Rock Werchter 2010: sunnuntai

Jälkijunassa tullaan, mutta pistetäänpä nyt festarit pakettiin yksi kerrallaan.

Rock Werchterin viimeinen päivä käynnistyi The Black Keys -jenkkikaksikolla. Säröinen, kitaravetoinen rock toimi vallan mainiosti festarialueen nurmikolta seurattuna. Yhtye kiertää loppuvuodesta Eurooppaa, mutta näillä näkymin heitä ei Pohjoismaissa nähdä. Toivottavasti yhtye saadaan kuitenkin Suomeen jossain vaiheessa.

Seuraavana päälavalla oli neljä vuotta sitten Provinssirockissa näkemäni Alice In Chains. Tällä kertaa bändillä oli tarjota uutta musiikkia. Uutukaisista kuultiin Check My Brain, Your Decision ja Acid Bubble. Vanhoista biiseistä soitettiin mm. No Excuses sekä lopun Man In The Box, Would? ja Rooster -kolmikko. Varma keikka.

Yksi matkan kohokohdista tapahtui seuraavana päivänä lentokentällä kun törmäsimme AIC-laulaja William DuValliin ja pääsimme hänen kanssaan kuvaan. Pitkä ja ystävällinen heppu.

AIC:n lopetettua riensin kakkoslavalle tsekkaamaan loput Gomezin keikasta. Bändi soitti rokkiaan hyväntuulisesti. Vanha Fill My Cup ja tuoreimman A New Tide -levyn Airstream Driver jäivät setistä mieleen.

Päivän viimeinen tsekkaamani yhtye ennen Pearl Jamia oli Them Crooked Vultures. Bändi soitti todella lujaa, tulpat sai tunkea syvälle korviin. Rumpali Dave Grohl jakaa Foo Fighters -toverinsa Taylor Hawkinsin kanssa saman soittotyylin: mitä kovempaa rumpuja lyö, sen parempi.

TCV:n keikka tarjosi tiukkaa bändisoittoa ilman visuaalisia koristeita. Hyvin kitaristi Alain Johannesilla vahvistettu kolmikko soittikin, mutta keikka ei noussut elämää suuremmaksi kokemukseksi. Sitten olikin Pearl Jamin vuoro.

Mitä Belgian festarimatkasta sitten jäi käteen? Kasa hienoja keikkoja, kolme bändipaitaa, palanut niska ja iso Visa-lasku, mutta myös päätös siitä etten enää lähde neljän päivän festareille telttamajoitukseen.

Tunnelmaltaan Rock Werchter ei ole Suomesta tulevalle Roskilden veroinen, sillä em. vetää (luonnollisesti) puoleensa lähimaiden rokkikansaa joihin on mielestäni vaikeampi samaistua kuin pohjoismaisiin rokkaajiin. Lisäksi Werchterissä on vaikeampi löytää uusia bändejä sillä niitä yksinkertaisesti on vähemmän.

Rock Werchterissä on satsattu määrän sijasta suosittuihin bändeihin jotka varmistavat lipunmyynnin sujumisen. Isot bändit ovat tietysti varmoja esiintyjiä, mutta toisaalta yllätyksille ja uuden löytämiselle ei jää paljon sijaa.

Toki monet voivat kokea helppona sen, ettei festareilla ole viittä lavaa joilla soittaa outoja bändejä. Se heille suotakoon, mutta suuntaan ensi vuonna katseeni jonnekin muualle. Sziget Budapestissä saattaisi toimia, mutta ainakin tänä vuonna se on hankalasti Flow:n kanssa päällekkäin.

Rock Werchter 2010: lauantai

Lauantai alkoi Foo Fighters -rumpalin setillä. Taylor Hawkins and The Coattail Riders aloitti soittamaan jo puoli yhdeltä, joten paikalla ei vielä ollut paljoakaan porukkaa. Rento Hawkins itsekin päivitteli aikaista soittoaikaa.

Rentoudesta huolimatta avauskappale Not Bad Luck oli erittäin tiukka veto. Kappale kuuluukin Red Light Fever -albumin parhaimmistoon. Perään kuultiin mm. Hole In My Shoe, Get Up I Want to Get Down ja Your Shoes. Hawkinsin työskentelyä oli hauska seurata: hän soittaa rumpuja erittäin raskaalla kädellä ja tekee mielellään ylimääräisiä koukkuja mihin vain ehtii.

Keikan parhaimmistoon lukeutui riffijamittelu Sunshine, jossa jokaisella bändin jäsenellä oli oma soolo-osuus. Loppuun kuultiin vielä sinkkubiisi Way Down ja It’s Over. Hyvä keikka, jota hieman häiritsivät lavan ympärillä häärivät, P!nkin ja Rammsteinin keikkoja valmistelleet roudarit.

Päivän piristysruiske oli päälavalla esiintynyt The Ting Tings. Kaksikko soitti iloista poppia yhdistellen tanssimusiikkia ja rokkia ripauksella 60-luvun henkeä. Yhtye sopii mainiosti festareille sillä sen musiikki on helposti omaksuttavaa. Muutama erinomainen biisi aiempien sinkkujen lisäksi settiin tosin tarvittaisiin.

Kokoonpanoa ei ole laajennettu keikkoja varten, joten kaksikko on joutunut soveltamaan saadakseen biisit toimimaan. Kauniimpi osapuoli Katie White hoiti kitaran ja Jules De Martino rummut kun taas perkussiot ja basso tulivat nauhalta. Whiten korkea lauluääni tuntui ontolta yksinään, mutta onneksi De Martino lauloi useimmissa biiseissä stemmaa.

Keikan parhaimmistoon kuuluivat odotetusti Shut Up and Let Me Go sekä That’s Not My Name, jotka oli viisaasti säästetty setin loppuun.

The Ting Tingsin jälkeen päälavalla esiintyi P!nk, joka toi mukanaan hienot, Funhouse-levyn teemaa toistavat lavasteet. Setti oli odotetusti viihdyttävä.

P!nkin kappaleet ovat puhdasta poppia, joten esityksessä ei ollut kyse sävyeroista vaan kertosäkeistä. Alussa soitettu Funhouse ja myöhemmin kuultu Sober todistivat tämän hyvin. Kitaristi Butch Walker sai hetkeksi pääroolin kun kuultiin lainakappaleet My Generation, Basket Case ja Roxanne. Edellisillan Green Day -keikka oli vakuuttanut kaikki, joten Basket Case sai yleisöltä riemastuneen vastaanoton. Butch Walker on muuten tehnyt yhteistyötä mm. Weezerin kanssa yhtyeen Raditude -levyllä.

P!nk

Keikka päättyi isoon So What -hittiin, jonka aikana P!nk leijaili yleisön yläpuolella vaijerien varassa. Samaa lienee luvassa kun P!nk saapuu Helsinkiin vajaan viikon päästä.

Rock Werchter 2010: perjantai

Festivaalin toinen päivä oli kuuma. Lämpötila kohosi päivän aikana yli 35 asteen. Coheed & Cambrian alkuiltapäivän settiä olikin vaikea seurata moisessa helteessä täysipainoisesti.

Yhtyeen tuorein levy Year of the Black Rainbow ei ole aivan kahden edeltäjänsä veroinen. Niinpä YotBR:n biiseihin perustunut vajaan tunnin setti oli pieni pettymys. Tästä piti huolen myös päälavan tuhnuinen soundi.

Livekokoonpano oli pienempi kuin pari vuotta sitten Provinssissa: nyt uupuivat ainakin kaksi taustalaulajaa. Sen sijaan laulaja-kitaristi Claudio Sanchez ei säästellyt yhtään, vaan revitteli niin kitaraansa kuin äänijänteitään. Keikan parhaimmistoon lukeutui The Suffering, jossa Sanchezin ääni jopa särkyi muutamaan otteeseen.

Kuumana päivänä oli huolehdittava nestetasapainosta. Eniten rahaa tällä reissulla menikin juomaan. Festarialueella oli käytössä lipukesysteemi ruoan ja juomien maksamiseen. Ensin lunastettiin haluttu määrä lippuja (á 2,50e) ja sitten mentiin ostamaan ruokaa ja juomaa. Esim. 0,25cl juoma maksoi yhden lipukkeen. Kallista, mutta hyvä ettei rahan kanssa tarvinnut sählätä niin paljon.

Jack Johnson

Kakkoslavalla esiintynyt Jack Johnson veti keikkaansa leppoisassa tunnelmassa. Johnsonin tuotannosta paistaa läpi hieman liikaa jenkkihenkisyys, mutta livenä homma toimi kiitettävästi. Bändi oli parhaimmillaan kun se pääsi irrottautumaan Johnsonin kappaleista
jammaillen. Pidin erityisesti pianisti-hanuristi Zach Gillin työskentelystä.

LCD Soundsystem oli harmittavasti jätettävä väliin, sillä samaan aikaan päälavalla soitti Green Day. Keikka noudatti samoja raameja kuin Helsingin konsertti. Aloitus uuden levyn tahtiin, välissä Dookie-jakso ja encoreina mm. American Idiot, Jesus of Suburbia, Wake Me Up Before September Ends ja Good Riddance. Mitään yllättävää toinen näkeminen ei siis tarjonnut, sirkushuveja sitäkin enemmän.

Hienoa keikalla oli kollektiivisuuden tunne. Lavalle kutsuttiin paljon faneja ja syntyipä yleisön joukkoon ”kolmekymppisten pit” johon oli pakko osallistua. Tämä siis varsin kaukana lavasta. Billie Joe Armstrong ilmoitti keikan aikana lavan sivusta keikkaa seuranneen vaimonsa olevan raskaana ja omisti tälle kappaleen 2000 Light Years Away.

Kokemuksena keikka oli upea. Yltää listallani TOP 5 -tasolle Kraftwerkin, Björkin ja The Donnasin keikkojen kanssa.

Rock Werchter 2010: torstai

Rock Werchterin ensimmäinen päivä meni alueeseen tutustuessa ja muutamia kiinnostavia nimiä kuunnellessa.

Werchterissä oli kaksi lavaa, päälava sekä pienempi Pyramid Marquee, joka oli arviolta 5000 henkeä vetävä teltta. Sen eteen oli tehty laajempi oleskelualue jossa oli yksi iso ruutu keikan seuraamista varten. Lavat olivat varsin lähellä toisiaan ja usein kakkoslavalla ollessa päälavan äänet kuuluivat häiritsevästi.

Roskildeen verrattuna Werchterin bänditarjonta oli niukka mutta tarjosi isompia nimiä. Neljän päivän aikana Werchterissä esiintyi yhteensä 54 bändiä kahdella lavalla, Roskildessa taas reilusti yli 100 bändiä viidellä lavalla. Ehkä tästä johtuen Werchter ei houkuttele niin paljon ulkomaisia festarikävijöitä.

Kakkoslavalla pääsin kuuntelemaan tulevaa Flow-vierasta The xx:ää. Petyin pahasti, sillä 20 minuutissa keikka ei yrityksestä huolimatta oikein lähtenyt käyntiin. Homma toiminee paremmin Suvilahden ympäristössä elokuussa. Parhaat raidat jätettiin varmasti keikan loppuun, mutta siirryin silti päälavalle toteamaan että samassa ajassa Phoenix oli saanut aikaan mukavan kesäisen menon. Hieman lisää rock-asennetta laulaja Thomas Marsilta silti kaipaisi.

Päivän tasokkaimmasta esityksestä vastasi odotetusti Muse. Setti oli tuttua tavaraa: pääpaino oli kahden tuoreimman levyn kappaleilla. Feeling Good groovasi ja viimeisenä kuultu Knights of Cydonia kruunasi illan. Pidän Musen tavasta yhdistää pieniä pätkiä lainakappaleista omien kappaleiden loppuun.

Bändi hallitsee tarkan soiton lisäksi myös komeat lavarakennelmat. Nähtäväksi jää miten hyvin hienot valot toimivat Helsingin valoisassa illassa parin viikon päästä.

Rock Werchter 2010: Pearl Jam

Reissusta on selvitty takaisin ja on yhteenvedon aika. Päällimmäisenä mielessä on Pearl Jamin sunnuntainen keikka, joten aloitetaan siitä.

Belgialainen Rock Werchter ei varmaankaan ole tuttu monelle, joten ensin hieman yleistietoa. Festivaali järjestetään vuosittain Brysselin läheisyydessä. Yleisömäärässä mitattuna se on suuri festivaali, noin 80000 ihmistä. Valtaosa kävijöistä on Belgiasta ja Hollannista, neljäsosa muista maista. Suomalaisia ei juurikaan näkynyt.

Pearl Jam esiintyi helteisen festivaalin viimeisenä esiintyjänä. Aiemmin samalla lavalla olivat soittaneet mm. Alice In Chains, Them Crooked Vultures ja Arcade Fire, joten backstagella riitti varmasti juteltavaa. Eddie Vedder viittasikin tähän yhdessä harvoista spiikeistään.

Yhtye on tunnettu vaihtelevista ja pitkistä keikoistaan. Nyt nähtiin vaihteleva, mutta vajaamittainen keikka. Avauskappaleena kuultu cover Public Image meni minulta aivan ohi. Seuraavana kuullut Do The Evolution ja Corduroy olivat sitten jo aivan eri maata.

Pearl jam

Bändi oli vedossa, mutta yleisön puolella oli paikoin vaisumpaa. Omakin fiilis jäi vaisuksi, sillä en ollut tutustunut tuoreimpaan Backspacer-levyyn, jolta bändi (toki odotetusti) soitti runsaasti materiaalia. Festivaalikeikalta olisi kuitenkin toivonut yleisöystävällisempää settiä. Nyt tuntui että yhtyeen musiikilliset intohimot tyydyttyivät yleisön kustannuksella.

Pearl Jamille oli varattu soittoaikaa kaksi tuntia. Hämmästys oli melkoinen kun bändi jätti lavan ensimmäisen kerran jo 50 minuutin jälkeen. Sitä ennen oli kuultu todella energinen veto Porchista. Tästä edettiin julkaisemattoman Of The Earth -kappaleen myötä kohti keikan loppua.

Kunnon kemut saatiin pystyyn kun Vedder huusi ”It’s time to kick out the jams!” ja lavalle tulivat Them Crooked Vulturesin Dave Grohl ja Alain Johannes. Kick Out The Jamsia ei tuolla porukalla voi mokata. Hieno lopetus keikalle, jonka lopputahdeilta alkoi ilotulitus. Soittoaikaa olisi kuitenkin ollut jäljellä 20 minuuttia, jonka olisin mieluusti halunnut bändin käyttävän. Yhtyeen sivuilla on settilistan lisäksi osuvia kommentteja keikasta.

Suurista odotuksista lähdettiin, mutta pieneksi pettymykseksi tämä keikka siis kaiken kaikkiaan jäi. Sehän tarkoittaa vain sitä että bändi on nähtävä uudemman kerran.

Keikoilla käynti vaatii paljon rahaa

Ilkka Mattila kirjoittaa kolumnissaan että keikoilla ja festareilla käyminen on kallista puuhaa. Esimerkkeinä hän käy läpi tulevan kesän rockkeikkoja Helsingissä plus liudan festareita ja laskee että niihin menisi rahaa noin 800 euroa. Huh.

Itse olen näillä näkymin menossa kesän aikana AC/DC:n, Green Dayn, P!nkin ja U2:n keikoille. Festareista käyn todennäköisesti Provinssirockissa ja Flow:ssa. Lisäksi suunnitteilla on festarimatka ulkomaille.

En halua tietää paljonko näihin tapahtumiin menee yhteensä rahaa. Musiikin harrastamisen pitää olla antoisaa eikä stressaamista rahasta ja ajasta. Nykyisen (yli)tarjonnan keskellä joutuu toki harkitsemaan kannattaako kaikkiin tapahtumiin osallistua. Useimmiten keikat onneksi antavat valtavasti energiaa ja virikkeitä.

Kun luottokortin luottoraja meinaa ylittyä saattaa mielessä käydä ajatus keikoilla käymisen vähentämisestä. Kunnes artisti joka ei ole aikaisemmin käynyt Suomessa julkistaa Helsingin keikkansa.

Pitkä kuuma kesä -pikaraportti

Sunnuntain yllättävin esiintyjä Pitkä kuuma kesä -festivaaleilla oli Hiton lokit, joka täräytti t-paidalleni terveiset yläilmoista. Muutkin festivaalivieraat kertoivat saman esiintyjän aiheuttaneen ikäviä välikohtauksia. Toisaalta paitamyyjä oli tyytyväinen kun jouduin hankkimaan päälleni (sinänsä hienon) Rubik-paidan.

Lokinpaskaa t-paidassa

Tässä yhteydessä mainittakoon, että Damn Seagulls veti lauantaina pätevän keikan. Palaan muun ohjelmiston puintiin myöhemmin.

Roadburn festival 2009

Roadburnistä on jo jonkin verran aikaa ja olen kirjoittanut asiasta niin paljon muualle että hoidan sen asian linkityksillä. Mutta halusin kuitenkin postata myös Roklintuun tekemäni Spotify soittolistan festivaalin tiimoilta.

Roadburn 2009 playlist @ Spotify

Listalla on jotain kaikilta artisteilta jotka festivaalilla soitti (joiden musiikkia Spotifysta löytyy), kuitenkin niin että maksimissaan samalta artistilta on kaksi albumillista musiikkia. Suosittelen tsekkaamaan jokaiselta artistilta yhden tai kaksi biisiä, skaalaa meinaan löytyy black metallia lähentelevästä paahtamisesta sinfoniseen post-rock maalailuun ja ambientiin asti.

Muista asiaan liittyviä linkkejä:
Roadburn.com webzine, josta Roadburn 2009 -linkki vie festivaalin sivulle
Roadburn blogi
Roadburn @ Myspace
Viikonloppu, jonka stoner- ja doom-fanit muistavat festariraportti @ Meteli.net
Roadburn 2009 – Teh Festival HUHU @ Time Tomblog
Roadburn 2009 haku Youtubessa, josta löytyy paljon livemateriaalia tapahtumasta.