Manic Street Preachers – The Circus 7.5.2014

Lontoo, 2.3.1994. Manic Street Preachers esiintyy Clapham Grand -konserttisalissa hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka tuotot menevät syöpätutkimukseen.

Helsinki, 7.5.2014. Manic Street Preachers esiintyy the Circus -yökerhossa.

Neljä nuorta turhautunutta walesilaisnuorta rokkaa salin sekaisin. Vieraana muutamissa kappaleissa Bernard Butler. Mukana konsertissa myös Shane Macgowan & the Pogues. Rock on. Ja Bluristahan ei pidetä. TJEU: https://www.youtube.com/watch?v=VEuxEFPly3w

20 vuotta aikaa välissä. Tuntuu että herrat olivat löytäneet takaisin ainakin osan siitä nuoren miehen maailmantuskasta mikä jo välillä tuntui olevan eläkkeellä. Lavalla enää kolme, plus vahvistuksena Nick Nasmyth (koskettimet) sekä Wayne Murray (kitara). Waynelle oli, mene ja tiedä kuinka tietoisesti, kuin kunnioituksesta Richeytä kohtaan selkeästi Näytetty Paikkansa. Vertailulta ei vaan nyt voinut välttyä nuoren, hontelon pörrötukan pistäessä menemään kuin viimeistä päivää lavan sivuvarjoissa.

Jokin rauha menneisyyden kanssa on tehty, vanhat biisit saivat arvoisensa esillepanon ja yhtään leipääntymättä. Hyvin rokkasi edelleen.

Kiitos.

 

Ja nämähän kuultiin. Perässä vuosiluku. Vähän perspektiiviä, sano.

Motorcycle Emptiness (1992)

You Stole the Sun From My Heart (1998)

(It’s Not War) Just the End of Love (2010)

Europa Geht Durch Mich (2014)

Stay Beautiful (1991)

Everything Must Go  (1996)

Rewind the Film (2013)

Die in the Summertime (1994)

Your Love Alone Is Not Enough (2007)

Enola/Alone (1996)

Walk Me to the Bridge (2014)

A Design for Life (1996)

The Everlasting (1998)

This Sullen Welsh Heart (2013)

Archives of Pain (1994)

Futurology (2014)

Ocean Spray (2001)

You Love Us (1992)

Tsunami (1998)

Show Me the Wonder (2013)

Motown Junk (1991)

If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next (1998)

I'm With You HS

Red Hot Chili Peppers jammasi eilen Tampereen Ratinan kentällä, ja HS:n Mikko Aaltonen summasi keikan niin nasevasti että lukekaa itse. Lisättävää vain sen verran että Josh Klinghoffer kuulosti hyvältä myös mikrofonin varressa, sikäli mikäli (ainakin keikan alkupuolella) suoraan sanottuna jopa amatöörin korviin kamalilta kuulostavilta saundeilta jotain kuuli. Onneksi sekin parani loppua kohden, tai sitten johtui vaan paikasta jossa aluksi hippasimme. Toivottavasti palaavat vielä myöhemminkin, ainakin Flea tuntui olleen vaikuttunut vuoden 1988 Provinssirockista.

Ja tähän loppuun normaalit jupinat käsittämättömistä vessajonoista.