Body Count: Manslaughter – Ice-T ja XBox

Vaikka muuta olisi voinut luulla, Body Count ei pannut pillejä pussiin. Kaikkien yllätykseksi kasasivat kummallisessa räppimetalligenressään ihan pätevän levyn, ei-järin-herkästi Manslaughter nimeltään.

Ainakin minun korvaani 90-luvun Body Count -levyt olivat melkoista harrastelua ja räpellystä, vaikka siellä jotain puoleensavetävääkin oli. Nyt ulosantia on tiukennettu paljon. Naiiveja ja tasa-arvon päälle kuseskelevia nuo biisit paikoin ovat, mutta se tulee aika usein genren mukana. Aika harva odottaa Ice-T:n olevan filosofi ja tasa-arvon ylin airut.

Koska Ice-T ei ikinä oikein saanut kunniaa Jay-Z:n kierrättämästä 99 Problems -hookistaan, palataan tällä levyllä vuoden 1993 Home Invasion -levyn hittiin ja tuodaan siihen metalli taustalle. Jay-Z:n hitissä bitch ei viitannut naiseen lainkaan, koska sehän olisi vähän junttia. Body Count ei ole samaa mieltä.

Kuitenkin, keski-ikä uhkaa meitä kaikkia, myös Ice-T:tä. Uudella levyllä versioidaan Suicidal Tendenciesin Institutionalized-klassikkoa vuodelta 1983. Säkeistöjen sanat on kuitenkin päivitetty teiniangstista Ice-T:n nykypäivään. Ennen kuin hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan tätä, haluan muistuttaa, että Body Countin ensimmäisen levyn tunnetuin kappale kertoi poliisin tappamisesta ja sillä leuhottelusta.

Kertojan ongelmana on ensimmäisessä säkeistössä se, että hänen vaimonsa kokee Oprahin neuvoja kuunneltuaan, että kertoja käyttää liikaa aikaa XBoxin pelaamiseen. Kertoja ei halua muuta kuin relata ja pelata XBoxia. Toisen säkeistön vastoinkäyminen liittyy siihen, että protagonisti yrittää tarkastaa sähköpostiaan, mutta salasana ei kelpaa. Kertoja soittaa teleoperaattorin asiakaspalveluun, joka lähettää uuden salasanan hänen sähköpostiinsa, johon hän ei pääse. GANGSTA AS FUCK. STILL O.G.! (Tosin, mikä minä olen sanomaan, juuri tulin kotiin toimistotyöstäni.)

Kaikesta huolimatta, tämä on hömelö kesähittilevy niille, jotka eivät saa allergista kohtausta 90-lukuisten metallikitaroiden ja räpin yhdistämisestä tai gangstarapin tematiikasta. Yllättävää, että kesti bändiltä 22 vuotta saada kasaan paras levynsä, ja se tapahtui 2014 – kauan sen jälkeen kun tämä genre on mennyt muodista pois. Ei tämä Dark Side of The Moon ole, mutta hyvää viihdettä.

Weezerin sininen albumi

Nyt on hyvää luettavaa. 11 muusikkoa muistelee raita raidalta sinistä albumia Flavorwiren poikkeuksellisen hyvässä ja pitkässä artikkelissa.

Siitä on jo 20 vuotta, kun Weezerin sininen albumi julkaistiin. Täytyy vetää henkeä ja todeta uhkaavasti päälle painava keski-ikäistyminen. Ei se tunnu ihan niin kaukaiselta menneisyydeltä, mutta jos pannaan asioita perspektiiviin: tästä hetkestä Weezerin debyyttiin on pitempi matka kuin Weezerin debyytistä Pink Floydin Wish You Were Hereen.

Eikö se muka ollut ihan tuossa hiljattain, kun näin ensimmäisen kerran Buddy Hollyn videon MTV:llä? Ehkei sitten. Weezeriä voi alkaa pian jo soittaa klassisen rockin asemilla.

Nyrkkitappelu: Haluan olla rocktähti ja saada paljon naisia

Nyrkkitappelun kakkoslevy oli mukava ylläri. Ykköslevyllä lupailtiin jo jotain, mutta ei se ainakaan minun voimasoittooni päätynyt, kun oli turhan tasapaksu, vaikka hyviä hetkiäkin oli. Kakkoslevyllä sen sijaan kaava menee just kohdalleen. Otetaan kolme osaa Turbonegroa, otetaan vähän Tom of Finlandia pois, laitetaan yksi osa Stoogesia ja ripaus bergmanilaisia Suomi-punkahduksia.

Onhan tuo Anna mulle vaikutteita aika paljon velkaa Turbonegron Get it onille. Ja se on hyvä niin!

Tiukkaa kamaa! Tämänkaltainen punkistelu toimii tasan niin hyvin tai huonosti kuin biisinkirjoituksessa on homma pelittänyt, ja tällä levyllä on kilometrin parempia biisejä kuin debyytillä. Ekstrapisteet täytyy antaa Onko sulla lupa pitää kivaa -biisin MC Taakibörsta -viittauksesta, jollaista ei usein tämänkaltaisilta akteilta odota.

Levyn yltiörehellinen nimi taitaa juontaa juurensa Rumban murska-arvioon debyyttilevystä. ”Vaikka Nyrkkitappelun motiivi on selvästi olla rocktähtiä ja saada kauheasti naisia, jokainen itseään kunnioittava tai älykäs nainen varmasti karttaa nämä kappaleet kuultuaan bändin jäseniä kuin hiviä ja kuppaa.” Onpa kunnioitettavaa itseironiaa.

Nine Inch Nails, 8.5.2014 Hartwall Arena, Helsinki

Vuoden 1994 Nine Inch Nailsin keskellä yötä televisioitu Woodstock 94 -keikka oli isompi sukupolvikokemus kuin mikään muu keskellä yötä lähetetty ohjelma ikinä. Minutkin se käänsi. Sitä ennen en paljon tiennyt NINistä – sen jälkeen olen fanittanut kaksikymmentä vuotta.

Koska pienelle paperiteollisuuspaikkakunnalle näkyneet mediat (TV1, TV2, Kolmoskanava, Riihimäen Sanomat, kirjaston Soundi, Headbanger’s Ball, 120 Minutes, Radiomafia ja kavereiden levyhyllyt) eivät olleet hehkuttaneet Nine Inch Nailsia, oli mennyt bändi aiemmin ihan täysin ohi. NINin hengenheimolainen Ministry toki tunnettiin, koska Ministry oli hevimetallia, ja 90-luvun paperiteollisuuspaikkakunnalla ne, jotka eivät kuuntele eurodancea, kuuntelevat hevimetallia.

NIN oli Woodstockissa esiintymässä juuri ennen Metallicaa. Kun Metallica esiintyy, niin 1994 sitä kuunnellaan, oli mikä oli. Virikkeet olivat vähissä.

Tällainen lupaava artisti oli päräyttänyt jo aiemmin ilmoille elektrohenkisen Pretty Hate Machine -levyn ja yllättävän paljon Ministryltä kuulostaneen Broken-EP:n. Nyt he kiersivät The Downward Spiral -levyn kiertuetta ja jumaliste tuo Woodstock. Tuo oli parasta ikinä.

NIN vetosi kasvavaan nuoreen mieheen, koska se purki turhautumisen kimmeltäviin rokkitähtiin ja muuhun kertakäyttöpuuppaan. Mutaa, cyberpunkkia, nahkaa, vinyyliä ja verta, perkele! Trent-setää ahdisti. Niin minuakin, olimme siis käytännön hengenheimolaiset. En tosin narkannut enkä oikeastaan asunut Los Angelesissa ja rokkitähteydenkin kanssa oli vähän ohkaista. Eikä nyt varsinaisesti ollut miljoonia tililläkään. Mutta niinku ahisti ja tollei.

The Downward Spiralilla kertoja hylkää yksi kerrallaan elämänsä eri elementit syöksyssään alas ja lopulta tappaa itsensä. Kuulostaa lohdulliselta kasvavalle nuorelle miehelle. Jollain maila puristaa kädessä vielä enemmän kuin minulla, joten kaipa siinä jotain lohdullista on. Äidinkielen tunnilla oli puhuttu katarsiksesta ja tragedian puhdistavasta vaikutuksesta.

2014 NIN soitti Hartwall Arenalla. Trent oli vähän rauhallisempi, lihavampi ja pelkäsi olevansa vain kopion kopio kopion kopio. Niin minäkin. Silti nautimme kaikki ja olihan tuo nyt taas kerran hienoa kuin mikä.

Uusi versio The Mars Voltasta on Antemasque

The Mars Voltan tehokaksikko Cedric & Omar ottivat mukaan yhden entisistä Mars Volta -rumpaleista ja ensimmäisellä MV-levylläkin soittaneen Flean ja pistivät bändin nimeltä Antemasque pystyyn. En ymmärrä yhtään, miksei tuo ole nimeltään Mars Volta.

Yhtä kaikki, kolme uutta biisiä on ulkona, ja niistä etenkin Hangin’ in the Lurch on ihan timanttia. Se on vähän kuin Mars Volta soittaisi Rushia At The Drive-In -otteella. Minulle tämä on kiinnostavinta Voltaa sitten Frances The Muten.

Guns N’ Rosesille Vegas-pätkä Celine Dionin ja Britney Spearsin jalanjälissä

Guns N’ Roses -nimellä tunnettu Axl Rosen sooloprojekti pistää show’n taas pariksi viikoksi pystyyn Las Vegasiin.

”An Evening of Destruction. No Trickery! residency will feature an all-new production to highlight the band’s legacy. The nine-show commitment will allow concertgoers to get up-close-and-personal with Guns N’ Roses while the group performs everything from its greatest hits to a few lesser known but beloved songs.”

Ennustin tämän.

The Menzingers: In Remission

The Menzingers palaa ja uutta Rented World -levyä puskee 22.4. Ensimmäinen siivu In Remission lupaa hyvää.

Toissavuoden On The Impossible Past on epäinhimillisen kova suuren yleisön näppärästi sivuuttama levy. Miten mikään melko helposti kuunneltava punkkipoppoo voi panna ulos noin tiukkaa tavaraa Epitaphilla ja jäädä vain pienen piirin jutuksi? Menzingers olisi voinut olla 2010-luvun Weezer.

Vuoden paras julkaisu tähän mennessä: Against Me! – Transgender Dysphoria Blues

Viime viikolla julkaistiin Against Me!n Transgender Dysphoria Blues. Tämän viikon olen pyörittänyt sitä enemmän tai vähemmän repeatilla, koska tämä on täysosuma.

Popmusiikkia tehdään usein siten, että tarina on mahdollisimman samastuttava ja mahdollisimman moni voi kuvitella sen kertovan juuri omasta elämästään. Tämä on teemalevy sukupuolidysforiasta ja osin nokkamies/nokkanainen Laura Jane Gracen (ent. Tom Gabel) omaelämäkerrallinen tarina sukupuolenvaihdoksesta.

En koe tuon täysin olevan samastuttava tarina, mutta biisit ovat upeasti kirjoitettuja punkkiralleja vetävästi esitettynä. Äkkiväärän mutkan vetäisevää teemaa pehmentävät aika popisti kirjoitetut melodiat. Kaikessa on kuitenkin riittävästi säröä, ettei tämä Blink-182:lta tunnu.

Käytä 28 minuuttia 43 sekuntia ja rakastu tähän levyyn. Paina tuosta alta play. Nyt.