Herra Ylppö & Ihmiset: Pojat ei tanssi

Ihmiset-projektin debyyttialbumi oli mukava yllätys. Kaikki kehuivat sitä maasta taivaaseen (minäkin), ja kaiken maailman palkintoja sateli. Levyjäkin meni kaupaksi ihan reippaasti. Tämän kaiken jälkeen on rima korkealla kakkoslevyä tehdessä.

Pojat ei tanssi ei ota kovin isoa irtiottoa debyyttiin verrattuna. Kitaroita on väännetty vähän enemmän särölle, ja hieman enemmän huudetaan herkistelyn seassa, mutta muutoin meininki on se sama toimivaksi osoittautunut.

Ykköslevystä teki hienon se, että biisimateriaali oli poikkeuksellisen tasaista. Sama linja jatkuu toisella levyllä. Jos tämän levyn heikoimmat raidat pannaan melkein minkä tahansa viime aikojen kotimaisen levyn heikoimpia raitoja vastaan, Ylppö vie skaban kotiin helposti.

Paikoin levyllä huomaa, että Ylppö alkaa paikoin muistuttaa itsensä parodiaa, etenkin herkistellessään. ”Lähdemmekö eri teille vai lähdemmekö teille” ja ”hyvää yötä, kulta, ei kai mikään paina? / haluan olla sinun nyt ja aina” -riimit hieman vaivaannuttavat.

Pari nyökkäystä menneeseenkin tehdään. Pikkukaupungin James Deanin outro on hauska nyökkäys Pink Floydin Great Gig in the Skylle ja Hamartiassa kuullaan kaikuja edellisen levyn alusta.

Ei tämä ole edellisen veroinen yllätys, mutta varsin hyvä lisä aivan liian harvoihin hyviin suomenkielisiin rocklevyihin. Tämä vahvistaa edelleen sitä, ettei Maj Karman määrittelemättömän mittainen tauko ole välttämättä mikään huono juttu.

Pojat ei tanssi Spotifyssä

Provinssin lauantai

Lauantai jatkui Eläkeläisten jälkeen vahvasti.

YUP keräsi hittinsä kautta aikojen nippuun ja tahkosi tunnin luennon meille iltapäivän iloksi. Trubaduuri Martikainen on hieman keventänyt ilmaisuaan ja ottaa yhä useammin akustisen kitaran käteen. Vaikka erinomaisilla soololevyillä tämä toimii kuin hirvi, meluisan bändin edessä se vie minusta väärään suuntaan.

YUP vaatii vimmaa. Kontrastiksi pitää toki välillä löysätä, mutta välimuodot ovat väliinputoajavaihtoehtoja. Onneksi uran biisimateriaali on edelleen niin tiukkaa, että kevyempikin ote riittää nautittavaan keikkaan.

Ismo Alanko Teholla taasen ei vaadi vimmaa. Teho on virtuoosi ja Ismo on harjoitellut hommaansa kolmisenkymmentä vuotta. Ismo on ollut yleensä takuutavaraa, eikä taaskaan ollut pettymyksestä vaaraa. Yleisön hurmosta olisi voinut leikata veitsellä.

Kun oli katsonut kaksi artistia, joilla on parinkymmenen vuoden repertuaari loistavia kappaleita, Serj Tankian oli sen jälkeen ristiriitainen kokemus. Serjillä on mahtava ääni ja stadiontasoinen lavakarisma, mutta biisimateriaali on hiukkasen ohutta. Empty Walls ja Unthinking Majority ovat mainioita kappaleita, mutta niistä ei saa tunnin settiä. Kun encoressa kuultiin Dead Kennedysin erinomainen Holiday In Cambodia, oli selvää, että bändi ja Serj olivat kovia, omat biisit vain keskinkertaisia. Toivottavasti seuraavalle soololevylle saadaan tiukempaa tavaraa – tai toivottavasti System of a Down palaa pian.

Vielä on sunnuntai jäljellä. Odotan innolla Mokomaa ja Foo Fightersiä.