Guns N’ Rosesille Vegas-pätkä Celine Dionin ja Britney Spearsin jalanjälissä

Guns N’ Roses -nimellä tunnettu Axl Rosen sooloprojekti pistää show’n taas pariksi viikoksi pystyyn Las Vegasiin.

”An Evening of Destruction. No Trickery! residency will feature an all-new production to highlight the band’s legacy. The nine-show commitment will allow concertgoers to get up-close-and-personal with Guns N’ Roses while the group performs everything from its greatest hits to a few lesser known but beloved songs.”

Ennustin tämän.

Bändikokous 80-luvun puolivälissä Los Angelesissa

”Kuules Axl, muuten tuo tulkintasi Bob Dylanin klassikosta Knocking on Heaven’s Door voisi toimia, mutta mitä jos laulaisitkin sen sijaan että ’heavens douoou’.”

Axl: ”Miksi ihmeessä douoou? Eihän siinä sanassa ole ainuttakaan diftongia, saati sitten kahta!”

”Luota muhun, tää menee läpi. Sen lisäksi se vaatii siihen tyhjään kohtaan, että laulat ’häi, häi, häi häi jea’.”

Axl: ”Tossa ei ole mitään järkeä. Neljä kertaa ’häi?’ Lupaatko, että oot hiljaa ja ei palata tohon enää ikinä, jos kokeillaan kerran keikalla ja se epäonnistuu. Jos yleisölle menee tollainen perseily läpi, niin kelpaa mulle. Jos tuo menee läpi, en enää ikinä sano yhdellekään oudolle idealle ei.”

”Hei, Axl, nyt ollaan kirjoitettu myös oma ykköshitti. Mitens aattelit ääntää, kun sen keskeisin säe loppuu sanaan ’knees’?”

Axl: ”Shanananees.”

”Liian lyhyt.”

Axl: ”Shanananananananees!”

”Totta. Niin se menee. Ei tosta saa mitään selvää, sano siihen perään ’knees’ uudestaan että ihmisetkin tajuaa. Lisäksi, teeskentele väliosassa orgasmi.”

Näin historiaa tehtiin.

Axl Rose, täsmällisyys on hyve

Jos lämppärin lopetuksesta pääesiintyjän aloitukseen menee kaksi tuntia bändi on kolme varttia myöhässä, yleisöä saattaa harmittaa. Dublinissa Axl Rose ja Guns N’ Roses -nimellä kulkeva keikkakokoonpano oli soittamassa. Kuten tavallista, he olivat myöhässä. Bändi aloitti noin kolme varttia myöhässä.

Yleisö ei lämmennyt tälle, vaan oli perin kolea vastaanotossaan. Korvinkuulijaraporttien mukaan Axl ei vetänyt kovin hyvin. State käytti fraasia ”the appalling standard of the vocals”. 22 minuuttia soitettuaan bändi alkoi saada niin paljon kamaa (ml. kusta) päälleen, että päättivät lähteä pois. Tämän jälkeen valot menivät päälle, ja osa porukasta ymmärsi, että keikka oli siinä ja poistui. TunninNoin puoli tuntia poissa oltuaan bändi palasi lavalle ja soitti vielä reippaan tunnin.

Nämä ovat tyyppejä, jotka ovat sikäli kovia faneja, että ovat maksaneet aikamoisen hinnan lipusta. Mitäköhän Axl veikkaa, onkohan vielä kovinkin paljon varaa diivailla?

Kun näistä muusikoista joku kirjoittaa Neil Straussin kanssa elämänkerrallisen kirjan näistä rundeista, se on ostoskorissani nopeammin kuin ehdit sanoa ”viimeisin todella hyvä levy tuli 23 vuotta sitten”.

Staten keskustelupalstalla todettiin ”I paid €150 for two tickets to see 4songs and a diva strop! I’ll never bother with Guns N’ Roses again! My sister and I are heartbroken!”

Toinen helmi Staten keskustelupalstalta: ”Back in 2001 I went to see Iggy Pop at HQ (now the Academy). The band starts up, Iggy runs on stage throwing the kind of shapes that Iggy like to throw, goes right up to the edge of the stage and strikes a fuck-you pose. A bloke down the front tosses a full pint of beer straight into his face. Iggy shakes his head, stays standing still, summons up a huge gob and spits it right back in the direction of said punter. Cue one of the greatest gigs I have ever seen.

Axl, you pussy.”

Arvioisin, että seuraavaa GN’R-levyä ei odoteta kovin voimakkaasti.

Keikasta on kirjoitettu mielenkiintoisesti useampaan eri paikkaan: 1, 2, 3, 4.

Guns N' Roses Käpylän urheilupuistossa

Kun menin katsomaan Guns N’ Rosesia Käpylään, tajusin onneksi asennoitua oikein. En ajatellut, että nyt nähdään autenttinen 80-90 -luvun vaarallinen GN’R, vaan ennemmin kovien ammattimuusikoiden ja Axlin yhteinen show aavistuksen Las Vegas -hengessä.

Sikäli oli 90-luvun kosketusta jäljellä, että bändi aloitti 45 minuuttia myöhässä. Yhtä lailla paukuteltiin huviluvan kellonlyömän yli loppukeikasta. Saapa nähdä, napsahtaako Speed Promotionille sakkoa.

Alkukeikasta Axlin laulu kuului todella nihkeästi ainakin vasemmanpuoleiseen katsomon osaan, mutta myöhemmin miksaaja noteerasi, että yleisö arvostaisi sitä, että he myös kuulevat pääjehun. Alun soundinihkeilyä lukuunottamatta keikka eteni mallikkaasti. Kovat ammattimuusikot soittivat tiukasti ja Axlinkin ääni oli asiallisessa kunnossa.

Settilistan biisivalinnat olivat paikoin vähän hämmentäviä. Miksi Chinese Democracyn heikoimmat raidat kuten This I Love ja Madagascar otettiin mukaan, kun taas Use Your Illusionilta ei soitettu kuin kaksi coveria sekä You Could Be Mine ja November Rain?

Pikkuisen hämäsi myös 90-luvulta jatkunut tapa kadottaa konsertin momentum joka väliin vedettävillä tylsillä kitarasooloilla ja chillailuilla. Axl paukkasi lavan taakse noin joka toisen biisin jälkeen ja vaatteetkin vaihtuivat moneen kertaan. Ei Axlin tarvitsisi olla Madonna. Emme me tulleet Axlin kuteita katsomaan.

Silti, olihan tuo kiva nostalgiatrippi. Nyt tuo on nähty ja haluan seuraavan tripin. Miten olisi Jane’s Addiction tai Suicidal Tendencies?

Axl Vegasiin

Tänään töissä ruokatunnilla käsittelimme kaikki maailman tärkeät asiat. Ne käsiteltyämme päädyimme siihen, että Guns N’ Rosesin tulisi Axlin johdolla tehdä elvikset. Tämä vaatinee jonkin verran selitystä.

Tämän päivän Guns N’ Roses on Axl ja liuta erittäin taitavia muusikkoja, jotka eivät kuitenkaan ole Gunnareiden kultakauden kokoonpanosta. Siksi nykyinen GN’R on falski, mutta pyrkii silti aitouteen. Siksi se ei vedä kuin nostalgiallaan. Jos Gunnarit näyttäisivät yleisölle avoimesti sen, että he eivät ole aitoja ja tekisivät sen suureellisesti, se olisi paljon mielenkiintoisempaa – ja aidompaa!

Gunnareiden pitäisi siis tehdä elvikset, eli siirtyä tekemään keikkaa ilta illan jälkeen Las Vegasissa. Show’n pitäisi olla tarkasti orkestroitu kabareehenkinen kokonaisuus. Koska lavarakennelmien ei enää tarvitsisi liikkua kaupungista toiseen, voitaisiin tehdä upeita virityksiä. Koska show olisi samanlainen joka ilta, koreografiat ja erikoisefektit pystyisi viilaamaan huippuunsa.

Kabareessa pitäisi käsitellä kaikki GN’R-aikakaudet. Sen pitäisi alkaa katurockbändin Reckless Life -vedolla ja siirtyä Appetite for Destruction -kulta-aikaan Ritzin ’88 legendaarisen keikan hengessä ja lyödä Axlille koppalakki päähän. Sitten pienen akustisen hetken jälkeen siirrytään 90-luvulle punaiset pyöräilyshortsit ja T-paita -meininkiin.

Konsertin 90-luvun vaiheessa keikka keskeytetään viimeisen biisin loppupuolella hetkeksi, kun joku yleisöstä (todellisuudessa tarkkaan suunniteltu statisti) kuvaa keikkaa ja Axl huomaa sen. Tämä episodi kestää kuitenkin vain muutaman minuutin ja lavalle palaa jenkkifutispaita- ja Dexter Holland -letti-Axl esittämään muutaman raidan Chinese Democracylta. Keikka loppuu siihen, kun vaihdetaan Las Vegas Elvis -vaihteelle valkoisine syväänuurrettuine pukuineen ja vedetään alkuaikojen hengessä Heartbreak Hotel.

Kaiken tämän nauttii maksanut yleisö siististi drinkkipöytiensä ääressä istuen, koska sen ei ole tarkoituskaan olla vaarallinen rock-keikka, ainoastaan näyttää siltä. Jos aidosti aitoa ei ole tehtävissä enää, aidosti falski voittaa nihkeästi aidon milloin tahansa.

Levyarvio: Guns N' Roses: Chinese Democracy raita raidalta

Nyt, kun kauan tekeillä ollut levy on jo MySpacessa ennakkokuuntelussa, istuin alas ja kuuntelin sen ajatuksella.

1. Chinese Democracy

Avausbiisi kertoo, mistä on kysymys Axlin vuoden 2008 soololevyssä.

90-luvun industriaalikitarasoundiriffi avaa levyn, ja sen jälkeen tuttu Axlin ääni tuo kuulijan takaisin Guns N’ Rosesin maailmaan. Kelvollinen avaussinkku levylle, mutta ei tästä klassikkoa tule.

2. Shackler’s Revenge

Rock Band 2:sta tuttu kappale, joka poukkoilee moneen suuntaan, muttei pääse oikein mihinkään. Tämä oli juuri sitä, mitä pelkäsin levyn olevan. Onneksi muut raidat eivät ole tätä.

3. Better

Livenäkin jonkin verran ulkoilutettu Better on levyn paremmasta päästä. Soundimaailmallisesti Better edustaa tätä levyä – on sekä konemusaa että klassista Gunnnari-vetoa.

4. Street of Dreams

Use Your Illusionin balladien hengessä mennään ja Axl kaivaa ärsyttävimmät maneerinsa esille ja esittelee niitä reippaammanlaisesti. Olisimme pärjänneet paremmin ilman tätä kappaletta.

5. If The World

Itämaista soundia, jousitaustaa, industriaalikitaraa, konetta, flamencokitarasooloa. Hajanainen ja levyn mitäänsanomattomimasta päästä oleva biisi.

6. There Was a Time

Use Your Illusionin parhaat kappaleet olivat hienosti sävellettyjä keskitempoisia tarinoita, ja siihen sapluunaan T.W.A.T. osuu. Soinnillisestikin kappale on Illusionin isojen biisien kaltainen, tämä voisi olla Civil Warin tilalla komeasti. Axlin ääni soi paremmin tällä biisillä kuin aiemmilla levyillä. Liekö sitten ääretön määrä ottoja vai vuosien treenauksen tulos?

7. Catcher in the Rye

There Was a Timen hengessä jatketaan, mutta heikommalla siivulla. Iso maailmojasyleilevä sovitus, Slash-replikasoolo ja kaikki, mutta kappale ei kanna sävellyksellisesti.

8. Scraped

Jos Appetite olisi tehty 2000-luvulla, se olisi kuulostanut tältä. Vaikka soundillisesti biisi on toimiva, biisinkirjoitus on kakkosluokkaa.

9. Riad N’ The Bedouins

Appetite 2008 -vaihde on edelleen päällä. Harmillista, että tästä voi sanoa täsmälleen samat sanat kuin edellisestäkin kappaleesta.

10. Sorry

Sorry, ei putoa. Axl ei ole tällä levyllä herkkä, vaikka yrittäisi. Kasariballadi ei muutu muuksi, vaikka siihen panisi kertosäkeeseen 2008-kitaraa.

11. I.R.S.

November Rainin säröinen osa tekee paluun. Hienosti soljuva kappale pyörii Axlin äänen varassa. Luultavasti tästä tulee yksi uuden levyn keikkasuosikeista.

12. Madagascar

Madagascar on uudenlaista Guns N’ Rosesia. Konetaustaa ja jousiarreja ryyditettynä Axlin kärsineellä raspiäänellä. Väsähtänyt biisi kuorrutetaan jo kertaalleen Civil Warissa käytetyllä Cool Hand Lukesta napatulla ”what we got here is a failure to communicate” samplella, mikä on näkökulmasta riippuen joko kunnianosoitus menneelle tai todella urpo kierrätys.

13. This I Love

Ks. Sorry. Sorry, herkkyys ei tunnu enää toimivan, se menee tylsyyden puolelle.

14. Prostitute

Myös tämä kappale on levyn mammuttimaisuuden hengessä sovitettu isoksi, mutta valitettavasti biisimateriaali ei ole yhtä mahtipontista kuin sovitukset tai lopun hieno whammy-kitarasoolo.

Kokonaisuutena levy yllätti minut positiivisesti. Oletin, että yli kymmenen vuoden sekoilun jälkeen levy olisi sekava ja hajanainen kokoelma vuosien varrella kokoon kursittua. Onneksi olin väärässä. Ei tämä silti mikään mainio levy ole, olen vähän yllättynyt, miten tähtiä yleensä kitsaasti jakanut Rolling Stone on antanut tälle neljä tähteä.

Halusimmeko koneellisemman version Use Your Illusionista? En minä ainakaan. Olisin halunnut nähdä 2000-luvulle päivitetyn Appetiten, 50-60 minuuttia tiukkaa tavaraa maksimissaan yhdellä balladilla. Nyt tämä on siloiteltu Axlin soololevy, joka on samalla tavalla epätasainen ja pahimmillaan korni kuin Illusionit olivat. Ehkä November Rainista ja Don’t Crysta fiilistelleet ovat eri mieltä.

13 vuoden aikana on Axlin kynästä lähtenyt muutama mainio viisu, mikä pelastaa levyn. Tosin tällaisella määrällä kirjoitus- ja studioaikaa luulisi, että muutaman mainion viisun sijaan niitä luulisi olevan kymmenen.

Jäin ristiriitaisiin tunnelmiin. Ehkä 31 vuoden herkässä iässä alan olla joko liian vanha tai liian nuori tälle levylle.

Jos haluaa täysin toisenlaisen näkemyksen levyyn, kannattaa katsoa, mitä Chuck Klosterman sanoo.

Edit 22.11.: Metacriticissä levy näyttää saaneen arvioita hyvin laidasta laitaan. Tämä levy näyttää polarisoivan niin kuuntelijoita kuin arvostelijoitakin.