Kasarihaaste: 7/7

Ei-kasarin kasarihaasteen viimeinen osa on Black Flagia. Vasta yli 30-vuotiaana tykästyin kunnolla hc-punkkiin. Sitä ennen olin enemmänkin vain flirtannut sen kanssa. 80-luvulla tehtiin HC:ta urakalla. Yksi isoimmista ja etenkin ikonisimmista nimistä oli ja on Black Flag.

Damaged-levylle bändi vaihtoi laulajaa ja Henry Rollins tuli huutamaan. Myöhemmin Rollins vaihtoi huudon puheeseen, ja kiertää tätä nykyä spoken word -kiertueita. Olen menossa tässä kuussa katsomaan, jo kolmatta kertaa. Sinunkin pitäisi.

Tästä on paljon eriäviä mielipiteitä, mutta minulle Black Flag oli huipussaan Damagedilla. Osaa myöhemmistä en jaksa edes kuunnella. Etenkin vuoden 2013 comeback-levy ilman Henry Rollinsia on ihan jäätävää kuraa ja liittyy nimestään huolimatta vain hyvin ohuesti Black Flagiin.

En tiedä miksi HC on hyvää toimistomusaa kuulokkeisiin. Ehkä se on sopiva kontrasti jonkun Excelin vääntämisen kanssa. Voi olla, että viesti siitä, että kytät pieksevät minua ihan syyttä, ei ole täysin omasta elämästäni, mutta se kelpaa minulle soundtrackiksi.

Kasarihaaste: 6/7

Sarjassaan kuudes ei-kasari 80-luvun biisi on Primukselta. Primus antoi vaikutteita kaikille 90-luvulla aloittaneille vähänkään funkahtavimmille rokkibändeille joko suoraan tai mutkan kautta. Silti siitä ei koskaan tullut suuren yleisön kestosuosikkia – vaikka Pork Soda hetken viettikin myyntilistojen top-kympissä uhmaten kaikkia todennäköisyyksiä.

Primus oli outo löytö 90-luvun alussa. Se kuulosti aivan erilaiselta kuin mikään muu. Aika harva bändi oli näin bassovetoinen, ja mitäs ihmeen kummaa siinä bassossakin tapahtuu?

1998 Provinssirockissa heidät nähdessäni koin yhden elämäni parhaista keikoista. Monet aikalaiset ovat sanoneet samaa.

Tällä kaikella oli lähtemätön vaikutus. Nyt myöhempinä päivinä omassa bassonsoitossa on ohut Claypool-vaikute soundeissa, vaikka tekniikka ei anna periksi soittaa yhtä hyvin tai edes samantyylistä.

John The Fisherman on ensimmäisen levyn ensimmäinen raita. Pajatso tyhjenee heti.

Trivia: tämä alkaa samalla introlla kuin Anssi Kelan Vain Elämää -lasinkilistelyt.

Kasarihaaste: 5/7

80-luvun musiikkihaaste on rullannut jo viidenteen osaan. Ei-kasareita biisejä on jo monta jonossa, eikä vieläkään olla olkatoppausten, kornin synan ja Phil Collins -rumpujen maailmassa.

Operation Ivy runttaa punkkia aika suoraan edullisen kuuloisilla soundeilla. Silti tai juuri siksi Knowledge on mukavaa kuultavaa.

En tiedä, onko kertosäe kiljun vai Sokrateen inspiroima. Ehkä molempien.

Myöhempinä päivinä lämpesin näitten tyyppien myöhemmille bändeille. Armstrong ja Freeman (BTW: kovin punkkibasisti ikinä) perustivat Rancidin ja Michaels on viime vuosina vaikuttanut Classics of Lovessa.

Tästä on myös liuta kiinnostavia covereita:
Continue reading

Kasarihaaste: 4/7

Tässä haasteessa olen poiminut ei-kasareita biisejä 80-luvulta. Kaikista tähän poimituista Suicidal Tendencies: Join The Army on lähimpänä kasaria. Kitaroiden äänimaailmassa tuntuu olevan pieni ripaus ajankuvaa. Päästetään se silti läpi.

Punkkibändi otti aikamoisen askeleen kohti trässiä ja jonkinsorttista grooviakin tässä haetaan jo ja uumoillaan tulevaa 90-luvun alun funkahdusta. Parin vuoden takainen Virgin Oilin keikka oli ihan käsittämättömän kova.

Nuorena tämä oli yksi kovimmista. 1993 Oulunkylässä olivat lämmittelemässä Metallicaa. Se oli silloin tämän 15-vuotiaan kollin ensimmäinen iso keikka, ja se teki vaikutuksen. Ilmeisesti silloinen ST-basisti Robert Trujillo teki myös Metallicaan vaikutuksen.

ST olisi tovin päästä Jäähallilla. Saapa nähdä, tuleeko mentyä, koska lämmittelevät Slipknotia ja en suuremmin Slippareille lämpiä.

Trivia: Tämän levyn on tuottanut Les Claypool. …tosin ei se Les Claypool, vaan joku muu lähes samanniminen. (Leslie vs. Lester.)

Kasarihaaste: 3/7

Tehtiinkö 80-luvulla muuta kuin kasaria? Tämä haaste vastaa siihen. (Spoiler: Vastaus on ”tehtiin”.)

Hyvä esimerkki ei-kasariudesta on Faith No More The Real Thing -levyllä. Otetaan maisteluun Falling to Pieces. Faith No Moren videot saattoivat näyttää kasarilta, mutta musiikki ei kuulostanut siltä. Tämä iski jo 80-luvulla kovaa, eikä intoni Faith No Moreen ole kadonnut mihinkään.

Kun pitkän tauon jälkeen he palasivat Kaisaniemessä, fiilis oli korkealla. Faith No Moren 90-luvun Provinssin veto oli jäänyt mieleen yhtenä parhaista koskaan, ja vuodet olivat olleet armollisia. Heillä oli homma vielä kasassa, vaikka hiuksissa oli harmaata.

Kasarihaaste: 2/7

Seitsemän päivän 80-luvun biisien haaste jatkuu. Seuraavana ei-kasarina 80-luvun biisinä on Beastie Boys: Shake Your Rump.

Beastie Boys vaihtoi alkuaikojensa HC-punkin ja ensimmäisen levyn räkänokkaisten bileräppiaikojen (en tarkoita sitä, mitä sanalla nykyään tarkoitetaan) jälkeen toisen vaihteen päälle, ja teki Paul’s Boutiquen armottomasta kasasta sämplejä. Moista levyä ei voisi nykyisillä sämpläyskäytännöillä tehdä. On tämä paljon kiinnostavampaa kuunneltavaa kuin minimalistinen rumpukoneen säksätys. Seuraavalla levyllä he keksivät itsensä taas uusiksi, mutta se on 90-luvun tarina se.

Shake Your Rump on tästä hyvä esimerkki. Yhdentoista eri biisin sämplejä, kaksi nasaalia ja yksi käheä ääni. Helvata, kun on toimivaa.

Kasarihaaste: 1/7

Facebookissa porukka haastaa toisiaan hehkuttelemaan kasaribiisejä. Pidempään Roklintua lukeneet tietävät, kuinka vihaan kasariutta, mutten vihaa 80-lukua. Vastaan kasarihaasteeseen hehkuttamalla seitsemää ei-kasaria biisiä 80-luvulta.

Joten tästä lähdetään – ei kasaria, vaan Jane’s Addiction: Mountain Song.

Jane’s Addiction aloitti sen, mikä 90-luvulla tunnettiin alternativena. Lopulta alternative alkoi tarkoittaa kaikkea ja se menetti merkityksensä.

Mountain Songin kivenkova riffi on ollut lukemattomien bändijamien pohjana ja inspiraationa. Mountain Songin lisäksi tähän olisi voinut valita melkein minkä tahansa biisin ensimmäiseltä studiolevyltä, sen verran tasaista kamaa on.

Jane’s Addictionin kahden ensimmäisen studiolevyn tuotanto on tarinan mukaan kirjoitettu lyhyen luovan purskeen aikana bändin alkuaikoina. Ennen ensimmäistä levyä oli valmiina käytännössä kaikki se, mikä teki bändistä legendan. Tämän jälkeen ei mitään lähellekään yhtään kovaa saatu aikaan. Silti palan halusta nähdä heidät livenä.

Wavves: Afraid of Heights

Uusi Wavves on ulkona. Afraid of Heightsillä on entisestään pienennetty säröä edellisestä King of The Beach -platasta. Enää ei kuulosta siltä kuin jo valmiiksi säröinen vuosi 1993 olisi ajettu kahden peräkkäisen säröpedaalin läpi. Nyt se on vain yhden säröpedaalin läpi.

Iloista surffipoppia ja perkeleellistä mekkalaa yhdistetään ihan liian vähän. Siinä on paikka, täyttäkää se. 90-lukuretroakin soisi olevan enemmän ja 80-lukuretroa vähemmän. (ANSSI KELA, PUHUN NYT SINULLE. KÄÄNNÄ KELLO KYMMENEN VUOTTA ETEENPÄIN. Hyviä biisejä, käsittämättömät kasarisoundit.) Ysäristä voi pitää ilman nostalgiaa. Kasarista nauttiminen vaatii ironisen suodattimen, joka latistaa kaiken vitsiksi.

Alla on VHS-mäinen albumin nimiraidan video. En ole ainoa, jolle tulee hieman Nirvana mieleen. Eipä tuota yhteyttä bändikään kovin paljon piilottele, ainakaan aiemman EP:n I Wanna Meet Dave Grohl -biisistä päätellen.

Wavvesin kollit kävivät pari päivää sitten Lettermanissa soittamassa. Yleensä en lämpeä product placementeille, mutta Nathan jakaa ihastukseni vaatemerkki Mishkaan, joiden kanssa Wavves on muutaman lippiksen ja paidan tehnytkin. Basistin esteettinen taju tuntuu olevan poimittu Jussi Lehtisalolta. Ironista, että basistilla on Metallican kaikista mahdollisista räsyistä nimenomaan Justice for All -paita.

Guitar Hero: Rock the 80's

Aivan loistavanerinomaisen Guitar Heron uusi osa on tulossa. Rock The 80’s -version tracklistista on julkaistu otteita.

Vaikka Guitar Hero on loistava, 80-luvun ihannointi on turmiollista nuorison tyylitajulle, väärin ja muutenkin perseestä. Edellisessä Guitar Herossa väännettiin ysäriklassikoita ja kaiken maailman primuksia, janesaddictioneja ja aliceinchainseja, jotka ovat tämänkin päivän standardeilla loistavia ja ajattomia. Sitten jonkun mielestä on hyvä idea jatko-osassa vääntää jotain helvetin Heat of the Momentia Guitar Herolla. Ei käy.