rok-otuksia ja rok-otteita
Monessa paikassa on jo uutisoitu amerikkalaisyhtye Mazzy Starin paluusta. Kauniin seesteiset kappaleet yhdessä Hope Sandovalin kuulaan lauluäänen kanssa ovat suurin syy siihen miksi bändi on jäänyt mieleen.
Nyt tulevalta levyltä on tarjolla ensimmäinen täysimittainen kappale, Lay Myself Down. Samalla kaavalla jatketaan, joten hittejä on turha odottaa. Hyvä niin.
Keikkojakin on luvassa, mutta yhtyeen saaminen Suomeen asti lienee tässä vaiheessa turhan toiveikasta.
Onko se vain minun korvissani, vai onko Luluun kasattu yhteen Metallican ja Lou Reedin käsittämättömimmät piirteet? Koetan kovasti antaa tälle mahdollisuutta. En tunnu pääsevän levyssä sen yli, että Lulu kuulostaa siltä kuin Lou Reed puhuisi Metallican kakkossarjan riffien päälle – ja niitä samoja riffejä junnataan vieläkin pidempään kuin edellisellä levyllä.
Kaunis ajatus sinänsä vetää kokeellisella meiningillä koko levyn läpi. Toivottavasti pinnan alta löytyy jotain, kun vielä pariin kertaan kuuntelee.
Tykkään aksentin ja opetusvideon aiheen ristiriidasta.
Tori Amosin – Night of Hunters – maailmankiertu starttasi eilen Helsingin Jäähallista. Aiemmin Provisinssirockissa (2007) ja Pori Jazzissa (2010) esiintynyt Amerikkalainen laulaja tarjosi loppuunmyydylle jäähallille kappaleita viimeiseltä Night of Hunters levyltä sekä myös yleisön innostumaan saaneita tunnetumpia kappaleita uran alkuvaiheilta. Apollon Musagete jousikvartetti tuki artistin esitystä osassa kappaleita. Laulu ja Torin ikoninen Bösendorfer piano soivat väkevänä läpi illan. Tunnelmaltaan keikka oli lämpimämpi kuin aiemmin näkemäni Provinssin telttakeikka. Tori jutteli tällä kertaa kappaleiden välissä vähän yleisöllekkin, pyysi lopussa biisitoiveita ja vaikutti erittäin hyväntuuliselta. Encoren aikana yleisöä pyydettiin nousemaan ylös penkeiltä ja kansa totteli Toria. Artistin toiveesta keikkakuvat otettiin ennen esitystä soundcheckin aikana. Silloin päällä oli jo myös keikalla nähty tyylikäs asu.
Kappalelista:
Shattering Sea
Graveyard
Suede
Baker Baker
Mrs Jesus (Solo)
Marianne (Solo)
Girl Disappearing
Cloud on my Tongue
Star Whisperer
Running To Stand Still (Solo)
Sister Janet (Solo)
Caught a Lite Sneeze (Solo)
Cruel
Nautical Twilight
Snow Cherries From France
Winter
A Multitude Of Shades by The Apollon Musagete Quartett
Your Ghost
Mr Zebra (Solo)
Tear In Your Hand (Solo)
Silent All These Years (Solo)
Carry
Tämä ei ole ensimmäinen Gathering of the Juggalos -dokkari. Silti tämä pitää postata, koska olen onnistunut kehittämään epäterveen kiinnostuksen näihin Gathering-dokkareihin. Nämä ovat kuin auto-onnettomuus. Ihan kauheita, mutta aika kiinnostavia, ei voi olla katsomatta.
American Juggalo from Sean Dunne on Vimeo.
Kävin eilen kuulostelemassa kun soittajat ja laulajat ottivat haltuun Senaatintorin ympäristön kortteleita. Soiva kortteli -tapahtumaan osallistui viitisenkymmentä eri esiintyjää.
Esiintymispaikat olivat hyvin erilaisia: elokuvateatteri, puukkomyymälä, kaupunginjohtajan virka-asunnon sisäpiha. Esiintyjien kokoonpanotkin vaihtelivat: sinfoniaorkesteri, kantele ja viulu, rummut ja saksofoni. Myös yhtyeitä ja mies ja kitara -tyyppisiä juttuja mahtui mukaan.
Kovin kuuluisia esiintyjiä tapahtumassa ei ollut mukana, nimekkäimpänä ehkä Pintandwefall. Tarkoituksena olikin tarjota kenelle tahansa mahdollisuus esiintyä.
Parhaimmillaan homma toimi. Pintandwefallin nelikko tuntui sopivan sisäpihalle ja kanteleen ja viulun kanssa esiintynyt duo hauskasti Kino Engelin aulaan. Osa tiloista oli kuitenkin hieman hankalia ja eri äänet sekoittuivat kun esiintyjiä oli tiheässä.
Tapahtumassa on kuitenkin erittäin hyvä idea ja kehittämällä siitä tulee hyvä lisä Helsingin tapahtumatarjontaan.
Tämä uutinen oli livahtanut ohitseni: R.E.M. lopettaa.
2000-luvun levyjen perusteella tuo ei ole aivan yllättävä ilmoitus. Toisaalta tuorein Collapse Into Now -levy oli pirteä esitys ja antoi ymmärtää että bändillä on vielä virtaa jäljellä.
Kävin katsomassa Pearl Jam Twenty -dokumentin, joka paketoi bändin historian pariin tuntiin.
Pätkä lähtee käyntiin ohjaaja Cameron Crowen johdattelemana. Katsoja viedään yhtyeen syntysijoille 1980- ja 1990-lukujen taitteen Seattleen. Mother Love Bonesta päästään kirjavan kerronnan myötä Teniin ja suursuosioon. Tämän jälkeen ote pikkuhiljaa katoaa ja elokuva muuttuu osuvasta ajankuvasta suuntaansa hakevaksi.
Oikeudenkäynti Ticketmasteria vastaan ja vuoden 2000 Roskilden onnettomuus saavat toki asiallisen palstatilan. Sitten ollaankin Stone Gossardin kotona löytämässä kellariin unohtunutta Grammy-palkintoa (tämä oli itseasiassa ihan hauska kohtaus).
Materiaalia on varmasti ollut paljon, joten ehkä Crowelle voi antaa anteeksi sen että yhtyeen historian jälkimmäiset kymmenen vuotta käsitellään hieman huolimattomasti. Valtavirta ei tästä dokkarista paljon koostu, mutta faneille tai 90-luvun vaihtoehtorockista muuten kiinnostuneille se on katsomisen arvoinen.
Yhtyeen synttäreihin liittyen, PJ20-saitilta on ladattavissa uusi kappale Olé.
Jos olet uskottava muusikko, ja hetken mielijohteesta päästät Fred Durstin studioon kanssasi, vaikkakin vain yhden biisin ajaksi, on ihan paikallaan pitää 12 vuoden tauko täyspitkien teosta.
Primus on palannut uuden levyn kanssa. Vähemmästäkin on innoissaan. Primuksen heikoimmatkin albumit ovat erinomaisia, joten pakkohan tämän on hyvä olla.
Vaikka bändin soundi muuttuu jonkin verran levystä toiseen, ydin on aina sama. Tällä levyllä rumpali on taas vaihtunut. Ennen ensimmäistä levyä Primuksessa soittanut Jay Lane palasi kannuihin. Primuksen soundi on niin omintakeinen, ettei siihen ihan hirveästi vaikuta, kuka Claypoolin kavereista paukuttaa kannuja – koska ne kaikki ovat hyviä. Eivät ne muuten tähän bändiin pääsisi.
Claypool on ottanut tällä levyllä linjaksi polkea vähän mennyttä enemmän efektipedaaleja ja selostaa puhelaulumaisesti tapahtumia säröisen mikin läpi. Eipä tämän bändin kanssa useinkaan ole se laulu keskeisin juttu ollut, eikä se ole tälläkään levyllä muuttunut. Fisherman Chronicles saa neljännen osansa tällä levyllä. Ei tämä olisi Primus-levy, jos ei kalasta puhuttaisi.
Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin vähän hämmentynyt, kun ei oikein jäänyt levyltä yhtään hyvää biisiä mieleen. Kuitenkin tuli vähän väliä fiilis, että tämä koko levy pitää kuunnella uudestaan. Ja uudestaan. Nyt olen kuunnellut sen vajaassa viikossa kohta kymmenen kertaa, eikä se vieläkään kyllästytä.
Jack White levytti biisin Insane Clown Possen kanssa. He lainaavat biisissä Mozartia.
Tämä on väärin monella tasolla.
18 vuotta sitten Oulunkylässä olin ensimmäistä kertaa isolla keikalla. Siellä soittivat Suicidal Tendencies, The Cult ja Metallica. 90-luvun alussa ensimmäisen viiden ostamani levyn joukossa oli Suicidal Tendenciesin levy. Nyt, elokuussa 2011 Virgin Oilissa, palattiin kauas menneisyyteen. Vähän jännitti, että voisiko tämä olla niin kova kuin miltä se joskus tuntui.
Ensimmäisen biisin puolivälissä olin varma, että tästä tulee vielä kovempi veto kuin edes uskallan toivoa. Tallella oli sekä 80-luvun punk ja thrash että myös 90-luvun alun funk-Suicidal.
Uusi rytmiryhmä oli poikkeuksellisen pätevä ja funkkasi jokseenkin niin kovaa kuin tuollaisessa mätössä voi funkata. Kitaristit pärjäsivät riffien runnomisen lisäksi komeasti kasaritilutuksessa, vaikken moisesta suuremmin välitäkään. Kasaritilutus on Suicidalissa ainoa asia, joka ohi aika on ajanut.
Mike Muir oli edelleen sellainen kuin Muir on. Muir näyttää hyvin, mikä ero on laulajalla ja keulahahmolla. Ehkei Muir ole järin taitava laulaja teknisesti, mutta virtaa riittää, ja koko ajan huomio on Muirissa. Tyyppi veuhtoo niin kuin ei tietäisi, että on ihmisten ilmoilla. Juuri noin se pitää tehdäkin – vaikka ikää olisi melkein 50, kyllä vielä voi painaa täysillä. Iggy Pop on 64, eikä vielä ole löysännyt, joten eiköhän Muirillakin ole tehokasta peliaikaa vielä reippaasti jäljellä.
Yleisö oli tulessa. Moshpit oli käynnissä joka kerta kun tempo vähänkin nousi. Alta näkyy, millainen meininki oli:
Jotkut bootleggasivatkin pätkiä keikasta:
Tämä oli kova veto, ei pelkkä nostalgiapläjäys. Jos oikein kuulin, Muir huikkasi lavalla, että olisivat tulossa ensi vuonna uudestaan. Minäkin olen tulossa.
Ilosaarirockin Siekkari-keikka ei ollut viimeinen tilaisuus nähdä Siekkarit. Siekkarit pyöräyttää marraskuun lopun ja joulukuun alun aikana klubikiertueen, joka päättyy Helsinkiin. Nähdään siellä.
Ry Cooderin aloittama projekti Buena Vista Social Club tulee Suomeen kahdelle konsertille. Helsingin Finlandia-talossa sekä Lahden Sibeliustalossa pidetään konsertit 2.12. ja 4.12.
Via Helsingin Sanomat.
Spinissä on ensimmäinen maistiainen tulevalta Primuksen levyltä. Kyllä siitä Antipopia parempi tulee.
Suvilahden sunnuntai sujui edellispäiviä antoisammissa merkeissä.
Aloe Blaccin isännöimä klubi Black tentissä tarjoili iltapäivään sopivan keveää tanssimusiikkia. Päälavalla Sly & Robbien dub-rytmittely ei ennen poistumistani päässyt kunnolla käyntiin, mutta onneksi viereisellä Open Source Stagella esiintynyt Eero Johannes jatkoi letkeän aurinkoista sunnuntaitunnelmaa. OSS-lavan yleisön ehdotusten perusteella kasattu ohjelma olikin festarin yllättävä piristysruiske.
Jamie Woonin konsertti oli ymmärrettävästi sijoitettu telttaan, onhan Mirrorwriting-levyn tunnelma klubimaisen viileä. Olikin yllätys kun brittiartisti tuli lavalle sähkökitaran ja bändin (basisti/kosketinsoittaja, rumpali, kosketinsoittaja) kanssa.
Bändisoundi oli vahvimmillaan Charles & Eddie -cover Would I Lie To You:n aikana. Omissa kappaleissaan Woon jätti välillä sähkökitaran sivuun mikä toi soundin lähemmäksi levyn melankolista kaupunkitunnelmaa. Vaikka kontrasti hieman hämmensi, se ei pilannut kokonaisuutta. Viimeisen numeron Woon esitti yksin samplaamalla omaa ääntään ja rakentamalla kappaleen niistä.
Kanye Westin aloitus viivästyi huomattavasti, ainakin osin voimakkaan tuulen aiheuttamien turvatoimenpiteiden vuoksi. Kun keikka vihdoin alkoi, kävi heti selväksi että kyseessä on isoin show joka Flowssa on nähty. Tanssijoiden jälkeen lavalle tullut West nousi yleisön keskelle nostolavan avulla ja esitti avauskappaleen Dark Fantasy. Tämän jälkeen kuultiin Power ja nähtiin räjähteitä, savua ja upeita laservaloja.
Valitettavasti musiikillinen sisältö ei kantanut lupaavaa alkua pidemmälle. Westin räppäystä kesti kuunnella, mutta autotunetettu laulu kuulosti mauttomalta. Kun tähän lisättiin pitkät, Westin varassa olleet rauhalliset osuudet, menetin mielenkiintoni.
Onneksi en lähtenyt kotiin, vaan menin viimeiseksi tunniksi Takapihalle. Siellä illan päätti We Love Helsingin tanssit, joita on järjestetty Flowssa kahdesti aiemmin. Vanhat ja hieman tuoreemmatkin käännösiskelmät saattavat kuulostaa oudolta konseptilta festareille, mutta idea toimii. Rento, välitön fiilis oli aivan toista kuin päälavan massiivisessa show:ssa. Loppuyllätyksenä kuultiin vielä Ruudolfin ja Karri Koiran livenä vetämä, kesähitiksikin mainostettu Mammat riivaa.
Harmittavasti täytyy todeta että omalla kohdallani Flow ei ole vielä tarjonnut täysosumia.
Nimihirviö The Pains Of Being Pure At Heart soitti kuitenkin lauantaina kelpo keikan. Laulaja-kitaristi Kip Berman ei ole kummoinen vokalisti, mutta se ei onneksi yhtyeen kokonaissoundia juuri haittaa.
Muiden suusta toki kuului kehuja hyvistä keikoista. Jo Stancen esitys ison, suomijazzin huippunimiä vilisevän yhtyeen kanssa oli toki laadukas. Myös Janelle Monáeta kehuttiin.
Monáen keikan alkupuoli oli kuitenkin turhan siirappinen. Monáe viljeli laulussaan tyypillisen amerikkalaisia korukuvioita, jotka kuulostavat helposti mauttomilta. Lisäksi Smile-klassikkokappaleen versiointi ei oikein sopinut tyyliin. Onneksi toinen coverkappale, Jackson 5:n I Want You Back toimi huomattavasti paremmin. Loppupuoli keikasta oli muutenkin timanttia mm. Cold War ja Tightrope -hittien tahtiin. Kykyjä nuorella naisella on, siitä ei ole epäselvyyttä.
Aiemmin ehdin katsomaan tovin amerikkalaista Iron & Winea. Yhtyeen kanssa esiintyneen Samuel Beamin soitto soi oikein mallikkaasti. Tein kuitenkin virheen ja lähdin etsimään paikkaa MC Taakibörstan keikalta. Pieni Open Source Stage oli kuitenkin tupaten täynnä eikä räppikolmikko edes aloittanut ennen Iron & Winen lopettamista. Lykke Li:n peruttua olisi ollut hyvä idea siirtää Taakibörsta päälavalle. Väkeä olisi riittänyt sinnekin.
Loppuillasta kokeilin Human Leaguen 80-luvun nostalgiaa, mutta se ei uponnut, ei sitten yhtään. Hämmentävän moni silti tuntui olevan fiiliksissä.
Jos et pääse paikan päälle Suvilahteen, kannattaa kuunnella keikkoja Gimme Indie -nettiradiosta ja Radio Helsingin lähetyksiä. Lähetykset ovat suoria.
Gimme Indie ei tarjoa läheskään kaikkia keikkoja, mutta esimerkiksi The Pains Of Being Pure At Heartin keikka lähetetään.
Itse festareilla on tarjolla Radio Helsingistä tuttu Musaneuvosto, jossa keskustelemassa ovat mm. MC Taakibörstan jäsenet sekä Yona. Artistit, kuten dj Danny Krivit vetävät keikkojen lisäksi workshoppeja. Ja mikäli ehdin, käyn katsastamassa onko Flow-kisastudiossa käytössä oranssitakit.
- Kukaan ei tiedä, joku tietää, joku tietäisi, tai kaikki tietää (jotain)
- Joku tai jokin on hukassa
- Jonkun pitää löytää jokin, tai joku ei voi löytää jotain
- Minä tulen tekemään jotain
- Sinä olet jossain
- Liikkuminen kulkuväylillä (mm. kävely jalkakäytävällä, ajaminen maantiellä, umpikujat)
- Silmät pitää joko aukaista tai sulkea
Kovasti odottamani Q-Tip on perunut kiertueensa Euroopassa, eli myös Flow festareiden perjantainen keikka peruuntuu.
Pienenä lohtuna huomasin, että MC Taakibörsta tekee paluun ja esiintyy Flowssa lauantaina. Sitä odotellessa.
Pentti Kurikan Nimipäivistä on tekeillä Kovasikajuttu-niminen dokkari. Vaikken musiikilliselle annille levyllä lämpeäkään, suosittelen näkemään bändin livenä. Se on punk. Se on koskettava. Se on hämmentävä. Se on arvaamaton.