Rock The Beachin keskiviikko

Pikaisia huomioita Rock the Beach -festareista:

-Alle kilometrin päästä kotiovelta järjestettävät festarit ovat jees

-Queens of the Stone Age veti erittäin hyvän, joskin turhan lyhyen setin. Avauskolmikko Feel Good Hit of the Summer, You Think I Ain’t Worth a Dollar… ja No One Knows oli aika hemmetin tiukka avaus. Onneksi erinomaiselta uudelta levyltäkin kuultiin pari biisiä. Päivän ehdottomasti paras veto.

-Green Dayn setillä oli pituutta, mutta ei ihan niin paljon sisältöä. Jo toisen biisin kohdalla otettiin yleisön joukosta joku lavalle laulamaan ja huudatusta riitti. Tuoreimpien levyjen matskua soitettiin (sisältöön nähden) sopivasti vaikkei suuri yleisö niitä oikein tuntenut. Encoren Jesus of Suburbia pelasti paljon. Johtuikohan räjähteiden puute siitä ettei kyseessä ollut Green Dayn oma keikka. Saa nähdä miten on Rammsteinin laita lauantaina.

-Kaljaa sai aina alle minuutin jonotuksella, kiitos siitä!

One Nine Nine Four

Jossain internetin uumenissa on One Nine Nine Four -niminen dokkari vuodelta 2009, jota ei luultavasti koskaan saada virallisesti julkaistua. Pätkä kertoo 90-luvun popahtavasta punkista ja sen läpimurrosta. Haastateltavat ovat mm. sellaisista bändeistä kuin NOFX, Rancid, Green Day, Lagwagon, Blink-182, Bad Religion, Pennywise, No Use for a Name, Unwritten Law, Goldfinger, Offspring ja Vandals. Kertojan äänenä on Tony Hawk.

Nuo kaikki saatiin kasaan, ja sitten kävi ilmi, etteivät he ikinä tule saamaan järjellisesti dokkarin musiikkia lisensoitua. Muutaman vuoden verran he istuivat dokkarin päällä, ja koettivat Kickstarterilla rahoittaa projektiaan.

Nyttemmin kuitenkin dokkarin virallisella saitilla kerrotaan auliisti, että se on vuodettu nettiin, eikä siitä luultavasti ikinä tule kunnollista julkaisua.

Jos laittomuuksiin olisi taipuvainen, tuo kannattaisi katsoa vähän niin kuin nyt heti, koska se on mainiota kamaa.

Uusi Green Day ulkona

Vaikka virallinen julkaisupäivä ei ole vielä, Green Dayn uusi ¡Uno! on Spotifyssä ulkona jo.

Olen vähän aidalla tuon levyn kanssa. Toisaalta siellä on kivoja poppiralleja, kuten Let Yourself Go ja Nuclear Family, mutta myös aikamoista rapaa kuten Kill the DJ. Jännä nähdä, miltä muutamaa kuuntelua myöhemmin tuntuu.

Eihän tämä mikään punkkilevy ole, mutta nopsa voimapoppikin on hyvää. Hiukkasen hämmentää, että Green Dayta dissataan usein, ettei se ole puhdasta punkkia. Eihän se sitä olekaan, siellä on aika paljon muita kevyitä vaikutteita tätä nykyä mukana. Eihän Rancidia tai Operation Ivyakaan solvata ska-vaikutteistaan. Kun joku on riittävän suosittua, se ei enää ole punk. Vaikka genrepoliisit eivät tykkää, poppi on toisinaan jees.

Olen hieman aidalla myös tämän tapauksen kanssa: Billie Joe veti kilarit I Heart Radio -musafestareilla. Green Dayn 45 minuutin settiä leikattiin reippaasti, jotta Usher ja Rihanna saisivat lisää aikaa omiin setteihinsä. Aika loppuu kesken, eivätkä ehdi soittaa uusia biisejä. Toisaalta, aika ikävästi tehty bändille. Toisaalta, hittojako soittavat Usherin ja Rihannan kanssa, jos haluavat olla rok ja pelata omilla ehdoillaan.

On myös mahdollista, että tuo koko homma on vain show’ta. Uusi levy tulee näinä päivinä ja tuolla tavalla saa saletisti paljon julkisuutta.

Ainoa, josta olen varma, on se, että tuo on Gibsonille aika hyvää mainosta. Billie Joe ei saa lyötyä Les Paul Junioria neljällä Pete Townshend -tyylisellä lyönnillä päreiksi. Viidennellä lyönnillä kaula antaa periksi. Redditissä kitaroita työkseen korjannut kommentoi: ”I used to work in a music store and have played/worked on those thin bodied Gibsons. They are tanks. There is so little material there and no weight reducing cutouts in the body. No one could have broken that thing in two. The neck coming out of the joint is literally the best anyone would be able to get out of that particular guitar.”

Täydennys jälkeenpäin: Näin juuri telkkarimainoksen, jossa todettiin, että Green Day palaa tällä levyllä juurilleen. Ei palaa. Ei se huono juttu silti ole.

Rock Werchter 2010: perjantai

Festivaalin toinen päivä oli kuuma. Lämpötila kohosi päivän aikana yli 35 asteen. Coheed & Cambrian alkuiltapäivän settiä olikin vaikea seurata moisessa helteessä täysipainoisesti.

Yhtyeen tuorein levy Year of the Black Rainbow ei ole aivan kahden edeltäjänsä veroinen. Niinpä YotBR:n biiseihin perustunut vajaan tunnin setti oli pieni pettymys. Tästä piti huolen myös päälavan tuhnuinen soundi.

Livekokoonpano oli pienempi kuin pari vuotta sitten Provinssissa: nyt uupuivat ainakin kaksi taustalaulajaa. Sen sijaan laulaja-kitaristi Claudio Sanchez ei säästellyt yhtään, vaan revitteli niin kitaraansa kuin äänijänteitään. Keikan parhaimmistoon lukeutui The Suffering, jossa Sanchezin ääni jopa särkyi muutamaan otteeseen.

Kuumana päivänä oli huolehdittava nestetasapainosta. Eniten rahaa tällä reissulla menikin juomaan. Festarialueella oli käytössä lipukesysteemi ruoan ja juomien maksamiseen. Ensin lunastettiin haluttu määrä lippuja (á 2,50e) ja sitten mentiin ostamaan ruokaa ja juomaa. Esim. 0,25cl juoma maksoi yhden lipukkeen. Kallista, mutta hyvä ettei rahan kanssa tarvinnut sählätä niin paljon.

Jack Johnson

Kakkoslavalla esiintynyt Jack Johnson veti keikkaansa leppoisassa tunnelmassa. Johnsonin tuotannosta paistaa läpi hieman liikaa jenkkihenkisyys, mutta livenä homma toimi kiitettävästi. Bändi oli parhaimmillaan kun se pääsi irrottautumaan Johnsonin kappaleista
jammaillen. Pidin erityisesti pianisti-hanuristi Zach Gillin työskentelystä.

LCD Soundsystem oli harmittavasti jätettävä väliin, sillä samaan aikaan päälavalla soitti Green Day. Keikka noudatti samoja raameja kuin Helsingin konsertti. Aloitus uuden levyn tahtiin, välissä Dookie-jakso ja encoreina mm. American Idiot, Jesus of Suburbia, Wake Me Up Before September Ends ja Good Riddance. Mitään yllättävää toinen näkeminen ei siis tarjonnut, sirkushuveja sitäkin enemmän.

Hienoa keikalla oli kollektiivisuuden tunne. Lavalle kutsuttiin paljon faneja ja syntyipä yleisön joukkoon ”kolmekymppisten pit” johon oli pakko osallistua. Tämä siis varsin kaukana lavasta. Billie Joe Armstrong ilmoitti keikan aikana lavan sivusta keikkaa seuranneen vaimonsa olevan raskaana ja omisti tälle kappaleen 2000 Light Years Away.

Kokemuksena keikka oli upea. Yltää listallani TOP 5 -tasolle Kraftwerkin, Björkin ja The Donnasin keikkojen kanssa.

Green Day was here

Olipa hieno keikka! Kun AC/DC sai viime viikolla hädin tuskin jalan polkemaan hittikavalkadinsa tahtiin niin tänään olisin hyppinyt tasajalkaa koko reilun kaksituntisen – jos vain kunto olisi riittänyt.

Viime vuonna julkaistu 21st Century Breakdown on teemalevy, mutta illan draaman kaari rakentui yhtyeen koko tuotantoon. Keikan alkuun kylläkin soitettiin 21st Centuryn nimikappale sekä Know Your Enemy. Myöhemmin uudelta levyltä kuultiin myös mainio rallatus The Static Age.

Green Day

Vaikka keikka kestikin yli kaksi tuntia niin mukaan mahtui biisien lisäksi paljon yleisön viihdyttämistä ja huudattamista. Kun Billie Joe Armstrong alkoi valita yleisön joukosta laulajia lavalle tunnelma oli vaarassa latistua, mutta toisin kävi. Toinen lavalle päässeistä tytöistä ei ollut kummoinen laulaja, mutta otti tilanteesta kaiken irti ja riehui kuin Billie Joe Armstrong konsanaan.

Bändi oli hyvässä vedossa. Rutiinia on, mutta myös riittävästi virnettä ettei homma käy totiseksi. Pariin otteeseen soitettiin lyhyitä pätkiä lainabiiseistä, kuten Sweet Child O´mine ja Highway To Hell.

Encoret kruunasivat illan. Odotetun American Idiotin perään kuultu Jesus Of Suburbia oli hienoa kuultavaa. Keikka loppui Wake Me Up When September Ends ja Good Riddance (Time of Your Life) -kappaleisiin jotka Armstrong esitti yksin akustisen kitaran kanssa.