Kasarihaaste: 4/7

Tässä haasteessa olen poiminut ei-kasareita biisejä 80-luvulta. Kaikista tähän poimituista Suicidal Tendencies: Join The Army on lähimpänä kasaria. Kitaroiden äänimaailmassa tuntuu olevan pieni ripaus ajankuvaa. Päästetään se silti läpi.

Punkkibändi otti aikamoisen askeleen kohti trässiä ja jonkinsorttista grooviakin tässä haetaan jo ja uumoillaan tulevaa 90-luvun alun funkahdusta. Parin vuoden takainen Virgin Oilin keikka oli ihan käsittämättömän kova.

Nuorena tämä oli yksi kovimmista. 1993 Oulunkylässä olivat lämmittelemässä Metallicaa. Se oli silloin tämän 15-vuotiaan kollin ensimmäinen iso keikka, ja se teki vaikutuksen. Ilmeisesti silloinen ST-basisti Robert Trujillo teki myös Metallicaan vaikutuksen.

ST olisi tovin päästä Jäähallilla. Saapa nähdä, tuleeko mentyä, koska lämmittelevät Slipknotia ja en suuremmin Slippareille lämpiä.

Trivia: Tämän levyn on tuottanut Les Claypool. …tosin ei se Les Claypool, vaan joku muu lähes samanniminen. (Leslie vs. Lester.)

Kasarihaaste: 3/7

Tehtiinkö 80-luvulla muuta kuin kasaria? Tämä haaste vastaa siihen. (Spoiler: Vastaus on ”tehtiin”.)

Hyvä esimerkki ei-kasariudesta on Faith No More The Real Thing -levyllä. Otetaan maisteluun Falling to Pieces. Faith No Moren videot saattoivat näyttää kasarilta, mutta musiikki ei kuulostanut siltä. Tämä iski jo 80-luvulla kovaa, eikä intoni Faith No Moreen ole kadonnut mihinkään.

Kun pitkän tauon jälkeen he palasivat Kaisaniemessä, fiilis oli korkealla. Faith No Moren 90-luvun Provinssin veto oli jäänyt mieleen yhtenä parhaista koskaan, ja vuodet olivat olleet armollisia. Heillä oli homma vielä kasassa, vaikka hiuksissa oli harmaata.

Kasarihaaste: 2/7

Seitsemän päivän 80-luvun biisien haaste jatkuu. Seuraavana ei-kasarina 80-luvun biisinä on Beastie Boys: Shake Your Rump.

Beastie Boys vaihtoi alkuaikojensa HC-punkin ja ensimmäisen levyn räkänokkaisten bileräppiaikojen (en tarkoita sitä, mitä sanalla nykyään tarkoitetaan) jälkeen toisen vaihteen päälle, ja teki Paul’s Boutiquen armottomasta kasasta sämplejä. Moista levyä ei voisi nykyisillä sämpläyskäytännöillä tehdä. On tämä paljon kiinnostavampaa kuunneltavaa kuin minimalistinen rumpukoneen säksätys. Seuraavalla levyllä he keksivät itsensä taas uusiksi, mutta se on 90-luvun tarina se.

Shake Your Rump on tästä hyvä esimerkki. Yhdentoista eri biisin sämplejä, kaksi nasaalia ja yksi käheä ääni. Helvata, kun on toimivaa.

Kasarihaaste: 1/7

Facebookissa porukka haastaa toisiaan hehkuttelemaan kasaribiisejä. Pidempään Roklintua lukeneet tietävät, kuinka vihaan kasariutta, mutten vihaa 80-lukua. Vastaan kasarihaasteeseen hehkuttamalla seitsemää ei-kasaria biisiä 80-luvulta.

Joten tästä lähdetään – ei kasaria, vaan Jane’s Addiction: Mountain Song.

Jane’s Addiction aloitti sen, mikä 90-luvulla tunnettiin alternativena. Lopulta alternative alkoi tarkoittaa kaikkea ja se menetti merkityksensä.

Mountain Songin kivenkova riffi on ollut lukemattomien bändijamien pohjana ja inspiraationa. Mountain Songin lisäksi tähän olisi voinut valita melkein minkä tahansa biisin ensimmäiseltä studiolevyltä, sen verran tasaista kamaa on.

Jane’s Addictionin kahden ensimmäisen studiolevyn tuotanto on tarinan mukaan kirjoitettu lyhyen luovan purskeen aikana bändin alkuaikoina. Ennen ensimmäistä levyä oli valmiina käytännössä kaikki se, mikä teki bändistä legendan. Tämän jälkeen ei mitään lähellekään yhtään kovaa saatu aikaan. Silti palan halusta nähdä heidät livenä.

Meow The Jewels on ulkona!

Lopultakin Run The Jewelsin Meow The Jewels –kissasamplealbumi on ulkona.

Ainakin minun ruudullani download-linkki oli vinksallaan. Kaventamalla ikkunan mobiilikokoon pääsee käsiksi download-linkkiin.

Tämä on aika häiriintyneen oloista tavaraa. Toisaalta – mitä odotit levyltä, joka on tehty pelkästään räpäytyksestä ja kissojen äänistä?

meowthejewels

Dr. Dre: Compton

Applen dirikka, monien arvioiden mukaan noin vajaan miljardin dollarin omaisuuden mies, Dr. Dre kertoo, kuinka rankkaa on Comptonissa (josta hän muutti hittoon jo aikaa sitten).

Drellä oli Comptonissa aseita, huumeita ja huoria. Meillä Tervakoskella ei ollut varaa moiseen. Meillä oli kiinalainen halpislinkkari, Lapparia ja metsästä märkänä löydettyjä pornolehtiä. Comptonista Brentwoodiin muuttaneen Dren hehkuttelua voi pitää outona, mutta toisaalta pointti on se, että mahdollisuudet näyttävät siellä rajallisilta, mutta kun tekee hommansa hyvin, niin pääsee veks sieltä ja johonkin, jossa on enemmän toivoa.

DrDre-compton

Pienestä tekopyhyydestä huolimatta nyt on tullut timanttia. Tämä ei osu minun genreeni, mutta silti tämä on käsittämättömän kovaa. Erityishuomiona pitää nostaa ylös vielä kuuden kuuntelunkin jälkeen, että on meinaan ihan jäätävän kova tuo Eminemin värssy. Raidan 15 kohdalla on sellainen fiilis, että nyt tilanne seis, koska alkaa tapahtua. Aika harvassa minkään genren levyssä tapahtuu moista, saati sitten omien lempilapsien ulkopuolella.

Jos Chronic oli se, jossa esiteltiin maailmalle Snoop Dogg, 2001 se, jossa esiteltiin Eminem, tämä on se, jossa esitellään Kendrick Lamar. Kaikki kolme edelleen kovia.

Tämä on ihan kirkkaasti sen arvoinen, että kannattaa panna Apple Musicin ilmainen trial käyntiin. Tähänastisten kokemusten perusteella en lähde Apple Musicista trialin loputtua maksamaan, vaan jatkan Spotifylle rahan kylvämistä – etenkin toissaviikolla lanseerattu personoitu Discover Weekly -lista vakuuttaa. (Vilkaise, omissa soittolistoissasi pitäisi olla ilmestyneenä uutena.)

Provinssin lauantai, 27.6.2015

Provinssirock on nyt Provinssi. Ovat tiputtaneet rockin nimestä pois, ja buukkaavat isoiksi esiintyjiksi EDM-tyyppejä. Calvin Harris ja Deadmau5 tanssittivat kansaa. Olen hämmentynyt. Elän maassa, jossa Provinssirock on EDM-juhla ja Pekka Pouta on hevi-ikoni. Toisesta noista olen fiiliksissä, toisesta en.

Onneksi lauantain teemana minulle oli 90-luvun nostalgia. Faith No More ja Refused palasivat. Kaikkea muutakin oli, mutta eivät ne minulle järin tärkeitä olleet.

Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Helsingistä aamulla tuhatta ja sataa Seinäjoelle, tiputtaa kamat majapaikkaan ja mennä katsomaan heti Scandinavian Music Groupia. Tiedätte kyllä, miten siinä kävi. Emmehän me majapaikasta päässeet liikeelle riittävän nopsaan ja SMG jäi näkemättä. Onnistuimme sen sijaan saunomaan, juomaan olutta ja hankkiutumaan Mallaskosken Panimoravintolaan muistelemaan kahden vuoden takaista Provinssi-kummallisuutta. (Tässä on tarinan potta.)

Pääsimme lopulta alueelle. Siellä oli kaikenlaista yhden-jos-toisensorttista artistia. Koetin seurata niitä, mutta mikään ei tuntunut miltään. Edes normaalisti kiinnostavat artistit eivät iskeneet. Olinkohan setäytynyt? Alkaako ikä painaa ja festarien aika omalta kohdaltani ohi?

#nyrkkitappelu #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Menin katsomaan Nyrkkitappelua. Setäytymiseni piirteet alkoivat kadota. Vähän hypitytti ja roksotus kuulosti hyvältä. Viimeisimpään Nyrkkitappelu-plattaan olin tykästynytkin, ja keikalla kuullut kokonaan uudet biisit antoivat luottoa seuraavan levynkin laatuun.

Olipa kova. #refused #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Refused @ #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Nyrkkitappelun jälkeen oli Refused, johon olin ladannut isot odotukset. Päätin, että setäily saa luvan loppua ja menin koko keikan ajaksi pittiin pomppimaan ihan pekkapoutana. Kohta 38-vuotias kroppani ei ole täysin tällaiseen suunniteltu, mutta saa sitä toimistojäbäkin pogota.

Sisäsiisteiltä näyttäneet punkkarit painoivat tunnin vimmalla. Tauko ei näytä sammuttaneen paloa. Viikolla tulleen uuden levyn biisit olivat ihan kunniallisesti klassikkomateriaalin seassa. Vaikka tämä periaatteessa on kansainvälinen akti, vasta keikalla tajusin, että Refusedilla oli kotikaupungistaan lyhyempi matka paikan päälle kuin minulla.

Faith No More

Refusedin jälkeen Faith No More syötti nostalgiaa 90-lukua kaipaaville faneille. Sitä jengi haluaa ja sitä se saa. Hieman inflaatiota on FNM:n näkeminenkin kärsinyt, kun on myöhempinä päivinä ollut mahdollisuus nähdä moneen kertaan. Ehkä siksi siitä tuntuu ihan viimeinen puristus jääneen – mutta Faith No Moren perussuorituskin on aivan helposti sen arvoinen, että kannattaa ajaa Seinäjoelle.

Kummallisin perseily on tätä nykyä jäänyt festarireissuista pois, ja ne ovat entistä lyhyempiä. Minulle kovimmat bändit ovat sellaisia, joissa on vahva nostalgian sävy. Ehkä nykyisistä bändeistä ne, joille lämpenen, eivät enää ole riittävän suuren festarimassan bändejä. Ei porukka maksaisi hunajaa Screaming Femalesista, Wavvesista tai Menzingersistä. Ajat ovat muuttuneet, minä taas vähemmän.