Pitkä kuuma kesä: lauantai 27.6.

Ensimmäistä kertaa festivaalina järjestetty Pitkä kuuma kesä sijoittui Helsingin Suvilahteen samalle alueelle kuin Flow-festivaali. Alue tosin oli suppeampi kuin mihin Flowssa on totuttu, mm. päälava oli eri paikassa eikä sisätiloja ollut yleisön käytössä lainkaan.

Lauantaina tuli keskityttyä päälavan, eli Kesälavan tarjontaan. Sen avasi Risto, joka soitti alkuiltapäivästä varsin tyhjälle alueelle. Mainion kosketinsoittelun ja kitaroinnin lisäksi bändissä on erittäin viehättävä rytmiosasto, joka pistikin jalan tomuttamaan maata tasaiseen tahtiin. Keikan lopussa Risto houkutteli yleisön (”te kaikki seitsemänkymmentä”) mukaan laulamaan soolona esittämäänsä Putoan kaivossa -kappaleen kertosäettä ja lopetti setin Kari Peitsamon Rakkauteen.

Huomattavasti enemmän fanikantaa keräsi reilua puolta tuntia myöhemmin esiintynyt Disco Ensemble. Keikan jälkeen oli todettava että kyseessä on erittäin tiukka livebändi. Settiin mahtuivat mm. We Might Fall Apart, Bad Luck Charm ja Back On The MF Street sekä nimeämätön uusi kappale.

The Melvins oli festivaalin kummajainen niin ulkoasultaan kuin kokoonpanoltaankin. Buzz Osbornen kiharat harmaat hiukset ja kaapu ovat unohtumaton näky. Lisäksi kokoonpanossa on kaksi rumpalia, joiden rumpusetit ovat hauskasti toistensa peilikuvia.

The Melvins

Festivaalin esiintyjävalikoima oli varsin onnistunut. Yhtään koko kansan vetonaulaa ei ollut tarjolla vaan oli keskitytty tuomaan pienempiä nimiä joilla on fanaattisempi kannattajajoukko. Social Distortion ja The Flaming Lips toimivat eri päivien suurimpina houkuttimina ensiksimainitun onnistuessa vetämään väkeä paremmin paikalle.

Helpoimmin lähestyttävä ulkomaanvieras oli ehkäpä ruotsalainen The Sounds, jonka juuri julkaistu kolmoslevy Crossing the Rubicon toi mukavasti vaihtelua keikkasettiin. Suurimman suosion uusista kappaleista sai odotetusti ja ansaitusti sinkkubiisi No One Sleeps When I’m Awake. Tuttua Sounds-kamaa, mutta erittäin toimivaa. Laulaja Maja Ivarsson flirttaili totuttuun tapaan sekä yleisön että bändikaveriensa kanssa.

Illan pääesiintyjäksi oli siis saatu yhdysvaltalainen, Mike Nessin johtama Social Distortion. Punkrockin kulttinimeksi kutsuttu bändi tarjosi punkia asenteessaan kun taas soitto ja kappaleet nojasivat enemmän rock n rolliin. Poistuin alueelta kun keikka oli kestänyt lähes puolitoista tuntia, joten varsin hyvän annoksen punkrockiaan Ness ja kumppanit ensimmäisellä vierailullaan Suomeen tarjosivat.

AC/DC Olympiastadionilla 17.6.2009

AC/DC julkaisi uusimman levynsä Black Icen viime vuoden loppupuolella. Levyä ehdittiinkin odottaa hartaasti sillä uusien biisien lisäksi levyn julkaisu tietää lähes varmasti kiertuetta. Black Ice on osoittautunut päteväksi levyksi ja keskiviikkona bändin Euroopan-kiertue ehti vihdoin Suomeen.

Pieni yllätys oli että Black Icelta kuultiin jopa viisi kappaletta. Tämä taitaa vain todistaa sitä, että bändi itsekin tietää tehneensä hyvän levyn. Muuten kappalevalinnat olivat liiankin ilmeisiä: Back In Black, Thunderstruck, The Jack, TNT, vaikka ne toki ovat erinomaisia kappaleita. Mieluisin valinta oli Highway To Hell -levyn Shot Down In Flames jota myös The Donnas on soittanut keikoillaan.

Varsinainen tunnelmankohottaja oli lavalta keskelle seisomakatsomoa vedetty catwalk, jolla Angus Young sekä etenkin Brian Johnson kävivät ottamassa lähempää kontaktia yleisöön. Onhan se täysin eri juttu nähdä Young soittamassa kitaraa alle kymmenen metrin päästä kuin sadan metrin päästä kalja-alueelta.

Angus Young

Zappa Plays Zappa: Kulttuuritalo 6.6.2009

35 vuotta sitten Frank Zappa kävi soittamassa Kulttuuritalolla. Nyt Dweezil Zappan Zappa Plays Zappa -kiertue palaa samoihin tunnelmiin.

Zappa Plays Zappa on samalla formaatilla tehty kuin menneen ajan Zappa-keikat: Frankin biisit, Zappa kitaraan ja vaihtuva kasti poikkeuksellisen kovia muusikoita lavalle.

Soundillisesti bändi ei ottanut irtiottoja, vaan koetti painaa hiilipaperikopioita vanhasta meiningistä. Aivan uunituore vokalisti Ben Thomas meni ihan täydestä Zappana ja myös Beefheartina. Scheila Gonzalez oli aivan timanttinen koskettimissa ja puhaltimissa, ja oli kaikkein positiivisin yllätys. Zappan kitarointi – eikä lainkaan sattumalta – kuulosti ja jopa näytti isäukon kitaroinnilta. Tässä yhteydessä on tarkoituksenmukaista, että Dweezilillä ei ole kovin oma tyylinsä tai soundinsa.

Perinteitä kunnioitettiin myös siinä, että tänään kuultiin ote Satumaa-tangosta, kuten 35 vuotta sittenkin.

Keikka kesti kymmentä minuuttia vaille kolme tuntia, mutta yleisö oli silti lopuksi aivan haltioissaan. Aivan loppuvaiheessa oli muutama liian pitkä jami, mutta muutoin keikassa ei ollut mitään turhaa. Onhan bändillä muutamia kymmeniä levyllisiä materiaalia, josta ammentaa.

Onhan se coverbändi, mutta paras ikinä näkemäni coverbändi täysin poikkeuksellisen materiaalin kimpussa.

Päivän trivia: Zappaa on viimeksi soitettu kokonaan alkuperäisellä kokoonpanolla Helsingissä Fantomasin keikalla 2005, kun Terry Bozzio veti yksin tänäänkin kuullun Black Page #1:n.

Roadburn festival 2009

Roadburnistä on jo jonkin verran aikaa ja olen kirjoittanut asiasta niin paljon muualle että hoidan sen asian linkityksillä. Mutta halusin kuitenkin postata myös Roklintuun tekemäni Spotify soittolistan festivaalin tiimoilta.

Roadburn 2009 playlist @ Spotify

Listalla on jotain kaikilta artisteilta jotka festivaalilla soitti (joiden musiikkia Spotifysta löytyy), kuitenkin niin että maksimissaan samalta artistilta on kaksi albumillista musiikkia. Suosittelen tsekkaamaan jokaiselta artistilta yhden tai kaksi biisiä, skaalaa meinaan löytyy black metallia lähentelevästä paahtamisesta sinfoniseen post-rock maalailuun ja ambientiin asti.

Muista asiaan liittyviä linkkejä:
Roadburn.com webzine, josta Roadburn 2009 -linkki vie festivaalin sivulle
Roadburn blogi
Roadburn @ Myspace
Viikonloppu, jonka stoner- ja doom-fanit muistavat festariraportti @ Meteli.net
Roadburn 2009 – Teh Festival HUHU @ Time Tomblog
Roadburn 2009 haku Youtubessa, josta löytyy paljon livemateriaalia tapahtumasta.

Fever Ray Tavastialla

Ruotsalaisen Fever Rayn cd:n kannessa on tarra jossa lukee ”The New solo project from Karin Dreijer Andersson of The Knife”. Oletettavasti The Knife -referenssin avittamana Tavastialle oli tiistai-iltana tullut yllättävän paljon porukkaa. Keikka ei ollut loppuunmyyty, mutta siitä tuskin oltiin kovin kaukana.

Fever Ray kuulostaa The Knifeltä elektronisen äänimaailman ja etenkin Karin Dreijer Anderssonin persoonallisen (ja efektoidun) äänen ansiosta. Myös sanoitukset ovat samanhenkisiä. Fever Rayn kappaleet ovat kuitenkin seesteisempiä kuin The Knifen usein vahvasti rytmitetty materiaali.

Sooloprojektiksi mainostettu levy oli livenä muuttunut viisihenkiseksi bändiksi, jossa Anderssonin (laulu ja koskettimet) lisäksi oli kitaristi, perkussionisti ja kosketinsoittajat. Bändi tuli lavalle If I Had A Heartin alkuhuminan soidessa päällään hämmentävät asut jotka peittivät esiintyjien naamat. Lavan valaistus oli toteutettu niin että vaikka Andersson myöhemmin riisui naamion päästään ei hänen kasvojaan kunnolla erottanut. Tämä oli tarkoituksellista, sillä samaa on toteutettu myös The Knifen esiintymisten yhteydessä. Kontakti yleisöön oli muutenkin minimissä, sillä välispiikkejä ei ollut.

Fever Ray

Visuaalisesti keikka oli hieno. Lavalle oli tuotu vanhoja jalkalamppuja, jotka toivat kotoisen tunnelman. Kontrastina käytettiin lasereita jotka sopivat yhtyeen elektroniseen puoleen erinomaisesti. Mellakka-aita on Tavastialla suhteellisen harvinainen näky, mutta luultavasti sen käyttö johtui laservalojen sijoittamisesta lavan reunalle.

Keikka kesti noin tunnin mikä oli aivan sopivasti. Yleisö olisi halunnut enemmän, mutta kun levyllä materiaalia on 45 minuutin edestä (lisäksi taidettiin esittää muutama julkaisematon kappale), on vaikea esiintyä pitempään.

Fever Ray on kiinnitetty kesällä mm. Barcelonan Sonariin, Roskildeen sekä Göteborgin Way Out Westiin. Jää nähtäväksi ottaako Flow-festivaali tai Helsingin Juhlaviikot kokoonpanon ohjelmistoonsa.

Psychotropic Caravan Festival @ Nosturi, 28.2.2009

Olen hieman jäävi puhumaan tästä tapahtumasta, koska olen osa sen järjestänyttä kollektiivia, mutta siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi pitää siitä jokunen sana kirjoittaa. Ensinnäkin, IHAN HELVETIN HIENO TAPAHTUMA! Kertakaikkiaan, ei olisi voinut kovinkaan paljon paremmin mennä, suoritus/toteutus oli lähestulkoon täydellinen.

Kyseessä on siis Psychotropic Zone ja Planet Caravan kollektiivien yhdessä järjestämä tapahtuma (Elmun osallisuutta väheksymättä), jossa soittivat Dark Buddha Rising, saksalainen Vibravoid, keikkatauolta palannut roklintujen kestosuosikki Circle, suomalais/ruotsalais/brittiläinen Lord Vicar.
Aikamoinen tyylillinen sekamelska siis. Maistiaisia bändeistä on tarjolla tapahtuman MySpace-sivujen kautta.

Illan sisältö ei rajoittunut livemusiikkiin, vaan kiinteänä osana kummankin järjestäjätahon toimintaa on myös visuaalinen anti musiikin ohessa. Kaikkien yhtyeiden aikana Random Doctorsien VJ Odd velhoili videotaidettaan ja loi kullekin yhtyeelle omaa tyyliään vastaavaa videotaidetta, joka lisäksi sulautui osaksi yhtyeen musiikkia ja esiintymistä.
Valoista oli vastuussa Zonen luottomies, jonka toimesta Nosturin valaistus menikin aika pitkälti uusiksi, mukaanlukien normaalien värivalojen lisäksi kattoon pultatut 6-8 öljylamppua, strobot, heittimet ja muu pikkusälä. Lisäksi Valovirheen herrat lisäsivät soppaan oman osansa piirtoheitinvisuillaan. Tämän vuoksi meillä olikin paikalla yli 50 neliömetriä paloturvallista screenikangasta, jolle kaikki tämä valomäärä saatiin mahdutettua.
Ihan tiedoksi, jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi meillä ollut vielä neljä videotykkiä lisää, puhumattakaan valoista joille ei yksinkertaisesti löytynyt enää tilaa.

Itselleni kovimmasta keikasta vastasi koko tapahtuman avannut Dark Buddha Rising, jonka raskas ja synkkä psykedelia yhdistettynä visuaaliseen puoleen ravisteli rajusti. Vokalistin ilmestyminen lavalle puolessa välissä keikkaa, yläruumis paljaana, verisenä ja kasvoillaan corpse paint -tyyppinen maski, oli oikeasti pelottava näky.

Saksalaisen Vibravoidin psykedelinen retro-rock toimi erittäin hyvin, yhdistettynä valojen ja videoiden sekä hommaamiemme tanssityttöjen kanssa oli lopputulos erittäin upea. Kiitos vielä JayWalking tanssi-/performanssikollektiiville omasta osuudestaan, mahtavaa!
Bändi sanoi ottaneensa reilusti levyjä myytäväksi, mutta silti tuntui että heille sai koko ajan olla huomauttamassa että veisivät levymyyjille niitä lisää, kun olivat taas jo myyneet kaikki.

Circlen keikka oli sitä itseään. Oli vaikeaa pitää omaa ilmettä peruslukemilla, kun maanisesti hymyilevä, merimieslakissa ja massiivisessa niittikuorutuksessa virnuileva Rättö roiski menemään. Varsinkin keikan aloitus oli aivot nyrjäyttävä kokemus, 5 minuuttia suoraa tykitystä ja hurjia poseerauksia oli omiaan nostattamaan tunnelmaa. Iso osa yleisöstä oli tullut paikanpäälle nimenomaan Circlen vuoksi, joten yhtyeen lopetettua hävisi kolmasosa yleisöstä narikan kautta kotiin.

Viimeisenä soittanut Lord Vicarin perinnetietoinen doom metal oli omiaan illan viimeisenä esiintyjänä. Keikan alun teknisiä ongelmia lukuunottamatta, illan viimeinen akti oli myös mitä mainionta meininkiä ja monelle illan tärkein bändi.

Keikkojen välissä soittaneet DJ:t pitivät tunnelmaa yllä, alussa allekirjoittanut eli DJ Shrike, sekä myöhemmin DJ:t Astro, Saunatonttu ja Jugh!.

Kaikenkaikkiaan onnistuimme tavoitteissamme, joka mahdollistaa myös uusien tapahtumien järjestämisen. Kiitos kaikille!

Psychotropic Caravan @ MySpace
Dark Buddha Rising, kuuntele bändiä @ Last.fm
Vibravoid -kotisivut
Circle -kotisivut
Lord Vicar @ MySpace

Kuvia tapahtumasta @ Picasa, kuvaaja Juho Hamari

EDIT:
Psychotropic Caravan DJ-sets
CityVice haastatteli tapahtumassa Lehtisaloa, videolla pieniä pätkiä yhtyeen esiintymisestä

Putro Aleksanterin teatterissa

Pääsin juuri kehumasta Putron soololevyä ja menin suurin odotuksin Aleksanterin teatteriin Elämä on juhla -performanssiin.

Esitys oli yksi tunti yhtä miestä sekä video- ja valoshow’ta. Show vuorotteli pienen ja suuren välillä tehokkaasti. Alku oli vain punainen verho, vahvistamaton ääni, ja akustinen kitara. Suurimmillaan käytiin äänivalleissa, loopeissa ja kääntyvissä videoscreeneissä.

Kaiken keskipisteessä oli – niin levyllä kuin tässäkin – hienot biisit. Jos tätä vertaa esimerkiksi Ismo Alangon ja Teho Majamäen kahden miehen performanssiin, tämä on selkeästi vähemmän esiintyjän ja enemmän laulunkirjoittajan pakkaus.

Illan sankari oli tavalliseen tapaansa silminnähden hermostunut ensi-illasta. Hauskaa sinänsä, että hermostuneisuus purkautuu sympaattisena vaatimattomuutena. Pientä epävarmuutta tuntui olevan äänipuolellakin, välillä tuntui olevan pientä klappia, jopa häiriöksi asti. Esimerkiksi Hoidetaan kämppä Berliinistä kärsi siitä. Muutama siirtymä tuntui myös hieman liian hitaalta livetilanteeseen. Jos videoskriini kääntyy puoli minuuttia ja lavalla ei sinä aikana tapahdu muuta, se on pitkä aika välispiikin ja seuraavan biisin välissä.

Tunnin luennolla kuultiin lähes koko levy läpi. Täydennettiinpä sitä vielä julkaisemattomalla ja nimeämättömällä rumpukone-särö-megafonibiisillä, jossa kerrotaan urposta kännäävästä lappeenrantalaisesta julkkisäijästä, joka kolumneissaan kirjoittaa sitä ja tätä ja kuinka hän on muka herkkä kun uskaltaa hetken olla normaali. Kappale loppuu sanoihin ”Samuli Putroa”, mikä on vielä suorempi viittaus kertojaminään kuin hehkuttamani Hoidetaan kämppä Berliinistä -lainaus.

Keikka oli mainiota vaihtelua tavalliselle klubikeikalle. Joskus on paikallaan tulla keikalle kello 19 ja olla ulkona varttia yli kasi.

Olivathan nuo 22 euron liput hintavia, mutta elämä on. Juhla.

Esirippu
Kuva: Saija Lehto

Egotrippi Tavastialla 13.12.

Egotrippi on sen verran rutinoitunut ja takuuvarma yhtye että sen keikoista on välillä vaikea löytää uutta sanottavaa. Lauantai-ilta Tavastialla tarjosi kuitenkin muutaman mainitsemisen arvoisen yllätyksen.

Yllätys ei ollut se että kiertueensa päättävä yhtye soitti pitkän setin, mutta 24 kappaletta jo ennen encoreita on paljon. Materiaali on kuitenkin niin hyvää ja tasalaatuista että pitkästymään ei ehtinyt. Uudet kappaleet ovat yleisotteeltaan rauhallisempia kuin monet vanhat ja varmat keikkabiisit, mutta ne soivat silti setissä tasavahvoina.

Yllätykset koettiin ensimmäisessä encoressa, johon bändi tuli yllään (mm. Soundin kannesta tutut) vihreät Superego-verkkarit. Tyylikästä vai ei, päättäkää itse. Soitetut kappaleet olivat tietysti samannimiseltä levyltä. Hienoin hetki oli mahtavasti rokannut Teinikuningatar, kappale jota en muista ennen livenä kuulleeni.

Kakkosencore käynnistyi pirteällä Moulaa! -biisillä, sitten hissuteltiin Posteljoonin tahtiin ja keikka päättyi tietysti Gloriaan. Kappaleesta on tullut niin standardi päätöskappale, että kun joku yleisöstä intoutui pyytämään sitä varsinaisen setin aikana niin vastaus oli:”Gloria jo nyt? Joko te haluatte kotiin?!”.

Setti:
Maailmanloppua odotellessa, Kaikenlaista harmia, Häälaulu, Ajatus, Iloinen aina, Tällaisena iltana, Tänään ei kukaan vastaa, Pois minusta paha henki, Kuules Aino, Hyvästi naiset, Mies räjähtää, Ei se tästä, Asunto 35, Polkupyörälaulu, Älä koskaan ikinä, Koivuniemen herra, Käytettyä ilmaa, Lennokki, Kauppatori, Mustat varjot, Varovasti nyt, Asfaltin pinta, Matkustaja, Nämä ajat eivät ole meitä varten

Encore 1:
Se on tosi jees, Teinikuningatar, Unihiekkaa

Encore 2:
Moulaa!, Posteljooni, Gloria

Supergrass Nosturissa 13.11.

Myönnettäköön etten ole pitkäaikainen Supergrass-fani. Alrightit ja Maryt ovat radiosta tuttuja ja In It For The Money tuli joskus lainattua kirjastosta. Sen verran houkuttelevalta bändin ensimmäinen Suomen keikka kuitenkin kuulosti että lippu tuli hommattua ja sen myötä muutama levykin. Vaivannäkö kannatti, sillä brittiläiset soittivat – tuoreimman levyn nimeen viitaten – timanttisen keikan.

Viisihenkisenä (suurimman osan keikasta mukana oli kakkoskitaristi) esiintynyt yhtye oli hyväntuulinen. Tyylikäs Gaz Coombes pahoitteli että bändiltä kesti 15 vuotta saapua Suomeen. Keikka avattiin hieman The White Stripes -henkisellä Diamond Hoo Ha Manilla ja se jatkui Bad Bloodilla, molemmat uuden levyn materiaalia.

Täysin tuore kappalekin kuultiin. Itse en ainakaan tunnistanut I sold my house / I sold my motor too -fraasin sisältänyttä kappaletta.

Omiksi suosikeikseni keikalta nousivat todella tarttuva Rebel In You sekä Supergrass -levyn tunnelmallinen avausraita Moving. Setin loppuun kuultiin hauskan videon omaava Pumping On Your Stereo, ensimmäisen levyn kappaleet Strange Ones ja Caught By The Fuzz sekä kolme encorea.

Toivottavasti bändi saadaan pian uudestaan Suomeen. Voisi kuvitella että festareilla homma uppoaa takuuvarmasti.

Cut Copy Tavastialla 9.11.

Loppuunmyydyllä Tavastialla oli sunnuntai-iltana varmasti aika moni Flow-festareilla Cut Copyn nähnyt henkilö, sen verran tyydyttävään päätökseen bändi kyseiset festarit loppukesästä vei.

Electropoppia soittava australialaisbändi esiintyi laulu-kitara-basso-rummut-koskettimet -yhdistelmällä, mutta soundin tärkein tukijalka oli taustanauhalta soitetut elementit. Tämä tuli selkeimmin esiin keikan alkupuolella. Avauskappaleessa Nobody Lost, Nobody Found bändi yritti pärjätä enemmän omillaan kun taas toisena kuullussa Far Away:ssa kitara ja basso laskettiin käsistä ja tukeuduttiin konetaustoihin. Homma toimi heti paremmin.

Keikan edetessä bändi alkoi ottaa enemmän kontaktia yleisöön. Reilun tunnin mittaisen setin loppuosa olikin melkoista juhlaa. Feel The Love, Out There On The Ice ja etenkin punkista tanssimusiikiksi muuttunut, hekumallinen Lights & Music saivat yleisön hyppimään tasajalkaa. Encorena kuultiin vielä Hearts On Fire.

Cut Copyn musiikki ei ehkä ole monipuolisinta tai syvällisintä, mutta hyvät bileet sillä saa aikaan.