Provinssin lauantai, 27.6.2015

Provinssirock on nyt Provinssi. Ovat tiputtaneet rockin nimestä pois, ja buukkaavat isoiksi esiintyjiksi EDM-tyyppejä. Calvin Harris ja Deadmau5 tanssittivat kansaa. Olen hämmentynyt. Elän maassa, jossa Provinssirock on EDM-juhla ja Pekka Pouta on hevi-ikoni. Toisesta noista olen fiiliksissä, toisesta en.

Onneksi lauantain teemana minulle oli 90-luvun nostalgia. Faith No More ja Refused palasivat. Kaikkea muutakin oli, mutta eivät ne minulle järin tärkeitä olleet.

Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Helsingistä aamulla tuhatta ja sataa Seinäjoelle, tiputtaa kamat majapaikkaan ja mennä katsomaan heti Scandinavian Music Groupia. Tiedätte kyllä, miten siinä kävi. Emmehän me majapaikasta päässeet liikeelle riittävän nopsaan ja SMG jäi näkemättä. Onnistuimme sen sijaan saunomaan, juomaan olutta ja hankkiutumaan Mallaskosken Panimoravintolaan muistelemaan kahden vuoden takaista Provinssi-kummallisuutta. (Tässä on tarinan potta.)

Pääsimme lopulta alueelle. Siellä oli kaikenlaista yhden-jos-toisensorttista artistia. Koetin seurata niitä, mutta mikään ei tuntunut miltään. Edes normaalisti kiinnostavat artistit eivät iskeneet. Olinkohan setäytynyt? Alkaako ikä painaa ja festarien aika omalta kohdaltani ohi?

#nyrkkitappelu #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Menin katsomaan Nyrkkitappelua. Setäytymiseni piirteet alkoivat kadota. Vähän hypitytti ja roksotus kuulosti hyvältä. Viimeisimpään Nyrkkitappelu-plattaan olin tykästynytkin, ja keikalla kuullut kokonaan uudet biisit antoivat luottoa seuraavan levynkin laatuun.

Olipa kova. #refused #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Refused @ #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Nyrkkitappelun jälkeen oli Refused, johon olin ladannut isot odotukset. Päätin, että setäily saa luvan loppua ja menin koko keikan ajaksi pittiin pomppimaan ihan pekkapoutana. Kohta 38-vuotias kroppani ei ole täysin tällaiseen suunniteltu, mutta saa sitä toimistojäbäkin pogota.

Sisäsiisteiltä näyttäneet punkkarit painoivat tunnin vimmalla. Tauko ei näytä sammuttaneen paloa. Viikolla tulleen uuden levyn biisit olivat ihan kunniallisesti klassikkomateriaalin seassa. Vaikka tämä periaatteessa on kansainvälinen akti, vasta keikalla tajusin, että Refusedilla oli kotikaupungistaan lyhyempi matka paikan päälle kuin minulla.

Faith No More

Refusedin jälkeen Faith No More syötti nostalgiaa 90-lukua kaipaaville faneille. Sitä jengi haluaa ja sitä se saa. Hieman inflaatiota on FNM:n näkeminenkin kärsinyt, kun on myöhempinä päivinä ollut mahdollisuus nähdä moneen kertaan. Ehkä siksi siitä tuntuu ihan viimeinen puristus jääneen – mutta Faith No Moren perussuorituskin on aivan helposti sen arvoinen, että kannattaa ajaa Seinäjoelle.

Kummallisin perseily on tätä nykyä jäänyt festarireissuista pois, ja ne ovat entistä lyhyempiä. Minulle kovimmat bändit ovat sellaisia, joissa on vahva nostalgian sävy. Ehkä nykyisistä bändeistä ne, joille lämpenen, eivät enää ole riittävän suuren festarimassan bändejä. Ei porukka maksaisi hunajaa Screaming Femalesista, Wavvesista tai Menzingersistä. Ajat ovat muuttuneet, minä taas vähemmän.

Faith No More: Sol Invictus

Faith No More

Mike Patton Ilosaarirockissa 2010, kuva: allekirjoittanut, läpi klikkaamalla lisää samaa

Nyt uusi Faith No More on Spotifyssäkin. Se on tovin verran ollut Soundcloudissa ennakkokuuntelussa ja olen sen kymmenisen kertaa rullannut läpi.

Onneksi tuo ei ole helposti aukeava levy ja tykästyn siihen joka kuulemalla enemmän. Superhero, Separation Anxiety, Cone of Shame ja Motherfucker nousevat massasta pinnalle. Jokainen näistä on synkkä ja hyvin kaukana hitistä, vaikka Motherfuckerin koukku onkin tarttuva.

Hieman yllättäen levy ei ole ihan niin kummallinen kuin voisi näiltä epeleiltä odottaa. Tämä on normaalein ja vähiten kokeellinen rokkilevy heti Album of the Yearin jälkeen. Koskettimet ja erityiset kikkailut ovat vähissä ja Patton pitää itsensä tiukemmin kurissa kuin Angel Dustilla tai King for a Daylla. Basso on kaiken keskellä – ehkä siksi, että haastatteluiden perusteella Billy Gould on ollut ilmeisesti biisinkirjoituksessa isossa roolissa, ja istuu myös tuottajan pallilla. (Päivän harhaanjohtava trivia: Tämä on ensimmäinen CMX-tuottajan tuottama Faith No More -levy!)

Ei tällä uusia faneja voiteta, mutta 70-80 -luvun vaihteen tienoilla syntyneet saavat nostalgiannälkäänsä vielä yhden hyvän FNM-levyn. Kyllä tämä Album of the Yearin voittaa helposti, mutta kuinka mahdottomissa korkeuksissa voi rima ollakaan, kun on tehnyt Real Thing / Angel Dust / King for a Day -kolmikon ja niitä on parikymmentä vuotta makustellut.

Faith No Morelta uusi levy

Tätä ne kaikki vihjailut tiesivät: Faith No Morelta tulee uusi levy! Ainakin ensimmäinen sinkku Motherfucker on kiinnostava. Bändin livekunto ei kuulosta vanhojen äijien lämmittelyltä, ja Pattonin julkaisut ovat olleet tasaisen kiinnostavia, joten meillä lienee lupa odottaa paljon.

Aiheeseen ohuesti liittyy illan Secret Chiefs 3 -keikka Kuudennella Linjalla. Nähdään siellä.

Vinyylin viemää

Vinyylit vinossa

Vinyylit ovat hinnoissaan.

Olen vinyyliharrastuksessani alkanut keskittyä 12-tuumaisten sinkkujen sijasta albumeihin. Samalla on tullut tarve saada hyllyyn vanhat suosikkilevyt. Yksi tällainen suosikki on Faith No Moren King For A Day, Fool For A Lifetime, joka on itselleni se tärkein FNM-levy. Valitettavasti se tuntuu olevan kovin harvinainen herkku internetin myyntipalstoilla.

Ainoa näköhavainto levystä on jokin aika sitten Huuto.netissä, mutta käytetyn levyn hinta pomppasi yli 40 euroon. Jälkikäteen ajateltuna tämä ei tainnut olla kovin paha hinta tarjonta huomioon ottaen. Kyseinen yksilö meni siis jonkun toisen levyhyllyyn, joten täytyy jatkaa etsimistä.

Ulkomusiikillista human interest -juorupuuppaa: Faith No More saunoo

Näyttäisi siltä, että Kumikamelin ja Faith No Moren välit ovat kunnossa. Ks. Faith No Moren saunareissu Roddy Bottumin näkökulmasta.

”he’s in a band that played the festival and they were dressed as clowns for their performance.”

Kumikameli

Joensuulla on maanläheistävä vaikutus noihin ulkomaaneläviin. Musen kollit olivat kuulemma Ilosaarirockin keikkansa yhteydessä halunneet päästä Joensuussa mato-ongelle. Pääsivät.

Ilosaarirock: sunnuntai

Olin ennen Ilosaarta yrittänyt oppia tykkäämään Biffy Clyrosta. Vaikka kuinka kuuntelin, levyt kuulostivat vain melko hyviltä. Asiaan enemmän vihkiytyneet vakuuttivat minulle, että bändi on aivan huikea livenä. Menin avoimin mielin paikalle.

Tämä kävi ilmi: Jumalauta, Biffy Clyro on aivan huikea livenä. Ensin nuijitaan säröllä pitkään ja kovaa, sitten kevennetään hiljaisella ja herkällä biisillä, ja taas runtataan. Kaiken läpi kulkee hienosti rakennettu melodia. Eli Biffy Clyron setti on kuin Nirvanan tai Pixiesin biisi.

Päälavan auringossa vetänyt Eppu Normaali ei yllätä. Koko kansa tuntee jo Eput ja on mielipiteensä jo päättänyt. Jos pidit Epuista ennen keikkaa, keikka oli sinusta luultavasti aivan mahtava. Jos et lämpene suuremmin, mikään lavalla tapahtuva ei muuta mielipidettäsi. Olen aina suhtautunut aika neutraalisti Eppuihin, joten minä en ollut siellä pogoamassa. Kansan syvät rivit sen sijaan olivat enemmän innoissaan kuin mistään muusta bändistä festareilla. Eput voisivat vallan hyvin tehdä Kiss / Rolling Stones -tempun ja kiertää loputtomiin maata tekemättä yhtään uutta levyä. (Toki, Kiss ja Rollarit tekevät uusia levyjä aina silloin tällöin, muttei niitä ihan hirveästi porukka fanita ja niillä ei ole juuri mitään merkitystä Kiss / Rollarit -kiertueissa.)

DJ Shadow tuli ensimmäistä kertaa käymään Suomessa esiintymässä. Vaikka festariteltta ei ole Shadow’n kaltaiselle DJ-fiilistelylle paras mahdollinen paikka, eikä rokkikansa kaikkein otollisin yleisö, show oli täysosuma. Teltta veti kiinnostuneita enemmän kuin mikään muu näkemäni artisti, mikä yllätti.

Pienieleinen Shadow fiilisteli hiphoppia yhtä lailla kuin jungleakin, ja yleisö söi kädestä, teki hän mitä vain. Kovin moni miksaus ei ollut kovinkaan paljon samasta maailmasta levyversion kanssa, jos vertaa vaikka siihen meininkiin, joka oli Shadow’n live-DVD:llä. Yleisö oli niin Shadow’n näpessä, että jopa jokainen tuttu sample levyltä sai hurraukset ja aplodit.

Pääesiintyjä Faith No More päätti illan päättämällä kiertueensa – ja mahdollisesti myös reunioninsa – Joensuuhun. Mike Patton oli tällä kertaa tavallista huutavaisemmalla päällä. Ei näistä herroista näe, että bändi on ollut telakalla toistakymmentä vuotta. Koska he ovat riittävän isoja, heidän ei tarvitse päästää yleisöäkään helpolla. Real Thing sopii heidän mielestään hyvin keikan lopettavaksi encore-biisiksi ja ihan hyvin voi settiin ujuttaa Michael Jacksonin Ben-biisin mukaan. Benissä Pattonin falsetti toi yllättävän paljon mieleen Michael-vainaan.

Vaikka muut tekivät hommansa erinomaisesti, Patton on niin poikkeuksellinen nokkamies, että Faith No More lavalla on Mike Patton ja liuta taustamuusikoita – kuten olisi mikä tahansa bändi, johon Patton otettaisiin nokkamieheksi. Jopa turhautuneena ja pikkuisen kärttyisänä Pattonin karisma kantaa. Ehkeivät bändin sisäiset välit ole aivan täysin aurinkoiset.

Ilosaarirock oli mahtava tapahtuma. Jos näin hyviä artisteja tuodaan paikalle, näemme ensi vuonnakin siellä.

Faith No More

DJ Shadow

Eppu Normaali

Biffy Clyro