Alive in the Superunknown

Kevät 1994, pieni paperiteollisuuspaikkakunta Kanta-Hämeessä. Nuoren miehen virikkeet ovat vähissä. Levyt maksavat 109 markkaa kappale, ja talouden ensimmäinen CD-soitin on saapunut kolme vuotta aiemmin, joten levyjäkään ei ihan hirveästi ole.

Luen huoneessani lukion historian kokeeseen. Ei ihan superina naposta. Totean hetken lukemisen jälkeen, että nyt riittää. Päätän, että nyt menen levykauppaan hakemaan sen Soundgardenin Spoonman-sinkun. MTV:llä tuolloin tiuhaan pyörinyt biisi oli ihan käsittämättömän hyvä, ja edellisen levyn Rusty Cage oli vakuuttanut kovaa. Black Hole Sun ei ollut vielä tullut ulos, ja iso räjähdys antoi odottaa vielä tuloaan.

Levykaupassa päätin ostaa sittenkin Superunknown-täyspitkän. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Superunknown on yksi 90-luvun parhaista levyistä. Tuo lätty sahattiin noina vuosina ja myöhemmin lukemattomia kertoja läpi, ja ahdistavat teinivuodet olivat taas vähemmän ahdistavia. Inspiroiduin Soundgardenin esimerkin osoittamana kokeilemaan dropped-D-viritystä ja kitarointini sai pysyvästi 90-lukulaisemman juonteen.

Eilen illalla, kun Chris Cornell oli vielä vasta valmistautumassa keikkaan ja vielä hengissä, kuuntelin YouTubesta Soundgardenia ja mietin, että jumalavita – kuulostaa edelleen hyvältä. Pureuduin kitarasoundeihin, tsekkasin livejä, vilkuilin mitä se Cornellin signaturemallikitara maksoikaan (ihan simona, älkää ostako). Kun koskin eilen kitaraan viimeisen kerran, pyörittelin Fell On Black Daysin riffiä.

Uutinen Cornellin kuolemasta tuli tänään kesken työpäivän. Palasin mielessäni hetkeksi 90-luvulle synkälle paperiteollisuuspaikkakunnalle istumaan mintunvihreään säkkituoliin ja treenaamaan vielä kerran, miten se Spoonmanin riffi menikään.

En muista, miten tuo historian koe meni, mutta sen muistan kirkkaasti, kuinka paljon Superunknown ja Badmotorfinger vaikuttivat silloin. Niillä kahdella oli paljon enemmän väliä.

Oliko Timbaland voittajan valinta?

Tähän mennessä en ole kenenkään kuullut sanovan, että Chris Cornellin soololevy olisi keskinkertainen. Molemmat muut ääripäät olen kuullut. Musiikkijulkaisu Mikrobitti arvosteli sen viiden tähden arvoiseksi, kun taas pikaisesti Roklinnun tällä meikäläisen työtuolilla istuvien kirjoittajien keskuudessa tehty kysely osoitti levyn hirveimmäksi paskaksi, mitä vain kuvitella saattaa.

Sen sijaan Pete Parkkosen levy ei ollut niin valju kuin lähtöoletuksista voisi arvella, vaan hyvää perusräimettä.

Mitä mieltä te olette?

Spotifyssä Chris Cornell: Scream.
Spotifyssä Pete Parkkonen: First Album.