90-luvun ajattomien biisien haaste 7/7 – Rancid: Roots Radical

Viimeinen 90-luvun ajaton biisi on vuodelta 1995, jolloin Rancid julkaisi selkeästi kovimman levynsä, …And Out Come The Wolvesin. Se on 50 minuuttia hittiä toisen perään.

Koska juuret ovat ympäriinsä, tämä levy ei jää 90-lukuun kiinni. Juuret ovat samojen jätkien 80-luvun Operation Ivyssä, skassa, reggaessa, HC-punkissa – kansikin on kumarrus Minor Threatin 80-luvun alun EP:n kannelle, The Whossa ja kai siellä jotain rockabillyäkin on seassa.

Roots Radical nyökkäilee juurille ja kertoo, että reggae on OK, vaikka eri genren tahtiin runnotaan menemään. Kun kuuntelee tuoreinta Rancidia ja tätä, ei ihan hirveästi eroa uudessa meiningissä löydä verrattuna tähän biisiin. Toiset nimittäisivät sitä paikalleen jämähtämiseksi, toiset johdonmukaisuudeksi ja ajattomuudeksi.

90-luvun ajattomien biisien haaste 6/7 – Alice In Chains: Would?

Video paljastaa aikakauden, mutta muutoin biisi on pysynyt tuoreena. Tämä on niin iso osuma, että itse yhtyekin tietää sen poikkeuksellisuuden. Heillä oli 1992 tällainen paidan selkämys:

Would?

Myöhempinä päivinä olen soittanut tuota biisiä bändin kanssa todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta lainakappaletta. Se ei ole vaikea, mutta se on lähes täydellinen.

Tuo on minun korvaani mollivoittoisen kuuloinen, vaikka biisissä ei ole yhtään mollisointua. AIC:llä on kyky saada duurikin kuulostamaan mollillta. Ehkä 90-luvun alkupuoli oli juuri sitä. Kaikki hymyilivät, vaikka musiikki oli synkkää.

90-luvun ajattomien biisien haaste 5/7: Radiohead – Paranoid Android.

Radioheadin magnum opuksen, OK Computerin, ensimmäinen sinkku syntyi muutaman biisinraakileen yhdistyessä. Ne kaikki olivat aika hyviä biisejä, ilmeisesti.

OK Computer kokonaisuutena on ajaton. Jokseenkin jokainen biisi kertoo siitä, että kaikki menee ohi nopeasti ja en ole oikein tarkalleen enää mukana, mutta yritän. Tuo ei ole pelkästään 90-luvulle ominainen ajatus.

Radiohead on tehnyt monta hyvää levyä tuota ennen ja tuon jälkeen. Tuohon tasoon eivät ole tuota levyä lukuunottamatta päässeet, mutta eipä ole kovin moni muukaan bändi.

90-luvun haaste: 4/7 – Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow

Neljäs biisi, jolla esitellään sitä, kuinka 90-lukulaiset biisit eivät välttämättä ole jääneet jumiin ysärille, on Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow.

Oasiksen MTV Unplugged -sessio meni sikäli hassusti, että Liamilla oli ainakin virallisen selityksen mukaan kurkku kipeänä. Eipä hätää, biisit kirjoittanut velipoika Noel osaa laulaa ne myös.

Tästä tuli tahattomasti minun näkökulmastani kiinnostavin Oasis-keikka ikinä. En ollut 90-luvulla järin suuri Oasis-fani, koska Liamin ääni rassasi. Tämä on aika paljon sanottu sellaiselta, joka tykkäsi Primuksesta ja Jane’s Addictionista. Sitten törmäsin tähän Unpluggediin ja huomasin, että ne biisithän ovat ihan käsittämättömän hyvin kirjoitettu. Piti vain päästä Liamista ohi.

Kaksi ensimmäistä Oasiksen levyä ovat soundimaailmaltaan ajattomia, ja paljon biisinkirjoituksessa velkaa Beatlesille. Sitten vähän taso dippasi, eikä se siitä koskaan enää palannut ennalleen. Uudemmissa Noelin soololevyissä on kaikuja noista ajoista, mutta menneeseen ei ole vielä palattu. Uskon, että 48-vuotiaalla Noelilla on vielä ainakin yksi iso levy muhimassa. Eiköhän hänellä ole ainakin parikymmentä vuotta peliaikaa kirjoittaa moinen.

Sikäli jos tuo upotettu video ei aloita sinulla automaattisesti oikeasta paikasta, rullaa 35 minuutin ja 55 sekunnin kohdalle, niin Cast No Shadow alkaa.

90-luvun haaste: 3/7 – Tool: Ænema

90-luvun biiseistä, jotka eivät kuulosta viime vuosituhannella tehdyltä, seuraavana jonossa on Tool: Ænema.

Tool ammentaa edesmenneen Bill Hicksin Arizona Bay -rutiinin Z-Salamapartio-henkisestä premissistä. Z-Salamapartion Mats ja Rauski toivoivat sadetta, joka pyyhkisi alleen kaiken saastan, johon he lukivat hipit, stallarit, kommarit ja revarit ja muut, jotka vaikeuttavat Kekkosen duunia. Toolin tyypit ja Bill Hicks toivoivat Los Angelesiin tulvaa, joka hukuttaisi plastiikkakirurgian kyllästämät kultteihin hurahtaneet, narkkarit ja wannabe-gangsterit.

Tämä kappale oli merkittävässä roolissa, kun käännyin 90-luvulla Tool-faniksi ja Bill Hicks -faniksi. Jälkimmäinen johti pitemmällä tähtäimellä meikäläisellä komiikan tekemiseen. Paljon hyvää sai yksi kappale aikaan.

Toolin tyypit olivat 90-luvun alussa mukana kaikessa Los Angeles -meiningissä, kuten Green Jellÿssä ja monessa muussa huruilussa. Maynard James Keenan kävi jo ennen debyyttilevyä nopsaan feattaamassa kavereidensa esikoislevyllä. Kavereidenkin esikoislevy menestyi pätevästi. Tuo biisi oli Know Your Enemy Rage Against The Machinen debyytillä, kun alun perin siihen buukattu Perry Farrell ei sitten kerinnytkään.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

90-luvun haaste: 1/7 – Jane’s Addiction: Been Caught Stealing

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 1/7. Minut haastettiin* esittelemään seitsemän 90-luvun sellaista suosikkia, jotka eivät ole jääneet aikaan kiinni, ja ovat timanttista kamaa ilman mitään nostalgiaa. Koska 90-luku oli musiikissa se hetki, kun marginaalista tuli suosittua ja aiemmin tuntematon Nirvana syrjäytti Billboardin listalla mainstreameista mainstreameimman Michael Jacksonin. Siksi tämä haaste on tärkeä ja koskettaa minua.

Jane’s Addiction esiintyi ei-kasarien biisien 80-lukuhaasteessanikin sen vuosikymmenen tuotannollaan, joten se on luonteva jatkopaikka 90-luvulle. Music Television esitteli minulle Jane’sin Been Caught Stealingin videolla. Taisin olla siitä jostain lehdestä lukenutkin, mutta en tiennyt artistista mitään. Kävin hakemassa Riihimäen kirjastosta Ritual De Lo Habitual -levyn ja nauhoitin sen punasävyiselle läpinäkyvälle TDK:n C-kasetille. Jonnet eivät muista, mutta oli aika, jolloin MTV esitteli uusia vaihtoehtorokkibändejä. Tätä nykyä ei moista tapahdu.

Been Caught Stealing kuulosti siltä, että yhdisteltiin sellaisia genrejä, joista en oikein siinä iässä kovinkaan syvästi tiennyt (Tervakosken funk-skene ei ollut laaja.) ja lähdettiin puskemaan ihan kummallisella kulmalla. Laulajankaan ääni ei tuntunut mitenkään sellaiselta, johon olisin GNR-/Metallica-huuruissani tottunut.

Tämä oli silloin erikoista, ja edelleen erikoista. Vuodet eivät ole kuitenkaan tehneet tästä vanhanaikaista tai retroa. Jotta saisit perspektiiviä tämän ajattomuuteen: tämä on kolme vuotta vanhempi kuin 2Unlimitedin No Limit, neljä vuotta vanhempi kuin Rednexin Cotton Eye Joe ja viisi vuotta vanhempi kuin Scatman Johnin ensimmäinen hitti. Miten meni omasta mielestä, eurodancetyypit?

* Ei haastettu. Tämä oli sinut harhaan johtanut retorinen keino. Ei tällaista haastetta ole muilla. Olen pahoillani. Haastan nyt sinut.

90-luvun parhaat levyt: 1. nine inch nails: the downward spiral

Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen lista on saavuttanut viimeisen osansa.

90-luvun paras levy ei ole Nirvanan Nevermind. Se saattoi olla merkittävin ja on eniten myynyt 90-luvun rocklevy maailmassa (sen sijaan Suomessa jopa Jope Ruonansuu pieksee sen), mutta sen jälkeläinen In Utero on vielä parempi levy. Eikä myöskään Metallican musta levy ole 90-luvun paras levy, vaikka myi ihan julmetusti ja sinänsä hyvä levy onkin – joskin selkeästi heikompi kuin kolme edeltävää. Myöskään Oasiksen What’s The Story (Morning Glory) ei ole oikea valinta. Vaikka biisinkirjoitus on huikeaa, esityspuoli jää puolitiehen.

90-luvun paras levy on nine inch nailsin the downward spiral vuodelta 1994.

Tämä on jo toinen tällä listalla esiintyvä losangelesilaisessa kartanossa äänitetty levy! 90-luku ja Losin kartano vaikuttaa voittajan valinnalta.

Vuonna 1994 valvoin myöhään ja katsoin pitkälle aamuyöhön Woodstock ’94:n livelähetystä ja odotin Metallican settiä. Ennen Metallicaa soitti meikäläiselle pikkuisen tuntemattomampi nine inch nails. Olin kuullut bändin mainittavan usein Ministryn yhteydessä, mikä oli ehdotonta plussaa. Luullakseni myös Wishin video Brokenilta oli tarttunut verkkokalvoilleni sitä ennen.

nine inch nails aloitti. Vaikka kello oli ties mitä aamuyöstä ja väsymys painoi päälle, sydän alkoi hakata ja olin myyty. (Metallica oli tämän jälkeen vähän no-joo-mallinen esitys.) Tämän bändin levyjä pitää hankkia ja vähän äkkiä.

Seuraavana päivänä syöksyin levykauppaan. Myös sitä seuraavana. Aika monena muunakin päivänä menin, kunnes olin kasannut kaikki siihen päivään mennessä julkaistun nine inch nailsin.

1994 kuuntelin the downward spiralin luultavasti muutamia kymmeniä kertoja, eikä tahti hirveämmin myöhempinä päivinä hiipunut. Albumi kuulostaa edelleen tuoreelta, mikä on aivan poikkeuksellista 14 vuotta vanhalle levylle, jolla on teknologinen sydän.

Jokainen raita levyllä on puhdasta timanttia ja kokonaisuus soljuu juuri niin kuin konseptilevyjen pitää soljua. Tätä taustaa vasten en ymmärrä, miksi japanilaiselle versiolle on läiskitty coverbiisi Dead Souls bonusraidaksi. Vaikka se on hieno kappale, se ei ole osa tuota konseptilevyä.

Kontrasti tekee tästä levystä hienon. Tällä levyllä on hillitön määrä kuiskaamista ja hillitön määrä huutoa. Löytyy hiljaista synailua ja lähes tunnistamattomaksi säröytettyä kitaraa. Kun hiljainen on hiljaista, kova kuulostaa kovemmalta. (Terkkuja lähes kaikille viimeisen 15 vuoden aikana levyjä masteroineille tyypeille.)

Tämän listan kaikista viidestä levystä tämä on vaikuttanut eniten 90-luvun soundiin. the downward spiralin jälkeen särölaulu ja industriaalikitarat olivat viittä vaille mainstreamia. Kaikki tahtoivat olla Reznoreita. Kunpa Danzig olisi tajunnut pysyä siitä pelistä pois.

Kaksi vuotta myöhemmin Reznor tuotti Marilyn Mansonin konseptilevyn Antichrist Superstar pitkälti samalla kaavalla. Se oli niin lähellä nine inch nailsia kuin Manson pääsee, ja sitä levyä Manson ei koskaan ylitä.

90-luvun parhaat levyt: viimeinen osa

Roklinnun mukaan 90-luvun viisi parasta levyä ovat siis:

1. nine inch nails: the downward spiral
2. Radiohead: OK Computer
3. Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual
4. Red Hot Chili Peppers: Bloodsugarsexmagik
5. Faith No More: Angel Dust

90-luvun parhaat levyt: sijat 6.-20jotain

90-luvun parhaiden levyjen kärkiviisikkoon eivät aivan mahtuneet nämä levyt:

Karsiutuneita levyjä, lähes 90-luvun 5 parhaan joukossa

Ismo Alanko: Kun Suomi Putos Puusta
Alice In Chains: Dirt
Beastie Boys: Ill Communication
Beck: Odelay
CMX: Aurinko
Danzig II: Lucifuge
DJ Shadow: Endtroducing…
Eels: Electro-Shock Blues
Marilyn Manson: Antichrist Superstar
Ministry: Psalm 69
Mr. Bungle: Mr. Bungle
Pantera: Vulgar Display of Power
Pearl Jam: Ten
Porno for Pyros: Porno for Pyros
Primus: Sailing The Seas of Cheese
Rage Against The Machine: Rage Against The Machine
Smashing Pumpkins: Siamese Dream
Soundgarden: Superunknown
Stone Temple Pilots: Core
Therapy?: Troublegum
Tool: AEnima
Type O Negative: Bloody Kisses
YUP: Toppatakkeja ja Toledon terästä
Zen Café: Idiootti

90-luvun parhaat levyt: 2. Radiohead: OK Computer

Kakkoseksi Roklinnun parhaat 90-luvun levyt -listalla yltää Radioheadin OK Computer vuodelta 1997.

Olin alkuvuoden 1997 tehokkaasti eristettynä rokista ja kaikesta uudesta armeijan harmaissa. Pääsin syksyllä ulos ja tulin opiskelemaan. Olin opiskelukaverin luona tekemässä ryhmätyötä, kun hän pani taustamusiikiksi soimaan Radioheadin OK Computerin. Se bändi, joka oli menneisyydessä tehnyt Creepin ja Fake Plastic Treesin oli tehnyt jotain aivan käsittämättömän erilaista, mutta hienoa hänen mielestään. Hyvin nopeasti olin samaa mieltä.

Vaikka levy oli surullinen, haastava ja valtavirrasta sivuun, suuri yleisö otti sen omaksensa. Tämä oli ensimmäinen askel keskikokoisesta kitararockbändi Radioheadista maailman suosituimmaksi elektrorokbändi Radioheadiksi.

Avaussinkku oli kolmesta biisiaihiosta kasattu alun perin vartin mittainen Paranoid Android, jonka video pyöri MTV:llä kummallisuuteensa nähden yllättävän paljon. Alettiin jo elää aikoja, jolloin MTV muuttui reality-kanavaksi, jossa vaihtoehtovideot eivät paljon juhlineet.

Vaikka levyn raidoista yksikään yksinään ei ole yhtä huikea kuin vaikkapa aiemmin mainitun Jane’s Addictionin Three Days, kokonaisuus on upea. Reilu 50 minuuttia parhautta, jonka katkaisee vain pieni Fitter, Happier -huokaisutauko välissä.

Radiohead ei arvellut ylittävänsä OK Computeria toisella samanlaisella, joten he lähtivät aivan eri suuntaan ja tekivät täysin erilaisen Kid A:n. Näin OK Computerista jäi parempi maku, kun perään ei tehty samanlaista huonompaa.

90-luvun parhaat levyt, osa 4