Roklinnun vuosikymmenen parhaat levyt – 1. The Strokes: Is This It

Lähtölaskenta 2000-luvun parhaaseen levyyn päättyy sijalle yksi, jonka valtaa The Strokes: Is This It vuodelta 2001.

Kuten niin monessa muussakin vastaavassa listassa, Strokes vei ykkössijan. 36 ja puoli minuuttia tasaista timanttista biisinkirjoitusta ja 2000-luvun näkemystä siitä, miltä Velvet Underground kuulostaisi nyt. Tämä levy oli varmasti myös Arctic Monkeysin poikien CD-lautasella, kun loivat omaa debyyttiään.

Tämän nostaminen ykköseksi on myös kannanotto perusasioiden puolesta. Rummut, basso, kaksi kitaraa, laulaja, 11 lyhyttä biisiä. Tuotannollisesti levy ei ole mitenkään ilmiömäinen. Kuten Arctic Monkeysillakin, salaisuus on biisinkirjoituksessa. Sitä eivät tämän maailman Timbalandit ja autotunet tule ikinä muuttamaan. Ettei totuus unohtuisi, muistetaan, että tämä nousi Billboardilla korkeimmillaan sijalle 33, ja vaikkapa Kanye Westin kolme viimeisintä levyä menivät kaikki ykköseksi.

Is This It Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 2. Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That's What I'm Not

Roklinnun vuosikymmenen parhaiden listalla kakkoseksi pääsee Arctic Monkeysin debyytti Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vuodelta 2006.

Levyn synnyssä on taustalla mahtava tarina. Kaverit saivat jouluna 2001 soittimet joululahjaksi ja alkoivat opetella soittamaan. Kaksi vuotta myöhemmin pojilla oli ensimmäinen keikka. Fanimäärä alkoi kasvaa jo heti ensimmäisistä keikoista. Keikoilla jaellut demot lähtivät leviämään netissä ja puskaradio alkoi hehkuttaa bändiä kohtuuttomuuksiin asti. Lopulta 2005 lyötiin nimet paperiin ja purkitettiin debyyttilevy. Tämän varjolla on osuvaa, että levy alkaa sanoilla ”anticipation has a habit to set you up for disappointment”.

Levystä ei tullut pettymystä sen paremmin faneille, kriitikoille kuin levy-yhtiöllekään. Levy myi Briteissä ensimmäisenä viikkona enemmän kuin mikään debyyttilevy ikinä.

Levy osoittaa sen, että loistava biisinkirjoitus paikkaa puutteet muualla. Eiväthän nuo kollit ole mitään timanttisia muusikoita – vaikkakin livebändinä heillä on hyvä fiilis. Bändi kuitenkin pyörii täysin Alex Turnerin biisien ympärillä. Soiton kulmikkuus ja karuus palvelee tätä ja tuo biisit esille selkeästi. Tuntuu jopa siltä, että myöhempiä levyjä häiritsisi perinteinen haastatteluissa hehkutettu ”kasvaminen musiikillisesti”.

Veikkaan, että kaikista viidestä valinnastani tälle listalle tämä on kaikkein kiistanalaisin. Eiköhän joku sano sen perinteisen ”pidin näistä biisesistä enemmän, kun Libertines ensin kirjoitti ne”.

Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 3. The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium

Kolmas osa vuosikymmenen parhaissa albumeissa on The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium vuodelta 2003.

Wikipedian mukaan albumi on:

”an hour-long tale of Cerpin Taxt, a man who tries to kill himself by overdosing on a mixture of morphine and rat poison. The attempt lands him in a week-long coma during which he experiences visions of humanity and his own psyche. Upon waking, he is dissatisfied with the real world and jumps to his death. The story of Cerpin Taxt is based on the death of El Paso, Texas artist – and Bixler-Zavala’s friend – Julio Venegas.”

Minun mukaani albumi on aivan helvetin hyvä musiikillinen ilotulitus, jonka tarinasta ei ota pirukaan selvää. Levyllä väännetään progeilua aivan juuri sillä rajalla, että meneekö se jo överiksi. Ei aivan, mutta lähellä ollaan. Myöhemmillä levyillä Voltat astuivat sen rajan toiselle puolelle. Frances The Muten ambienttipörinät biisien välissä olivat rasittavia. Parilla seuraavalla levyllä leikittiin riitasointujen kanssa niin paljon, että muutoin hyvä kama alkoi sattua meikäläisen korvaan. Debyytillä kaikki oli vielä tasapainossa.

Jos Kid A oli hankala levy, niin kyllä on tämäkin. Ei tästä tunnu saavan mistään kulmasta kiinni, mutta kun levy lopulta aukeaa, sieltä löytyy 2000-luvun kolmanneksi paras levy.

Toisaalta tämän suklaapatukka & imuri -henkisen bändin pitääkin olla överi. Provinssin keikalla 2005 45 minuutin kohdalla setin toinen biisi oli vielä hyvässä vauhdissa, eikä ainakaan minulla käynyt aika pitkäksi, vaikka lähellä oltiin.

Tämän levyn pääseminen 2000-luvun parhaiden listalle varmistaa sen, että Flea on ollut Roklinnun 80-, 90- ja 2000-luvun top 5 -levyillä mukana kolmessa eri bändissä.

De-Loused Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 4. Queens of the Stone Age: Songs for the Deaf

Vuosikymmenen parhaiden albumien sijalla neljä on Queens of the Stone Age: Songs for the Deaf vuodelta 2002.

Tänä vuonna tuli ulos erinomainen Them Crooked Vulturesin debyyttilevy, joka käytännössä on kuin Queens of the Stone Age, jossa on Dave Grohl rummuissa. Tällä levyllä Queens of the Stone Age on Queens of the Stone Age, jossa on Dave Grohl rummuissa. Olennainen ero Them Crooked Vulturesiin on se, että biisimateriaali on vieläkin parempaa. Kun vaahtosin Them Crooked Vulturesista aiemmin, totesin ettei TCV ole monien vaahtoama vuosikymmenen klassikko, vaan Songs for the Deaf on se.

Stoner-junnaus ei yleensä ole kovin monen mieleen, enkä itsekään sen suurimpia ystäviä ole, mutta kun se on tehty näin hyvin, sillä on etäisesti mahdollisuuksia tulla suosituksi. Ei kuitenkaan järin suosituksi: Paras sijoitus Suomen listalla oli 33 18 11 Ks. kommentit. Roklinnun ystävät kuitenkin palkitsivat ja äänestivät levyn vuoden parhaaksi 2002 ja Go With The Flow’n vuoden parhaaksi biisiksi. Ehkä ihmiskunnalla on sittenkin toivoa. Itse mietin 2002, että Beckin Sea Change olisi ollut parempi, mutta aika oli armollisempi QOTSAlle.

Go With The Flow Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 5. Radiohead: Kid A

2010-luku alkaa, joten nyt on aika panna 2000-luvun ensimmäiset kymmenen vuotta pakettiin. Roklinnussa on aiemmin vaahdottu 90-luvun ja 80-luvun parhaista levyistä.

Lähtölaskenta parhauteen alkaa sijasta viisi, jonka valtaa Radioheadin Kid A.

Kid A:ta edeltänyt OK Computer (joka oli Roklinnun 90-luvun toiseksi paras levy) keräsi kaikki mahdolliset hehkutukset, mitä levy voi suinkin saada. Kuten kunnollista antikapitalistista vaihtoehtorokkaria pitääkin, Thom Yorkea alkoi ahdistaa kaikki tuo menestys ja piti tehdä jotain ihan muuta. Fanina olisin halunnut toisen, vieläkin paremman OK Computerin. En saanut sitä, mutta sain jotain yhtä hyvää – lähes yhtä hyvän täysin toisen genren elektronisen levyn, joka silti kuulosti Radioheadilta. You are witnessing the birth of Radiohead Mark II, hope you enjoy our new direction.

Ensimmäiset muutamat kuuntelut olin aika äimänä levystä. Ei se huonolta aluksi kuulostanut, mutta ei siitä tuntunut saavan mitenkään kiinni. Lopulta palaset loksahtivat kohdalleen ja ymmärsin, miksi Radiohead halusi heittää perinteiset instrumenttinsa hetkeksi pois.

Rolling Stonen, Pitchforkin ja Timesin mielestä tämä oli vuosikymmenen paras levy. Minä löysin neljä parempaakin. Kerron niistä lisää pian.

Kid A Spotifyssä

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 1. Metallica: Master of Puppets

Muistatteko vielä, kun Metallica oli poikkeuksellinen ja uraauurtava? Tällainen tilanne oli tuossa 80-luvulla, kun tekivät kolme timantinkovaa levyä putkeen. Näistä keskimmäinen oli vuoden 1986 Master of Puppets, joka on 80-luvun paras levy.

Puppets on siitä poikkeuksellinen levy, ettei siinä ole yhtään harha-askelta. Juuri sopivan mittainen levy, jossa on kaikki kohdallaan. Biisit ovat poikkeuksellisen kovia, etenkin nimibiisi, joka on yksi metallin isoista klassikoista.

Levyn rakenne noudattelee Metallican 80-luvun vakiomuottia: Ensin levy avataan kovalla mättöbiisillä, sitten pannaan tulille pitkä nimiraita, neljäntenä puhdassointisempi kappale, joka kasvaa isoon metalliloppuun ja loppupäässä toiseksi viimeisenä pitkä tunnelmoiva instrumentaali.

Vuoden 2006 kesäkiertueella Metallican kollit soittivat Master of Puppetsin alusta loppuun levyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Juuri siksi se oli paras Metallican keikka, jolla olen ollut. (Vaikkakin 15-vuotiaana nähty keikka teki isomman vaikutuksen, mutta se kertoo enemmän siitä ajasta kuin keikasta itsestään.)

Tuoreimman levyn haastattelujen perusteella Rick Rubin oli ottanut tehtäväkseen tehdä toisen Master of Puppetsin ja koetti viedä miljonäärirokkarit takaisin aikaan, jolloin klassikkolevy syntyi. Tällä kertaa ei vielä päästy sinne, mutta ehkä ensi levyllä on ison comeback-levyn aika ja syntyy Metallican American Idiot tai Smile.


Roklinnun kärkiviisikko 80-luvulta on:
1. Metallica: Master of Puppets
2. Guns N’ Roses: Appetite for Destruction
3. Beastie Boys: Pauls Boutique
4. Jane’s Addiction: Nothing’s Shocking
5. Misfits: Walk Among Us

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 2. Guns N’ Roses: Appetite For Destruction

80-luvun parhaiden levyjen listalla toiseksi yltää Guns N’ Rosesin Appetite For Destruction vuodelta 1987.

Kun olin ala-asteella, Guns N’ Roses oli suositumpi kuin mikään. He olivat panneet ulos levyn, jossa oli 12 tiukkaa raitaa. Think About You oli levyn heikoin raita, ja sekin putosi kovaa. Tätä fanitettiinkin häkellyttävän kovaa seuraavat neljä-viisi vuotta, kunnes Use Your Illusionin keskinkertaisuus vähän laimensi fanitushaluja ja grungevaihde käännettiin päälle.

Appetite-ajan Gunnarit ovat minulle edustaneet aina sitä perusrokkia. Kaksi kitaraa, basso, rummut ja laulu -kokoonpanolla väännetään suhteellisen suoraan ja lauletaan rokkenrollista, päihteistä ja mimmeistä (puolet biiseistä kertoo naisista!)

Tämä oli klassinen esimerkki siitä, kuinka bändillä on koko alku-ura aikaa tehdä ensimmäinen levy ja sitten seuraavat tehdäänkin paineiden alla ja monissa tapauksissa – tässäkin – reippaanlaisessa päihdekoukussa. Vahvalla biisimateriaalilla levystä tuli huikea. Jos tämäkin paketti olisi venytetty Use Your Illusionin tapaan kahdeksi levyksi, tämä olisi jäänyt vain harhailuksi, jonka seassa on monta timanttista hittiä.

Appetite on tämän listan kasarein levy ja sen huomaa. Onko tämä todellakin vain neljä vuotta Nevermindiä tai Pearl Jamin Teniä vanhempi levy? (Toisaalta, myös Rick Astleyn Never Gonna Give You Up julkaistiin samaan aikaan.) Koska levyn yllä leijailee kasarin tuoksu, tämä kuulostaa ehdottomasti vanhalta levyltä, ja siksi ei olekaan soinut 2000-luvulla iPodissa niin paljon kuin hyvä biisimateriaali antaisi olettaa.


Vinyylit

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 3. Beastie Boys: Paul’s Boutique

Roklinnun 80-luvun parhaiden levyjen listalla kolmanneksi päätyy Beastie Boysin Paul’s Boutique vuodelta 1989.

Paul’s Boutiqueta ei olisi voinut tehdä 90-luvulla. Levy on tapetoitu sellaisella määrällä sampleja, että pienen valtion bruttokansantuote ei riittäisi niiden lisensoimiseen. Platan mainious löytyykin juuri sämpläyksestä. Beastieiden räpäytys on aina ollut viihdyttävää ja hiphopin punkkia, mutta etenkin tällä levyllä tausta varastaa show’n.

Vaikka tämä levy kuulostaa tuoreelta vielä 2008 (joskin lo-filta), panee miettimään kuinka raikas tämä oli 19 vuotta sitten. Silloin rockporukan ja hoppareiden välillä oli valtava kuilu. 90-luvulla tuota kuilua täytti loputon numetal-bändien vuo, valitettavasti.

Anthraxin kollit ja monet muut eturivin metallijantterit fanittivat Beastie Boysia. Rokkiyleisö tuli keikoille. Yhtäkkiä oli ihan ok fanittaa hiphoppiakin, vaikka Ensimmäinen Beastie-levy oli ensimmäinen hip-hop-platta, joka ampui Billboardilla ykköseksi. Onneksi ne olivat Beastiet, eikä MC Hammer tai Vanilla Ice.


Paul's Boutique

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 4. Jane’s Addiction: Nothing’s Shocking

Jane’s Addiction esiintyi myös Roklinnun 90-luvun listalla, ja syystäkin.

80-luvun neljänneksi paras levy on Jane’s Addictionin Nothing’s Shocking vuodelta 1988.

Vuonna 1988 tehtiin kummallisia kasarihirveyksiä. Samoilla viikoilla julkaistiin New Kids on The Blockin kakkoslevy Hangin’ Tough ja MTV ei paljon vaihtoehtomusiikkia soittanut.

Jane’s Addictionilla oli takataskussa kahden albumin verran ässäkamaa. Levy-yhtiöt painoivat tarjouskilpailua keskenään, kuka saisi Los Angelesin klubisensaation riveihinsä. Maailma on auki – pari albumia lisää materiaalia ja legenda syntyy. …paitsi jos sattuu olemaan ahne, hankala persoona ja kiskoo heroiinia. Ei näin.

Yhtä kaikki, vielä tämän levyn kohdalla homma pysyi lapasessa. Dave Navarron nuoruuden metallifanitus kuului läpi, muttei silti tehnyt Jane’sin omintakeisesta soundista perusheviä. Perry Farrellin kummallinen ääni ei toimisi kovin monen bändin edessä, mutta Jane’s Addictionin soinnille se oli elintärkeää.

Jane’sin nimikkobiisi Jane Says löytyy tämän levyn loppupuolelta. Mainio kahden soinnun veivaus kertoo tyypillisen Jane’s-tarinan. Epävakaa nisti vannoo lopettavansa huomenna, alkavansa säästää ja muuttavansa Espanjaan, mutta kertojakin tietää, ettei siitä mitään tule. Oikeassa elämässä tuolla tarinalla oli onnellinen loppu: Jane pääsi kuiville.

90-luku pääsi alkamaan pikkuisen etuajassa tällä levyllä. Kovin moni ei tätä levyä silloin taannoin ostanut, mutta niihin, jotka ostivat, tällä oli pysyvä vaikutus ja tämä levy oli mukana tappamassa kasaria, mistä syystä se ansaitsee olla tällä listalla.


Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 5. Misfits: Walk Among Us

80-luvulla tehtiin paljon hyvää musiikkia, mutta karmiva kasarimusa on jättänyt sen historiassa varjoonsa. Koska Roklinnussa on perinteisesti oltu huolissaan kasarin ihannoinnista, on aika valita lähestulkoon kasarivaikutteista vapaat 80-luvun 5 parasta levyä.

80-luvun viidenneksi paras rok-levy on Misfitsin Walk Among Us vuodelta 1982.

Tämän kirjoitettuani tajusin, että olen elänyt häpeällisesti kirjaston levystä punkhengessä poltetun CD-R-version kanssa nämä vuodet ja tilasin alkuperäisen Play.comin Playtradesta 8,22 eurolla.

On vähän erikoista sanoa täyspitkäksi levyä, jossa on 13 kappaletta ja yhteensä vain 25 minuuttia melodista laula-mukana-punkinrutistusta, mutta silti – tämä on ainoa täyspitkä, joka on julkaistu alkuperäisen Misfitsin koossa ollessa.

Soundit ovat kehnonlaiset, soittokaan ei ole kummoista, mutta meininki ja biisit ovat timanttia. Paljon samaa on kuin Ramonesissa, mutta paljon raaempana ja kauhumeiningillä kieli poskessa. Tällaisella biisimatskulla ja vimmalla luodaan legendoja.

Kama platalla on uskomattoman tasaista. Kymmenisen biisiä kolmestatoista on sinkkukelpoista kamaa. Jos joku 80-luvun radiosuuruus olisi esittänyt nämä hitaampina ja kevyemmällä otteella, olisi irronnut pari ykköshittiä.

Ei olisi uskonut, että tästä mesoajasta kuoriutuu 90-luvun Evil Elvis, jahka tapaa Rick Rubinin.


Misfits-logo
Kuva: Metrobold – Creative Commons