90-luvun haaste: 4/7 – Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow

Neljäs biisi, jolla esitellään sitä, kuinka 90-lukulaiset biisit eivät välttämättä ole jääneet jumiin ysärille, on Oasis ilman Liamia: Cast No Shadow.

Oasiksen MTV Unplugged -sessio meni sikäli hassusti, että Liamilla oli ainakin virallisen selityksen mukaan kurkku kipeänä. Eipä hätää, biisit kirjoittanut velipoika Noel osaa laulaa ne myös.

Tästä tuli tahattomasti minun näkökulmastani kiinnostavin Oasis-keikka ikinä. En ollut 90-luvulla järin suuri Oasis-fani, koska Liamin ääni rassasi. Tämä on aika paljon sanottu sellaiselta, joka tykkäsi Primuksesta ja Jane’s Addictionista. Sitten törmäsin tähän Unpluggediin ja huomasin, että ne biisithän ovat ihan käsittämättömän hyvin kirjoitettu. Piti vain päästä Liamista ohi.

Kaksi ensimmäistä Oasiksen levyä ovat soundimaailmaltaan ajattomia, ja paljon biisinkirjoituksessa velkaa Beatlesille. Sitten vähän taso dippasi, eikä se siitä koskaan enää palannut ennalleen. Uudemmissa Noelin soololevyissä on kaikuja noista ajoista, mutta menneeseen ei ole vielä palattu. Uskon, että 48-vuotiaalla Noelilla on vielä ainakin yksi iso levy muhimassa. Eiköhän hänellä ole ainakin parikymmentä vuotta peliaikaa kirjoittaa moinen.

Sikäli jos tuo upotettu video ei aloita sinulla automaattisesti oikeasta paikasta, rullaa 35 minuutin ja 55 sekunnin kohdalle, niin Cast No Shadow alkaa.

90-luvun haaste: 3/7 – Tool: Ænema

90-luvun biiseistä, jotka eivät kuulosta viime vuosituhannella tehdyltä, seuraavana jonossa on Tool: Ænema.

Tool ammentaa edesmenneen Bill Hicksin Arizona Bay -rutiinin Z-Salamapartio-henkisestä premissistä. Z-Salamapartion Mats ja Rauski toivoivat sadetta, joka pyyhkisi alleen kaiken saastan, johon he lukivat hipit, stallarit, kommarit ja revarit ja muut, jotka vaikeuttavat Kekkosen duunia. Toolin tyypit ja Bill Hicks toivoivat Los Angelesiin tulvaa, joka hukuttaisi plastiikkakirurgian kyllästämät kultteihin hurahtaneet, narkkarit ja wannabe-gangsterit.

Tämä kappale oli merkittävässä roolissa, kun käännyin 90-luvulla Tool-faniksi ja Bill Hicks -faniksi. Jälkimmäinen johti pitemmällä tähtäimellä meikäläisellä komiikan tekemiseen. Paljon hyvää sai yksi kappale aikaan.

Toolin tyypit olivat 90-luvun alussa mukana kaikessa Los Angeles -meiningissä, kuten Green Jellÿssä ja monessa muussa huruilussa. Maynard James Keenan kävi jo ennen debyyttilevyä nopsaan feattaamassa kavereidensa esikoislevyllä. Kavereidenkin esikoislevy menestyi pätevästi. Tuo biisi oli Know Your Enemy Rage Against The Machinen debyytillä, kun alun perin siihen buukattu Perry Farrell ei sitten kerinnytkään.

David Bowie: Lazarus

Tämä Lazarus oli jo aiemmin pätevä pätkä, mutta nyt se on vielä pätevämpi, kun katsoo sen siten, että muistaa, että sanat on kirjoittanut ja videolla esiintyy tyyppi, joka tietää kuolevansa pian. Hän tiesi jättävänsä viimeisenä heippana maailmalle tämän videon, joka kertoo kuolevasta David Bowiesta.

Ei Bowien olisi ollut mikään tarve tehdä yhtä levyä vielä sen paremmin taiteellisen arvostuksen takia kuin minkään muunkaan, mutta teki silti levyn ennemmin kuin odotteli kuolemaa. Siinä ei paljon tarvinnut jännäillä, soitetaanko kymmenminuuttista hankalaa ja polveilevaa ykkössinkkua radiossa, tai onko kakkossinkussa hittipotentiaalia. Tämä kisaa tiukkaan Show Must Go Onin kanssa parhaasta omasta muistokirjoituksesta ikinä.

90-luvun haaste: 2/7 – Talk Talk: Ascension Day

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 2/7. Seitsemän 90-luvun suosikkia, jotka eivät ole vanhentuneet 20 vuodessa.

Talk Talk teki paljon aikaan jumiin jääneitä juttuja 80-luvulla. Aiemmin tehtiin mm. No Doubtin kuuluisammin coveroima It’s My Life, joka on reipasta kasaripoppia. Kaksi viimeistä levyä olivat sen sijaan se, mitä monet pitävät tärkeimpinä post-rockin alun rakennuspalikoina.

Poimin Talk Talkin Laughing Stock -levyltä Ascension Dayn, vaikka olisin voinut poimia melkein minkä tahansa muun raidan, koska tuolla ei hittejä ole ja tavara on tasaista. Biisi tuntuu siltä, että se samaan aikaan menee koko ajan eteenpäin, mutta ei oikeastaan pääse mihinkään. Tuo on se tunne, joka tulee, kun kuuntelee tuon koko levyn läpi. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta se miellyttää korvia.

Vertaukset Radioheadin levyihin eivät ole ihan tuulesta temmattuja. OK Computerilla ja etenkin myöhemmillä levyillä vaikutus on ilmeinen. Ei Thom Yorken laulutyyli kovin kaukana Mark Hollisista ole. Joka suuntaan hitaasti valuvat biisirakenteet ovat tuttua tavaraa myös Radioheadin meiningeissä.

Talk Talkin levyt menivät minulta 90-luvulla ohi, koska silloin ei ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia. Uudet musiikit piti joko löytää kaverin levyhyllystä, radiosta, MTV:ltä tai kirjastosta. Muutoin joutui sokkona ostamaan yli satasen levyjä. Talk Talkin himmailut eivät noissa lähteissä usein kummitelleet.

Onneksi myöhemmät päivät tarjosivat mahdollisuuden. Siksi olen sahannut tämänkin levyn muutamankymmentä kertaa työpäivän taustamusiikkina läpi.

90-luvun haaste: 1/7 – Jane’s Addiction: Been Caught Stealing

Ajattoman 90-luvun musiikin haasteen päivä 1/7. Minut haastettiin* esittelemään seitsemän 90-luvun sellaista suosikkia, jotka eivät ole jääneet aikaan kiinni, ja ovat timanttista kamaa ilman mitään nostalgiaa. Koska 90-luku oli musiikissa se hetki, kun marginaalista tuli suosittua ja aiemmin tuntematon Nirvana syrjäytti Billboardin listalla mainstreameista mainstreameimman Michael Jacksonin. Siksi tämä haaste on tärkeä ja koskettaa minua.

Jane’s Addiction esiintyi ei-kasarien biisien 80-lukuhaasteessanikin sen vuosikymmenen tuotannollaan, joten se on luonteva jatkopaikka 90-luvulle. Music Television esitteli minulle Jane’sin Been Caught Stealingin videolla. Taisin olla siitä jostain lehdestä lukenutkin, mutta en tiennyt artistista mitään. Kävin hakemassa Riihimäen kirjastosta Ritual De Lo Habitual -levyn ja nauhoitin sen punasävyiselle läpinäkyvälle TDK:n C-kasetille. Jonnet eivät muista, mutta oli aika, jolloin MTV esitteli uusia vaihtoehtorokkibändejä. Tätä nykyä ei moista tapahdu.

Been Caught Stealing kuulosti siltä, että yhdisteltiin sellaisia genrejä, joista en oikein siinä iässä kovinkaan syvästi tiennyt (Tervakosken funk-skene ei ollut laaja.) ja lähdettiin puskemaan ihan kummallisella kulmalla. Laulajankaan ääni ei tuntunut mitenkään sellaiselta, johon olisin GNR-/Metallica-huuruissani tottunut.

Tämä oli silloin erikoista, ja edelleen erikoista. Vuodet eivät ole kuitenkaan tehneet tästä vanhanaikaista tai retroa. Jotta saisit perspektiiviä tämän ajattomuuteen: tämä on kolme vuotta vanhempi kuin 2Unlimitedin No Limit, neljä vuotta vanhempi kuin Rednexin Cotton Eye Joe ja viisi vuotta vanhempi kuin Scatman Johnin ensimmäinen hitti. Miten meni omasta mielestä, eurodancetyypit?

* Ei haastettu. Tämä oli sinut harhaan johtanut retorinen keino. Ei tällaista haastetta ole muilla. Olen pahoillani. Haastan nyt sinut.

Kasarihaaste: 7/7

Ei-kasarin kasarihaasteen viimeinen osa on Black Flagia. Vasta yli 30-vuotiaana tykästyin kunnolla hc-punkkiin. Sitä ennen olin enemmänkin vain flirtannut sen kanssa. 80-luvulla tehtiin HC:ta urakalla. Yksi isoimmista ja etenkin ikonisimmista nimistä oli ja on Black Flag.

Damaged-levylle bändi vaihtoi laulajaa ja Henry Rollins tuli huutamaan. Myöhemmin Rollins vaihtoi huudon puheeseen, ja kiertää tätä nykyä spoken word -kiertueita. Olen menossa tässä kuussa katsomaan, jo kolmatta kertaa. Sinunkin pitäisi.

Tästä on paljon eriäviä mielipiteitä, mutta minulle Black Flag oli huipussaan Damagedilla. Osaa myöhemmistä en jaksa edes kuunnella. Etenkin vuoden 2013 comeback-levy ilman Henry Rollinsia on ihan jäätävää kuraa ja liittyy nimestään huolimatta vain hyvin ohuesti Black Flagiin.

En tiedä miksi HC on hyvää toimistomusaa kuulokkeisiin. Ehkä se on sopiva kontrasti jonkun Excelin vääntämisen kanssa. Voi olla, että viesti siitä, että kytät pieksevät minua ihan syyttä, ei ole täysin omasta elämästäni, mutta se kelpaa minulle soundtrackiksi.

Kasarihaaste: 6/7

Sarjassaan kuudes ei-kasari 80-luvun biisi on Primukselta. Primus antoi vaikutteita kaikille 90-luvulla aloittaneille vähänkään funkahtavimmille rokkibändeille joko suoraan tai mutkan kautta. Silti siitä ei koskaan tullut suuren yleisön kestosuosikkia – vaikka Pork Soda hetken viettikin myyntilistojen top-kympissä uhmaten kaikkia todennäköisyyksiä.

Primus oli outo löytö 90-luvun alussa. Se kuulosti aivan erilaiselta kuin mikään muu. Aika harva bändi oli näin bassovetoinen, ja mitäs ihmeen kummaa siinä bassossakin tapahtuu?

1998 Provinssirockissa heidät nähdessäni koin yhden elämäni parhaista keikoista. Monet aikalaiset ovat sanoneet samaa.

Tällä kaikella oli lähtemätön vaikutus. Nyt myöhempinä päivinä omassa bassonsoitossa on ohut Claypool-vaikute soundeissa, vaikka tekniikka ei anna periksi soittaa yhtä hyvin tai edes samantyylistä.

John The Fisherman on ensimmäisen levyn ensimmäinen raita. Pajatso tyhjenee heti.

Trivia: tämä alkaa samalla introlla kuin Anssi Kelan Vain Elämää -lasinkilistelyt.

Kasarihaaste: 5/7

80-luvun musiikkihaaste on rullannut jo viidenteen osaan. Ei-kasareita biisejä on jo monta jonossa, eikä vieläkään olla olkatoppausten, kornin synan ja Phil Collins -rumpujen maailmassa.

Operation Ivy runttaa punkkia aika suoraan edullisen kuuloisilla soundeilla. Silti tai juuri siksi Knowledge on mukavaa kuultavaa.

En tiedä, onko kertosäe kiljun vai Sokrateen inspiroima. Ehkä molempien.

Myöhempinä päivinä lämpesin näitten tyyppien myöhemmille bändeille. Armstrong ja Freeman (BTW: kovin punkkibasisti ikinä) perustivat Rancidin ja Michaels on viime vuosina vaikuttanut Classics of Lovessa.

Tästä on myös liuta kiinnostavia covereita:
Continue reading

Kasarihaaste: 4/7

Tässä haasteessa olen poiminut ei-kasareita biisejä 80-luvulta. Kaikista tähän poimituista Suicidal Tendencies: Join The Army on lähimpänä kasaria. Kitaroiden äänimaailmassa tuntuu olevan pieni ripaus ajankuvaa. Päästetään se silti läpi.

Punkkibändi otti aikamoisen askeleen kohti trässiä ja jonkinsorttista grooviakin tässä haetaan jo ja uumoillaan tulevaa 90-luvun alun funkahdusta. Parin vuoden takainen Virgin Oilin keikka oli ihan käsittämättömän kova.

Nuorena tämä oli yksi kovimmista. 1993 Oulunkylässä olivat lämmittelemässä Metallicaa. Se oli silloin tämän 15-vuotiaan kollin ensimmäinen iso keikka, ja se teki vaikutuksen. Ilmeisesti silloinen ST-basisti Robert Trujillo teki myös Metallicaan vaikutuksen.

ST olisi tovin päästä Jäähallilla. Saapa nähdä, tuleeko mentyä, koska lämmittelevät Slipknotia ja en suuremmin Slippareille lämpiä.

Trivia: Tämän levyn on tuottanut Les Claypool. …tosin ei se Les Claypool, vaan joku muu lähes samanniminen. (Leslie vs. Lester.)

Kasarihaaste: 3/7

Tehtiinkö 80-luvulla muuta kuin kasaria? Tämä haaste vastaa siihen. (Spoiler: Vastaus on ”tehtiin”.)

Hyvä esimerkki ei-kasariudesta on Faith No More The Real Thing -levyllä. Otetaan maisteluun Falling to Pieces. Faith No Moren videot saattoivat näyttää kasarilta, mutta musiikki ei kuulostanut siltä. Tämä iski jo 80-luvulla kovaa, eikä intoni Faith No Moreen ole kadonnut mihinkään.

Kun pitkän tauon jälkeen he palasivat Kaisaniemessä, fiilis oli korkealla. Faith No Moren 90-luvun Provinssin veto oli jäänyt mieleen yhtenä parhaista koskaan, ja vuodet olivat olleet armollisia. Heillä oli homma vielä kasassa, vaikka hiuksissa oli harmaata.