan kun perille on päässyt, kaikki toimii hienosti. Hulppean kokoinen festivaalialue on hienolla paikalla meren ääressä. Palvelut pelasivat mainiosti. Ruokakojuille oli välillä pitkä jono, mutta se lienee väistämätöntä, mikäli 10000 festivaalivierasta keksii yht'aikaisesti, että grillimakkaraa pitää saada juuri nyt.

Ainoa isompi järjestelymoka oli rannekevaihtopisteen sijoittaminen kilometrin päähän ennen festivaalialuetta. Moka oli tosin myös minun oma, koska en ollut tulkinnut festivaalikarttaa riittävän hyvin etukäteen. Rannekevaihtopiste ei ollut autoni ja festivaalialueen välisen tien varrella, joten siksi se jäi näkemättä. Oli hieman kurjaa saapua lipun kanssa portille ja kävellä kaksi kilometriä ylimääräistä takaisin noutaakseen rannekkeen.

Rannekehässäkästä johtuen missasin Yeasayerin keikasta puolet. Yeasayer on viime aikoina saanut paljon internethypeä osakseen ja mielenkiinnolla halusin todistaa mistä on kyse. Täytyy todeta, että keikka ei kovin vahvasti vedonnut minuun. Muu yleisökään ei lähtenyt täysin varauksetta mukaan. Voipi olla tosin, että isot festivaalilavat eivät toimi bändin musan kanssa, vaan tätä pitäisi tsekkailla jossain rokkiklubilla. Erityismaininta pitää antaa bändin basistille, joka loihti ilmoille kauniita taidokkaita melodioita bassokitarastaan.

Yeasayerin jälkeen tsekkasin toisella lavalla soittaneen Killswitch Engage -yhtyeen meiningin. Bändin musiikki tuntui sen verran puuduttavalta tusinametallilta, että jatkoin pikaisesti eteenpäin aluekerrostani.

Jonkin ajan kuluttua telttalavalla esiintyi St. Vincent eli muun muassa Sufjan Stevensin bändissä soittaneen Annie Clarkin sooloprojekti. Tällä naisella on kaunis ääni ja sävellyksistään löytyy ideaa. Festivaaliolosuhteissa koettuna olisin kaivannut enemmän särmää ja ei-hempeyttä esiintymiseen, mutta aivan viihdyttävä kokemus tämä oli näinkin.

Seuraavaksi jatkoin festivaalialueen kiertelyä, ja päädyin paikkaan nimeltä Filmbunker. Kyseessä oli aivan aito bunkkeri, jossa nimensä mukaisesti näytettiin elokuvia. Pimeän bunkkerin seinusta oli koristeltu koivun lehdillä, joten tuoksu oli aivan kuin juhannussaunassa runsaan vihtomisen jälkeen. Bunkkeriteatterin tämän illan elokuvana oli Mayhemin hurjista vuosista tehty dokumentti Once Upon a Time in Norway. Tämä vaikutti todella mielenkiintoiselta pätkältä, joten jäin katsomaan sitä pidemmäksi aikaa. Pitää jostain metsästää tuo dokumentti käsiin ja katsoa se alusta asti.

Amfi-lavalla aloitteli seuraavaksi Sepulturasta tutut Max ja Iggor Cavalera kumppaneineen eli Cavalera Conspiracy. Bändi soitti tarkasti ja vuosien kokemuksella matskuaan sekä CC:n tuoreelta debyyttialbumilta kuin

myös vanhempaa Sepultura- ja Soulfly-matskua. Bändi vetosi norjalaisiin pitkätukkiin ja meininki oli parhaimmillaan raivoisaa. Myös Maxin poikapuoli Richie kävi karjumassa yhden biisin ajan, eli raskaan musiikin perinne jatkuu Cavaleran suvussa. Pidemmän päälle minua kuitenkin alkoi haukotuttaa tämä keikka. Max Cavaleralla on ollut muusikon urallaan vain yksi idea ja kaikki hänen biisinsä ovat samasta puusta veistettyjä. Monille tämä tuntuu riittävän ja suosio kantaa vuodesta toiseen. Itseäni tämä viihdyttää vain hetkellisesti.

Sitten olikin sen aika, minkä vuoksi olin tänne tullut. Päälavalle saapuivat traditionaalisella otteella rumpujaan kolisteleva Patrick Keeler, siististi pukeutuvalta tietokonekoodarilta näyttävä basisti Jack Lawrence, heleä-ääninen käkkäräpää Brendan Benson ja esittelyjä kaipaamaton Jack White. Livekokoonpanossa oli mukana myös mm. koskettimia ja viulua soittava Mark Watrous, joka on korvannut Queens of the Stone Ageen liittyneen Dean Fertitan. Yhdessä nämä jätkät tottelevat nimeä The Raconteurs.

Tämä Raconteursin esiintyminen oli aivan uskomaton elämys. Biisit toimivat livenä paljon paremmin kuin levyllä. Yhdessä Foo Fightersin Provinssikeikan kanssa nämä ovat vuoden kovimmat keikat, ainakin tähän asti. Keikka alkoi Consoler of the Lonely:llä ja loppui yhden encoren jälkeen Salute Your Solutioniin. Settilistassa oli yksi cover-biisi, Keep It Clean. Tai oli siellä toinenkin, Rich Boy Blues, mutta sehän on Consolers of the Lonelylläkin, joten se on laskettavissa jo bändin omaksi teokseksi. Loput setin kappaleet olivat bändin omaa tuotantoa ja pääpaino oli uuden levyn biiseissä. Kaikki keskeiset biisit kuultiin, ainoastaan jäin kaipaamaan Carolina Dramaa. Ja ehkä Broken Boy Soldieria.

Minulle ehdoton huippukohta oli You Don't Understand Me, joka toi kyyneleen silmäkulmaani. Olen kotona soittanut tätä innoissani ja oli hieno todeta, että livenä tämä nousee vielä korkeampiin sfääreihin. Tämä hieman Tori Amosin Cornflake Girliä ja tiettyjä McCartney-sävellyksiä muistuttava kappale on klassikko jo syntyessään. Toinen mullistava biisi oli pitkäksi vedetty versiointi Blue Veinsistä. Oli mahtavaa nähdä nuorisosta koostuva yleisö näin hyvin mukana perinteistä bluesia edustavan biisiin tahtiin.

Mielestäni on väärin kutsua The Raconteursia Jack Whiten bändiksi, koska biisien krediitit ovat jaettu Whiten ja Brendan Bensonin kesken. Samoin Benson laulaa melkolailla yhtä paljon kuin Whitekin. Eikä muidenkaan jäsenten panos yhtyeen kokonaissoundiin ole mitenkään vähäinen. Uskon, että tämä kokoonpano tulee olemaan pitkäikäinen. Tämä nousee yhdeksi rockmusiikin suurista nimistä, ellei ole sitä jo nyt.

Biisilista:
1. Consoler of the Lonely
2. Intimate Secretary
3. Hold Up
4. You Don't Understand Me
5. Top Yourself
6. Old Enough
7. Keep It Clean
8. Level
9. Rich Kid Blues
10. The Switch and the Spur
11. Steady, As She Goes
12. Blue Veins
Encore:
13. Hands
14. Salute Your Solution

Lopuksi kävin kuuntelemassa tovin Duffyä ja Neon Neonia. Raconteursin ylivoimaisen keikan jälkeen mikään ei tuntunut kuitenkaan miltään, joten päätin lähteä ajelemaan kohti kotia tyytyväisin mielin.

Linkkejä:
Ottamiani kuvia Hovesta
Yeasayerin keikkataltionti @ NRK
The Raconteursin keikkataltiointi @ NRK

zp8497586rq

Provinssirock: Eläkeläiset!

Eläkeläiset raivosivat päälavalla. Oletin, että iltapäiväaika ja iso lava olisi ollut nihkeä ympäristö känniördäysbändille, mutta ehei, väärässäpä olin.

Yleisö oli lämpimänä, minkä todisti se, että syntyi kymmenien metrien humppajuna!

text message for asking a guy about getting back together

”movie” value=”http://www.flickr.com/apps/video/stewart.swf?v=49235″>

Bändi vaikutti olevan hieman tavanomaista selvempi. Ehkä he eivät olleet ehtineet napata pohjia näin aikaisin päivällä.

zp8497586rq

Provinssin perjantai

Provinssin perjantai lähti käyntiin sillä, että näytin oman musiikillisen sivistymättömyyteni.

Coheed & Cambria ja Dinosaur Jr. ovat molemmat mainioita artisteja, jotka ovat kaukana valtavirran tuolla puolen. Nuo molemmat ovat myös artisteja, joihin olen tutustunut vain pintapuolisesti.

Molemmat heittivät hienot ja vimmaiset keikat, mutta tällainen turisti ei saa kiinni isosta setistä tuntemattomia kappaleita. Näistä olisi saanut paljon irti, jos ei olisi pihalla tuotannosta.

22.30 oli kaksi vaihtoehtoa, joko miljoonia myynyt Linkin Park tai noin kolme levyä myynyt aivan mainio Absoluuttinen Nollapiste festarin pienimmällä lavalla. Menin katsomaan Absoluuttista Nollapistettä, mikä oli voittajan valinta.

Absoluuttinen Nollapiste on

elävänä levyversiotaan funkimpi ja mutkaisempi. Bändi tarjoili pienelle, mutta omistautuneelle yleisölle toista tuntia mainiota viihdettä.

Illan päätti CMX. Kun on useammankymmentä kertaa nähnyt bändin, onko enää mitään sanottavaa? Hyviähän ne aina ovat.

CMX:n meiningissä kummastutti se, että heillä on viiden tähden levy takana, mutta setissä ei kuultu mitään uusimmalta Talvikuningas-levyltä. Ehkä tämä on vastareaktio taannoisen klubikiertueen Talvikuningas-painotteiselle setille.

Lauantaille ei ole kovin kovat odotukset. Monta hyvää kotimaista on tarjolla ja illalla on pakko tsekata Serj Tankian. Serjin soololevy ei tehnyt minuun vaikutusta, mutta System of a Down -taustan takia Serjin missaaminen olisi pyhäinhäväistys.

zp8497586rq

Provinssirock, väliraportti perjantailta

capture his heart again more…

Coheed & Cambria

Loppuunmyyty Provinssirock 2008 lähti käyntiin hieman sateisissa merkeissä. Meininki on kuitenkin kohdallaan kuten oheisesta kuvasta voi päätellä (kuvassa ei ole Roklintuun liittyviä henkilöitä).

Coheed & Cambria avasi tämänvuotisen Provinssin päälavan ja mainiosti avasikin. Bändiin tutustuminen jäi viime tippaan, kuuntelussa ehti olla vain Good Apollo, I'm Burning Star IV, Volume One -levy. Onneksi bändi soitti kyseiseltä levyltä riittävästi biisejä, mm. tarttuvimmat raidat Ten Speed (Of God's Blood & Burial) ja The Suffering.

Oudompien biisien kohdalla oli vaikeampi saada tarttumapintaa. Seitsemästä jäsenestä (sisältäen kaksi naispuolista taustalaulajaa) koostuva livekokoonpano soitti kuitenkin tiukasti. Bändi oli ottanut settiinsä jopa pätkän Iron Maidenin The Trooperia, joka iski yleisöön odotetun hyvin.

Mainio tuttavuus kaikin puolin. Tähän pitää tutustua tarkemmin. Nyt CMX:n pariin.

zp8497586rq

Sydän, Sydän ja Superchrist Kuudennella Linjalla 29.6.

Löysin Sydän, Sydämen aivan liian myöhään. Paikkasin myöhäistymistäni paukkaamalla bändin torstaikeikalle.

Lämmittelijä Superchrist onnistui yllättämään positiivisesti. Kolmihenkinen paljon Nirvanalle ja QOTSAlle velkaa oleva bändi oli hyvissä fiiliksissä ja paukutti yleisön puolelleen. Kun kuuntelee itselleen täysin outoa bändiä livenä, loistava biisinkirjoitus on voimissaan. Harva pääsee ensikuuntelulla suosikiksi, mutta näinkin näemmä voi käydä.

Tätä ennen tiesin Superchristin vain nimeltä. Olenko tippumassa kelkasta, kun näin hyvää kamaa julkaistaan ilman, että se jättäisi mitään jälkiä roktutkalleni?

Illan pääesiintyjä Sydän, Sydän oli ensimmäistä keikkaansa näkevälle hämmentävä. Viimeisen levyn Nintendo-soundeista huolimatta livemeininki oli mutkaista särökitararokkia, jota paiskottiinkin vimm

alla.

Useimmilla keikoilla bändit eivät esiinny kokonaan alasti, missä suhteessa tämä keikka oli poikkeus. Se ei ollut visuaalisesti miellyttävää, mutta vaikuttaa siltä, että kölvit yrittävät ainakin tosissaan.

Valitettavan pieni yleisö oli pähkinöinä. Minäkin. (Siis pähkinöinä soitosta, ei tuosta edellisestä.)

Bändin maaninen soitto, basistin Predatoriksi pukeutuminen (ja riisuutuminen), omintakeinen soundi ja riittävän outo huumorintaju takaavat sen, että Sydän, Sydämellä on saumat samanlaiseen kulttisuosioon kuin YUP:lla oli kulta-aikanaan vuoden 1994 paikkeilla. Toivottavasti seuraavat 16 vuotta näyttävät samalta.

Sydän sydän, nyt kaikki jäsenet lavalla.

zp8497586rq