Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana Tavastialla 25.5.2013

Ricky-Tick Big Bandin levy löi ällikällä, kuten tuossa tovi sitten totesin. Tavastian keikka myi hyvissä ajoin loppuun. Täysi tupa odotti bändiä lauantai-iltana lavalle.

Ja hei jumaliste, mikä meno. 17-henkisen big bandin ja kolmen räppärin yhdistelmä on kiinnostavampaa kuin ne nautittuna erillään. Tällaisen konklaavin samaan paikaan samaan aikaan organisoiminen lienee melkoinen jumppa.

Ilta alkoi instrumentaalilla. Lupaavaa, mutta selkeästi jazz-instrumentaalit eivät ole se show’n ydin. Kun Neuvonpito-instrumentaali saadaan hoidettua pois alta, Lindgren/Father Metro, Miettinen/Paleface ja Mellberg/Redrama kävelevät lavalle ja mennään Julkisen Sanan teemabiisiin. Kun sen viimeiset tahdit on soitettu, yleisö repeää ja ei ole enää minkäänlaista epävarmuutta siitä, onko nyt tullut täysosuma.

Sama meno jatkuu avausbiisienkin jälkeen. Jokainen biisi on pieni timantti. Redrama vetää hyvin, mutta Lindgrenin ja Palefacen lavakarisma on niin läpitunkevaa, että ei mitään rajaakaan. Yleisö ei aina malta odottaa biisin loppua, vaan antaa jo säkeistön lopulle aplodit.

Keskellä keikkaa MC’t kävelevät muutaman biisin ajaksi ulos ja Ricky-Tick Big Band vetää hetken ilman Julkista Sanaa. En ymmärrä jazzia kuin ohuesti, joten luotan siihen, että he mitä ilmeisimmin tekevät hommansa hyvin. Silti, hyvinkin tehdy instrumentaalit jäävät tuon järjettömän kovan hiphopfuusion jälkeen kevyeksi.

Käyn hakemassa instrumentaalien aikana oluen. ”Iso Koffi.” ”Kahdeksan euroa.” …mitä? Teinkö juuri ennätyksen ison perusoluen hinnassa? No, se on sentään 0,568. Eipä tänne tinttaamaan tultu ja oluen hinnan hienosäädöt eivät ole kovan keikkapaikan olennaisin asia. (Silti kahdeksan euroa isosta perusoluesta tuntuu aika jyrkältä.)

Palaan saliin, kuten tekevät myös Lindgren/Miettinen/Mellberg. Aivan järjetön meno jatkuu. Jokainen biisi on hitti. Etenkin Rakkaudella vihaajille putoaa kuin nokkelasti kehitetty kielikuva jostain painavasta. Encoreksi taputellaan vaihtoehtoisilla räpeillä vedetty Julkinen Sana -teemabiisi. Mikit kiinni ja kotiin. Nyt on tehty isoja. Tällaista keikkaa harvoin näkee.

He kertoivat lavalla palaavansa Tavastialle loppusyksystä. Todellakin tulee ostettua liput. Kesän aikana on harvoja keikkoja, kuten Ruisrock, Pori Jazz, Raahen Rantajatsit ja Flame Jazz Cruise. Jos sinulla on vain suinkin saumat, käy katsomassa. Tällaista porukkaa ei saa usein kasaan ja nyt on synnytetty jotain ihan poikkeuksellista.

Jos tämä jää vain yhden levyn projektiksi, se on suomalaisen jazzin ja hiphopin huonoin päätös ikinä. Kynät suihkimaan ja uutta putkeen! Eikä se ihan mahdoton idea tuolla porukalla olisi tehdä sama englanniksi kansainvälisille markkinoille. Tuo voisi oikeasti lyödä läpi.

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Burnaa

Johan pärähti. Joku keksi, että otetaan Ricky-Tick Big Band, noin kolmen lätkäkentällisen kokoinen yhtye, joka soittaa jazzia vanhahtavasti. Siihen päälle laitetaan Tommy Lindgren, Paleface ja Redrama räppäämään. Kuulostaa erikoiselta yhdistelmältä, mutta jumalavita kun vaan toimii. Kuvaus kuulostaa päälleliimatulta mashupilta, mutta levyltä kuunneltuna tuo vaikuttaa täysin luontevalta – niin luontevalta, että mietin, miksei nämä kaksi maailmaa kohtaa useammin.

Minulla ei ole mitään taitoa arvioida jazzia tai tiputtaa sitä genrerajoihin. Tämä keitos kuitenkin kuulostaa ihan luontevalta lisältä meikäläisen musiikkikirjastoon. Pelkät instrumentaalit saattaisivat sytyttää jazzfanit, mutta kolme turboturpaa murtavat padot ja me jazzille altistumattomatkin pääsemme ymmärtämään, mistä on kysymys.

Palefacen, Lindgrenin ja Redraman karismalla voisi tuottaa sähköä pienen kylän tarpeiksi. Heti, kun kollit avaavat suunsa, iso yhtye jää vain taustaksi. Kolmesta mikistä tulee isompi vyörytys kuin kuudestatoista pätevästä soittajasta.

Tästä levystä tuli kevään tapaus. Jouduin kipittämään ostamaan Tavastian keikan liput ennen kuin loppuu. Onneksi ihan muunlaistakin crossoveria tehdään kuin Vain Elämää.

Ema Hurskainen: Viimeiselle ihmiselle

Monesta itäsuomalaisesta kiinnostavasta rokkiproggiksesta (mm. Eläkeläiset, Kumikameli, HC Andersen) tuttu Ema Hurskainen pakkasi kamansa, vuokrasi talonsa pois vuodeksi, osti asuntoauton ja suuntasi nokan kohti Etelä-Eurooppaa. Matkalla syntyi albumillinen musiikkia otsikolla Viimeiselle ihmiselle.

Hurskainen kanavoi Gösta Sundqvistia haudan takaa 2010-luvulle. Koko levy, mutta etenkin Rantakylän Aila, voisi Aila-pesismaila -riimeineen, suomalaisslaavilaisine kaipauksineen ja nyrjähtäneine popmelodioineen olla myöhempää Leeviä.

Tämä platta on pienieleistä vahvasti laulumelodiaan nojaavaa särökitararokkia, jonka ei ole tarkoitus loistaa progeilulla tai vokaali- tai instrumenttivirtuositeetilla. Tämä on hyvää biisinkirjoitusta ja kaikki muu ylimääräinen höhä olisi siinä vain tiellä. Nämä ovat biisejä kesäiselle suomalaiselle järvimaisematielle kuunneltavaksi, eikä mitään matikkarokkia otsa hiessä sahattavaksi.

Proggis on sikäli punkisti tehty, että se on läpeensä tee-se-itseä. Tämä on todellinen soololevy siinä mielessä, että jokseenkin kaikki on Eman tekosia. Kansivihkon mukaan ainoat poikkeukset ovat laulujen ja rumpujen äänitys.

Myös markkinoinnin hoitaa artisti itse yksin. Levy-yhtiötä ei ole messissä. Artistin Facebook-sivulla voi lukea kappaleiden syntytarinoita.

Tämä on sympaattista kamaa, jonka soisi soivan radiossa ennemmin kuin väsynyttä kertosäkeen slogania loputtomasti toistavan puhkikompressoidun skeidan. Yhden ihmisen ja 20 vuotta vanhan matkailuauton on raskaampi nousta tuo ylämäki radioaalloille kuin valmiiksi tutun bändin limusiinin ison markkinointikoneiston työntämänä.

Levyn voi kuunnella (ja ostaakin omaksi 7,50 eurolla) tuosta alta näppärästi:

3/5 tähteä

Jos harmittaa, että joissain lehdissä ammattitoimittajat arvioivat levyjä yhtä kevyesti kuin olisivat kirjoittamassa harrastajamaisesti satunnaiseen vuonna 2002 perustettuun rokkiblogiin, 3/5 tähteä -blogi piristää.

En lukenut blogin kaikkia kirjoituksia huolella, mutta antaisin sille neljä tähteä viidestä. Lisäksi haluaisin mainita jotain journalismikritiikistä ja diskurssianalyysistä, mutta en ymmärrä niistä vittujakaan.

Wavves: Afraid of Heights

Uusi Wavves on ulkona. Afraid of Heightsillä on entisestään pienennetty säröä edellisestä King of The Beach -platasta. Enää ei kuulosta siltä kuin jo valmiiksi säröinen vuosi 1993 olisi ajettu kahden peräkkäisen säröpedaalin läpi. Nyt se on vain yhden säröpedaalin läpi.

Iloista surffipoppia ja perkeleellistä mekkalaa yhdistetään ihan liian vähän. Siinä on paikka, täyttäkää se. 90-lukuretroakin soisi olevan enemmän ja 80-lukuretroa vähemmän. (ANSSI KELA, PUHUN NYT SINULLE. KÄÄNNÄ KELLO KYMMENEN VUOTTA ETEENPÄIN. Hyviä biisejä, käsittämättömät kasarisoundit.) Ysäristä voi pitää ilman nostalgiaa. Kasarista nauttiminen vaatii ironisen suodattimen, joka latistaa kaiken vitsiksi.

Alla on VHS-mäinen albumin nimiraidan video. En ole ainoa, jolle tulee hieman Nirvana mieleen. Eipä tuota yhteyttä bändikään kovin paljon piilottele, ainakaan aiemman EP:n I Wanna Meet Dave Grohl -biisistä päätellen.

Wavvesin kollit kävivät pari päivää sitten Lettermanissa soittamassa. Yleensä en lämpeä product placementeille, mutta Nathan jakaa ihastukseni vaatemerkki Mishkaan, joiden kanssa Wavves on muutaman lippiksen ja paidan tehnytkin. Basistin esteettinen taju tuntuu olevan poimittu Jussi Lehtisalolta. Ironista, että basistilla on Metallican kaikista mahdollisista räsyistä nimenomaan Justice for All -paita.

Weezer cruise – risteily Weezerin tapaan

Weezerin isännöimä risteily järjestetään toistamiseen ensi vuonna. Matkan aikana Weezer soittaa kolme keikkaa joista yhden yksityisellä saarella. Ei hullumpaa.

Saimaa-ilmiö ei oikein osu vertailukohdaksi, mutta mikähän tästä olisi nykypäivän versio Suomessa? Kotiteollisuus, ruotsinlaiva ja välipysähdys Ahvenanmaalla on liian helppo vastaus.

Uutta melko hyvää: Cave, Tomahawk

Olen kuluneen viikon fiilistellyt paria uutta levyä kovilta artisteilta, jotka osuvat melkein maaliinsa, mutta jää vielä parantamisen varaa. Sellainen kirkkaan neljän tähden meininki.

Nick Cave on tasalaatuisimmasta päästä pitkän linjan artisteja. Uusi Push The Sky Away -levy on Nuorgamissa kuuntelussa. Rokimman edeltäjän ja rujon Grinderman-projektin vastapainoksi potikat on väännetty Boatmans Call / No More Shall We Part -akselille. Toivottavasti Cavesta vielä saadaan muutama särökitaralevykin puristettua.

Tomahawk on palannut Oddfellows-levyllä. Edellisen levyn harharetki intiaanimusiikkiin on jätetty taakse. Tällä levyllä palataan perinteiseen Tomahawkiin. Taas on 13 raitaa, jotka kuulostavat siltä, että Faith No More soittaa, kun ajetaan pimeää moottoritietä kovaa sateessa.