Ruisrock 2011: perjantai

Ei pitänyt alun perin mennä lainkaan Ruisrockiin tänä vuonna. Sitten ne menivät julkistamaan, että Primus soittaa perjantaina. 13 vuotta sitten Primus soitti Provinssirockissa, ja keikka oli meikäläisen kolmen parhaan keikan joukossa ikinä. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta jäädä kotiin, jos noin pitkän tauon jälkeen palaavat maahan.

Perjantai alkoi Circlen jumituksella. Circle on aivan mahtavaa ensimmäiset puoli tuntia, ja sitten saan yliannostuksen. Circle on kuin sokeria. Vähän on mainiota, mutta liika Circle menee jo yli.

Kun Circle on nautittu, on Primuksen aika. Primus runttaa tunnin verran menemään ja tarjoaa niin leveän kattauksen parinkymmenen vuoden tuotannosta kuin vain siinä ajassa voi. Claypool vaikuttaa hieman nuutuneelta, mutta kovana ammattimiehenä vetää niin tiukasti kuin hänellä on aina tapana. Seuraan keikkaa mosh pitin vieressä tarkkaavaisena. Ympärilläni ei olla ihan yhtä tarkkaavaisia, ja minut peitellään vichyyn ja makeaan savuun vähän väliä. Pitti sekoaa täysin, kun Those Damned Blue Collar Tweekers alkaa soida. Jos Tweekers on yleisön mielestä iso hitti, näemmä muutkin ovat opiskelleet Primuksensa hyvin.

Uusiakin kappaleita kuultiin. Joku bootleggari oli napannut pystybassolla vedetyn Jilly’s on Smackin videolle:

Primuksen jälkeen oli Jarkko Martikaisen pikkulavan akustisen soolokeikan aika. Martikaisen vedon muoto ja yleisön reaktio oli mielenkiintoisesti ristiriidassa. Ote oli rauhallinen ja jonkin verran surumielinen. Yleisö pikkulavalla oli aivan haltioissaan ja hurrasi raivokkaasti. Ehkei artisti ollut tarkoittanut, että porukka olisi aivan ekstaasissa ja huutaisi vimmalla, kun Kaikki me kuolemme pian, mutta yhtä kaikki – nyt oli poikkeuksellisen kova noste Martikaisella. Hyvä.

The National valtasi rantalavan seuraavana. Olen antanut The Nationalille monta mahdollisuutta. On ihan selvää, että kyseessä on hyvä bändi, joka kirjoittaa hienoja biisejä. Silti, jos olen vähänkin väärässä mielentilassa (ts. ei kenkiintuijottelutilassa), se ei iske. Eilen olin vähän liian kiireisellä tuulella, joten Nationalin keikka ei oikein pudonnut. Koska ne ovat kuitenkin sen verran hyviä, tulihan se katsottua alusta loppuun.

Prodigy päätti illan. Hyvät bileet, maa hytkyi, porukka jorasi. Jos olisi ruvennut kitisemään, olisi voinut todeta, että keikka vaikutti aika paljon siltä, että onko se nyt niin hirveän liveä, jos yksi hiljaisella oleva kitara, rummut ja MC painavat menemään valmiiksi ohjelmoidun taustan päälle. Toisaalta näissä karkeloissa se ei ole olennaista. Keikan piti olla hyvät bileet, ja sitä ne olivat.

Takaisin autoon, kotiin ja neljältä nukkumaan. Ruisrockin pistokeikka on ohi.

Jarkko Martikainen & Äänioikeus Korjaamolla 21.5.2011

Jarkko Martikainen Korjaamolla

Jarkko Martikainen ja Äänioikeus olivat Korjaamolla Taka-Töölössä tulkitsemassa Usko-levyn sisältöä. Usko oli hieno seuraaja pikkuisen etäiseksi jääneelle Toivolle, ja siksipä ei ole kohtuutonta vetäistä keikka melkein pelkästään yhtä levyä.

Bändi oli kovia ammattilaisia täynnä ja keulahahmo oli – kuten aina – hyväntuulinen, vaikka sali ei ollut edes puolillaan. Ehkä 17/19 euron hinta oli liikaa monille. Olihan tuo keikka sen arvoinen, mutta sitä eivät näemmä muut etukäteen tienneet. Paikalle saapuneet palkittiin, ja vähä yleisö piti kuitenkin kovaa näkemästään.

Uskolta poikettiin vain Ihmisten puheet ja Polte päästä paratiisiin -kappaleiden ajaksi. Ihmisten puheiden olisi suonut olevan levylläkin. Se on hieno kappale, vaikkei suoraan Uskon teemaan sovikaan. Nämä kaksi saivat myös innostuneimman vastaanoton – ehkä uutuudenviehätys uudessa sovituksessa ja levyttämättömässä kappaleessa aiheuttivat moisen.

Usko on hieno levy, mutta hieman jäin kaipaamaan muita levyjä. Eiköhän seuraavilla kiertueilla päästä taas niihinkin.

Jarkko Martikainen ja Äänioikeus Semifinalissa

Martikainen yhtyeineen esitteli tulevan levynsä antia Semifinalissa. Toiveikas yleisö oli saapunut kuulemaan, mitä tulevalla Usko-levyllä on annettavaa.

Vastapainoksi aiemmille primitiivisille mies ja kitara -tekniikalla toimineille edellisten levyjen kiertueille tällä kertaa mukana on kokonainen bändi. Keulakuva itse oli jättänyt kitaran kotiin.

Keikka alkoi hieman vaisusti. Tämä tuskin oli ihan odottamatonta, koska uuden levyn seesteinen anti tuskin aukeaa ensimmäisellä kertaa järin hyvin. Ensimmäinen mielikuva on se, että Martikainen on tehnyt oman Hallanvaaransa, rauhallisen jousivetoisen levyn, jossa puhutaan isoin sanoin. Keikan keskivaiheilla meno alkoi parantua joko sen takia, että mukauduin rauhalliseen otteeseen tai siksi, että muutamalla hienolla hitillä saatiin minut hereille. Kärpäsistä härkiä -teemainen kappale otti kantaa Vapaa-ajattelijoiden liiton bussimainoskohuun. Ensimmäisellä kuulemiskerralla se tarttui parhaiten korvaan.

Kaikki tämä oli lupaavaa, mutta tiedä sitten. Olisiko pieneksi pettymykseksi jäänyt Toivo kuulostanut samalta ensimmäistä kertaa kuullessa? Olen varovaisen toiveikas.

Martikainen on aktivoitunut Facebookissakin, ja ensimmäiset rippeet faniyhteisöstä ovat jo kasassa.

Jarkko Martikainen ja Äänioikeus

Samuli Putro: Elämä on juhla

Ajelin viime viikonloppuna kolmostietä ja kuuntelin radio Helsingistä, kun Herra Ylppö hehkutti Samuli Putron soololevyä. Kaupunkiin palattuani ostin sen ja panin ankaraan kuunteluun.

Putron soololevystä on helppo vetää rinnastus Jarkko Martikaisen viimeisimpään sooloon tai Ismo Alangon Kun Suomi Putos Puusta -soolodebyyttiin. Kaikissa kolmessa liikutaan entistä emoyhtyettä paljon seesteisemmissä tunnelmissa ja kaiken keskipisteenä on mainio biisinkirjoittaminen. Yhteydet eivät ole sattumaa, sillä Martikainen on ollut tuottamassa Putron levyä, ja siinä sivussa myös laulelee hieman ja soittaa muutamaa instrumenttia. Kun Suomi Putos Puusta -levyn jouset sovitti Ahti Marja-aho, ja samassa työssä hän on tässäkin 19 vuotta myöhemmin.

Akustisemmasta otteesta huolimatta levy on tuttua ilmaisua. Tästä samasta materiaalista toisin toteutettuna olisi voinut tehdä Zen Cafen uuden levyn, eikä kukaan olisi huomannut mitään kummallista. Primitiivinen ote tuo kuitenkin biisit paljaampina esille kuin särökitaravalleilla runtatessa.

Valtaosa levystä on noin nelikymppisen miehen minä-muotoista kerrontaa. Tämän levyn ”minä” on Putro, ei vain laulun kertoja. Muutamaan otteeseen Putro jopa pohdiskelee omaa samuliputrouttaan:

Niityllä luvattoman nuori tyttö kääntyy kaverinsa puoleen, että ”mikä tää bändi on” Kaveri on hiljaa, hymyilee sitten, näillä on se biisi, se ”Todella kaunis”
-Hoidetaan kämppä Berliinistä (Spotify)

Levystä on myynnissä neljällä bonusbiisillä varustettu erikoispainos, joka kannattaa kaivaa käsiin ennemmin kuin perusversio. En aivan ymmärrä, miksi nuo neljä kappaletta on karsittu perusversiolta pois, koska viimeinen bonusbiisi Kolme Sisarta (Spotify) on levyn parhaimmistoa.

Tämä on hieno levy, viiden tähden kamaa. En ole vielä Hesarin Tero Valkosen tavalla valmis julistamaan helmikuussa Vuoden levy -kisan voittajaa, mutta kärkikastiin tällä varmasti pääsee.

Levy on kuunneltavissa Spotifyssä ja muutama maistiainen on tarjolla myös MySpacessa.

Levyn kumppaniksi on valmisteltu yhdeksän keikan kiertue. Kiertue lienee erilainen kuin normaali rockkeikka. Esityksen sivuilla luonnehditaan kiertuetta näin:

”ELÄMÄ ON JUHLA on muusikko Samuli Putron, kuvataiteilija Terike Haapojan ja äänisuunnittelija Tuomas Norvion valmistama esitys, joka laajentaa ajatusta kevyen musiikin konsertista. Esityksen runkona toimii sitä varten sävelletty, ennen julkaisematon teksti- ja laulumateriaali jota äänisuunnittelu sekä video ja valotyö kehittävät esitystilanteessa. Tuloksena on musiikillinen näyttämöteos, jonka seuraaminen ei välttämättä vaadi humalatilaa.”

Käyn kuuntelemassa tuon torstaina suurin odotuksin.

laituri_koira

YUP jää tauolle

YUP jää verkkosivujensa mukaan määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Yhtyeen jäsenet keskittyvät ainakin toistaiseksi muihin projekteihin. Onhan tuota YUP:ta jo tovi väännettykin.

Josko nyt saataisiin kahden mainion Martikaisen soololevyn jatkoksi kolmas? Vai onko muut pahat mielessä, kun CV:kin on kutsuvasti verkossa?

Sen kunniaksi: Jarkko Martikainen soittamassa Maj Karmaa, olkaa hyvä:

Rokvuosi 2007 – parhaimmistoa

Vuosi on lopuillaan joten on aika tehdä yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Viime vuonna selkeitä suosikkeja oli vaikeampi löytää, mutta kulunut vuosi on ollut viiden tähden levyjen juhlaa. Myös keikkarintama oli tänä vuonna erityisen kuuma. Omituista etten ole tainnut kirjoittaa allaolevista levyistä ainuttakaan arvostelua. Entistä tärkeämpää siis että tulevat tässä mainituiksi.

Continue reading

Kauko Röyhkä: Lou Reed ja Velvet Underground

Kirjakaupasta hihaan tarttui Liken Mahtava Toteemi -sarjan ensimmäinen kirja. Kustantajan copywriterin sanoin ”Mahtava Toteemi on sarja, jossa kotimaiset musiikkivaikuttajat kertovat esikuvistaan ja paljastavat samalla jotain itsestään.” Jos kirjasarjan nimi on tuo, kustantaja on Like ja konsepti on tuo, on aivan kuolemanvarmaa, että sarjassa ennemmin tai myöhemmin ilmestyy Jarkko Martikaisen Tuomari Nurmio -kirja. (Luitte sen Roklinnusta ensimmäisenä.)

Koska Röyhkän kirja kertoo Reedistä ja Velvet Undergroundista sekä siitä, miten nämä vaikuttivat Röyhkään, oletin, että mielenkiintoista olisi se, mitä Velvet Undergroundille tapahtui ja kirjailijan egotrippailut olisivat tylsempiä. Olin väärässä.

Vaikka Röyhkä kertoo sinänsä puoleensavetävästi Reedin vaiheista, lukijalle tulee väkisinkin wikipediaaninen olo siitä, että lukee tarinoita, joiden kirjoittaja on kuullut ne kaverinkaverilta. Sen sijaan yllätyin todella positiivisesti siitä, että oli kaikkein mielenkiintoisinta lukea, miten Reed ja Reedin levyt vaikuttivat Röyhkään. Kun tarina kulkee kahdella tasolla, oululaisen runopojan ja newyorkilaisen pirinistin rinnastukset ovat herkullisinta, mitä sarja tarjoaa.

Kun Röyhkä alkuaikoinaan muutaman VU-coverin vetäisi, alkaa rokkibloggari miettiä, voisiko myöhempien aikojen Röyhkä tuoda suuremmalle yleisölle jonkun Reedin korkean profiilin biisin? Kestäisikö polveileva Heroin tai popahtava Satellite of Love suomennoksen?