Herra Ylppö & Ihmiset: Pojat ei tanssi

Ihmiset-projektin debyyttialbumi oli mukava yllätys. Kaikki kehuivat sitä maasta taivaaseen (minäkin), ja kaiken maailman palkintoja sateli. Levyjäkin meni kaupaksi ihan reippaasti. Tämän kaiken jälkeen on rima korkealla kakkoslevyä tehdessä.

Pojat ei tanssi ei ota kovin isoa irtiottoa debyyttiin verrattuna. Kitaroita on väännetty vähän enemmän särölle, ja hieman enemmän huudetaan herkistelyn seassa, mutta muutoin meininki on se sama toimivaksi osoittautunut.

Ykköslevystä teki hienon se, että biisimateriaali oli poikkeuksellisen tasaista. Sama linja jatkuu toisella levyllä. Jos tämän levyn heikoimmat raidat pannaan melkein minkä tahansa viime aikojen kotimaisen levyn heikoimpia raitoja vastaan, Ylppö vie skaban kotiin helposti.

Paikoin levyllä huomaa, että Ylppö alkaa paikoin muistuttaa itsensä parodiaa, etenkin herkistellessään. ”Lähdemmekö eri teille vai lähdemmekö teille” ja ”hyvää yötä, kulta, ei kai mikään paina? / haluan olla sinun nyt ja aina” -riimit hieman vaivaannuttavat.

Pari nyökkäystä menneeseenkin tehdään. Pikkukaupungin James Deanin outro on hauska nyökkäys Pink Floydin Great Gig in the Skylle ja Hamartiassa kuullaan kaikuja edellisen levyn alusta.

Ei tämä ole edellisen veroinen yllätys, mutta varsin hyvä lisä aivan liian harvoihin hyviin suomenkielisiin rocklevyihin. Tämä vahvistaa edelleen sitä, ettei Maj Karman määrittelemättömän mittainen tauko ole välttämättä mikään huono juttu.

Pojat ei tanssi Spotifyssä

Provinssin lauantai

Lauantai jatkui Eläkeläisten jälkeen vahvasti.

YUP keräsi hittinsä kautta aikojen nippuun ja tahkosi tunnin luennon meille iltapäivän iloksi. Trubaduuri Martikainen on hieman keventänyt ilmaisuaan ja ottaa yhä useammin akustisen kitaran käteen. Vaikka erinomaisilla soololevyillä tämä toimii kuin hirvi, meluisan bändin edessä se vie minusta väärään suuntaan.

YUP vaatii vimmaa. Kontrastiksi pitää toki välillä löysätä, mutta välimuodot ovat väliinputoajavaihtoehtoja. Onneksi uran biisimateriaali on edelleen niin tiukkaa, että kevyempikin ote riittää nautittavaan keikkaan.

Ismo Alanko Teholla taasen ei vaadi vimmaa. Teho on virtuoosi ja Ismo on harjoitellut hommaansa kolmisenkymmentä vuotta. Ismo on ollut yleensä takuutavaraa, eikä taask

aan ollut pettymyksestä vaaraa. Yleisön hurmosta olisi voinut leikata veitsellä.

Kun oli katsonut kaksi artistia, joilla on parinkymmenen vuoden repertuaari loistavia kappaleita, Serj Tankian oli sen jälkeen ristiriitainen kokemus. Serjillä on mahtava ääni ja stadiontasoinen lavakarisma, mutta biisimateriaali on hiukkasen ohutta. Empty Walls ja Unthinking Majority ovat mainioita kappaleita, mutta niistä ei saa tunnin settiä. Kun encoressa kuultiin Dead Kennedysin erinomainen Holiday In Cambodia, oli selvää, että bändi ja Serj olivat kovia, omat biisit vain keskinkertaisia. Toivottavasti seuraavalle soololevylle saadaan tiukempaa tavaraa – tai toivottavasti System of a Down palaa pian.

Vielä on sunnuntai jäljellä. Odotan innolla Mokomaa ja Foo Fightersiä.

zp8497586rq

Oudoin keikkapaikka ikinä: Herra Ylppö ja Ihmiset Louhisalissa

Herra Ylppö ja Ihmiset peruivat influenssan takia viime viikon Tavastian keikan, joten päätin lähteä Espoon Louhisalin keikalle.

Lähtökohdat eivät olleet aivan rokeimmat mahdolliset, kun ajelin puutarhakaupunkiosa Tapiolaan ja parkkeerasin auton parkkihalliin keikkapaikan vieressä. Vastaan tuli keikkapaikan toisesta salista purkautuneita seniorikansalaisia.

Olin optimoinut saapumisen aika lähelle kello 21:tä, kun olin lukenut bändin sivuilta, että he soittavat karkeasti ysin aikaan. Myöhäinen saapuminen käänsi tilanteen yllättäväksi. Kun saavun perille ja kyselen, mistä näitä lippuja saisi, ja minut ohjataan tyhjälle lipputiskille. ”Se lipunmyyjäkaveri ehti lähteä jo… joten menkää vaan sisään.”

He siis hyvästä yrityksestä huolimatta eivät onnistuneet veloittamaan minulta rahaa. No, sehän käy minulle, onhan 13 euroa rahaa sekin.

Sen jälkeen kävin keikkapaikkaan sisälle. Kävi ilmi, että Louhisali on auditorio, jossa on hyvin matala lava!

Olisin toki voinut tukea heitä ostamalla aulassa olevalta pullatiskiltä pullaa ja kahvia, mutta päädyin erillisen oluttiskin yhteen pieneen olueen. Useimmilla rokkikeikoilla ei ole pullatiskiä.

Herra Ylppö ja Ihmiset hoitivat keikkansa ammattimaisesti ja musiikki oli hienoa, mutta jäin häkeltyneeksi seurakuntakeskuksen näköisestä ja oloisesta keikkapaikasta.

Hyvä, että tuli mentyä, mutta ensi kerralla ennemmin Tavastialle.

”Oh, no! I told them once, I told them a hundred times: put ”Spinal Tap” first and ”Puppet show” last.”

Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta

Maj Karma alkoi puuduttaa ja Herra Ylppö päätti tuulettaa itseään soololevyllä. Vaan mikä tuuletus olikaan – hyvänen aika!

Soololevyllä Herra Ylppö kääntää säröä pienemmälle ja käy Putron ja Röyhkän reviirille. Aivan selkeä röyhkäinen ja putroinen itseironia ja suhteen arkielämä pursuaa lähes jokaisessa biisissä. Kun Röyhkä kirjoittaa hahmosta nimeltä Kauko Röyhkä, Putro kolmannesta persoonasta, niin Ylppö kirjoittaa itsestään. ”Se, mistä tässä laulan, on se, mitä tapahtui”, lukee kansilehdykässä.

Kaikkein yllättävintä on, että levy on tasaisesti hyvä. Kun artisti toistakymmentä vuotta saman yhtyeen kanssa puurrettuaan vaihtaa tyyliä, ei uskoisi, että uusi tyyli on niin toimiva, että jokseenkin jokainen kappale osuu kohdalleen.

Levyn huippukohta on levyn päätöskappale Loppu. Loppu on livenä purkkiin vedetty tyhjentävä tilitys suhteen lopusta, joka voisi olla mikä tahansa Röyhkän parhaista petollisen miehen tarinoista. Luultavasti tänä vuonna ei Suomessa kirjoiteta parempaa kappaletta.

Nyt-liite antoi levylle viisi tähteä. Jos myös Roklinnussa annettaisiin tähtiä, tämä saisi ne kaikki.

Muutamia maistiaisia levyltä on tarjolla Myspacessa.