Dr. Dre: Compton

Applen dirikka, monien arvioiden mukaan noin vajaan miljardin dollarin omaisuuden mies, Dr. Dre kertoo, kuinka rankkaa on Comptonissa (josta hän muutti hittoon jo aikaa sitten).

Drellä oli Comptonissa aseita, huumeita ja huoria. Meillä Tervakoskella ei ollut varaa moiseen. Meillä oli kiinalainen halpislinkkari, Lapparia ja metsästä märkänä löydettyjä pornolehtiä. Comptonista Brentwoodiin muuttaneen Dren hehkuttelua voi pitää outona, mutta toisaalta pointti on se, että mahdollisuudet näyttävät siellä rajallisilta, mutta kun tekee hommansa hyvin, niin pääsee veks sieltä ja johonkin, jossa on enemmän toivoa.

DrDre-compton

Pienestä tekopyhyydestä huolimatta nyt on tullut timanttia. Tämä ei osu minun genreeni, mutta silti tämä on käsittämättömän kovaa. Erityishuomiona pitää nostaa ylös vielä kuuden kuuntelunkin jälkeen, että on meinaan ihan jäätävän kova tuo Eminemin värssy. Raidan 15 kohdalla on sellainen fiilis, että nyt tilanne seis, koska alkaa tapahtua. Aika harvassa minkään genren levyssä tapahtuu moista, saati sitten omien lempilapsien ulkopuolella.

Jos Chronic oli se, jossa esiteltiin maailmalle Snoop Dogg, 2001 se, jossa esiteltiin Eminem, tämä on se, jossa esitellään Kendrick Lamar. Kaikki kolme edelleen kovia.

Tämä on ihan kirkkaasti sen arvoinen, että kannattaa panna Apple Musicin ilmainen trial käyntiin. Tähänastisten kokemusten perusteella en lähde Apple Musicista trialin loputtua maksamaan, vaan jatkan Spotifylle rahan kylvämistä – etenkin toissaviikolla lanseerattu personoitu Discover Weekly -lista vakuuttaa. (Vilkaise, omissa soittolistoissasi pitäisi olla ilmestyneenä uutena.)

Provinssin lauantai, 27.6.2015

Provinssirock on nyt Provinssi. Ovat tiputtaneet rockin nimestä pois, ja buukkaavat isoiksi esiintyjiksi EDM-tyyppejä. Calvin Harris ja Deadmau5 tanssittivat kansaa. Olen hämmentynyt. Elän maassa, jossa Provinssirock on EDM-juhla ja Pekka Pouta on hevi-ikoni. Toisesta noista olen fiiliksissä, toisesta en.

Onneksi lauantain teemana minulle oli 90-luvun nostalgia. Faith No More ja Refused palasivat. Kaikkea muutakin oli, mutta eivät ne minulle järin tärkeitä olleet.

Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Helsingistä aamulla tuhatta ja sataa Seinäjoelle, tiputtaa kamat majapaikkaan ja mennä katsomaan heti Scandinavian Music Groupia. Tiedätte kyllä, miten siinä kävi. Emmehän me majapaikasta päässeet liikeelle riittävän nopsaan ja SMG jäi näkemättä. Onnistuimme sen sijaan saunomaan, juomaan olutta ja hankkiutumaan Mallaskosken Panimoravintolaan muistelemaan kahden vuoden takaista Provinssi-kummallisuutta. (Tässä on tarinan potta.)

Pääsimme lopulta alueelle. Siellä oli kaikenlaista yhden-jos-toisensorttista artistia. Koetin seurata niitä, mutta mikään ei tuntunut miltään. Edes normaalisti kiinnostavat artistit eivät iskeneet. Olinkohan setäytynyt? Alkaako ikä painaa ja festarien aika omalta kohdaltani ohi?

#nyrkkitappelu #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Menin katsomaan Nyrkkitappelua. Setäytymiseni piirteet alkoivat kadota. Vähän hypitytti ja roksotus kuulosti hyvältä. Viimeisimpään Nyrkkitappelu-plattaan olin tykästynytkin, ja keikalla kuullut kokonaan uudet biisit antoivat luottoa seuraavan levynkin laatuun.

Olipa kova. #refused #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Refused @ #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Nyrkkitappelun jälkeen oli Refused, johon olin ladannut isot odotukset. Päätin, että setäily saa luvan loppua ja menin koko keikan ajaksi pittiin pomppimaan ihan pekkapoutana. Kohta 38-vuotias kroppani ei ole täysin tällaiseen suunniteltu, mutta saa sitä toimistojäbäkin pogota.

Sisäsiisteiltä näyttäneet punkkarit painoivat tunnin vimmalla. Tauko ei näytä sammuttaneen paloa. Viikolla tulleen uuden levyn biisit olivat ihan kunniallisesti klassikkomateriaalin seassa. Vaikka tämä periaatteessa on kansainvälinen akti, vasta keikalla tajusin, että Refusedilla oli kotikaupungistaan lyhyempi matka paikan päälle kuin minulla.

Faith No More

Refusedin jälkeen Faith No More syötti nostalgiaa 90-lukua kaipaaville faneille. Sitä jengi haluaa ja sitä se saa. Hieman inflaatiota on FNM:n näkeminenkin kärsinyt, kun on myöhempinä päivinä ollut mahdollisuus nähdä moneen kertaan. Ehkä siksi siitä tuntuu ihan viimeinen puristus jääneen – mutta Faith No Moren perussuorituskin on aivan helposti sen arvoinen, että kannattaa ajaa Seinäjoelle.

Kummallisin perseily on tätä nykyä jäänyt festarireissuista pois, ja ne ovat entistä lyhyempiä. Minulle kovimmat bändit ovat sellaisia, joissa on vahva nostalgian sävy. Ehkä nykyisistä bändeistä ne, joille lämpenen, eivät enää ole riittävän suuren festarimassan bändejä. Ei porukka maksaisi hunajaa Screaming Femalesista, Wavvesista tai Menzingersistä. Ajat ovat muuttuneet, minä taas vähemmän.

Faith No More: Sol Invictus

Faith No More

Mike Patton Ilosaarirockissa 2010, kuva: allekirjoittanut, läpi klikkaamalla lisää samaa

Nyt uusi Faith No More on Spotifyssäkin. Se on tovin verran ollut Soundcloudissa ennakkokuuntelussa ja olen sen kymmenisen kertaa rullannut läpi.

Onneksi tuo ei ole helposti aukeava levy ja tykästyn siihen joka kuulemalla enemmän. Superhero, Separation Anxiety, Cone of Shame ja Motherfucker nousevat massasta pinnalle. Jokainen näistä on synkkä ja hyvin kaukana hitistä, vaikka Motherfuckerin koukku onkin tarttuva.

Hieman yllättäen levy ei ole ihan niin kummallinen kuin voisi näiltä epeleiltä odottaa. Tämä on normaalein ja vähiten kokeellinen rokkilevy heti Album of the Yearin jälkeen. Koskettimet ja erityiset kikkailut ovat vähissä ja Patton pitää itsensä tiukemmin kurissa kuin Angel Dustilla tai King for a Daylla. Basso on kaiken keskellä – ehkä siksi, että haastatteluiden perusteella Billy Gould on ollut ilmeisesti biisinkirjoituksessa isossa roolissa, ja istuu myös tuottajan pallilla. (Päivän harhaanjohtava trivia: Tämä on ensimmäinen CMX-tuottajan tuottama Faith No More -levy!)

Ei tällä uusia faneja voiteta, mutta 70-80 -luvun vaihteen tienoilla syntyneet saavat nostalgiannälkäänsä vielä yhden hyvän FNM-levyn. Kyllä tämä Album of the Yearin voittaa helposti, mutta kuinka mahdottomissa korkeuksissa voi rima ollakaan, kun on tehnyt Real Thing / Angel Dust / King for a Day -kolmikon ja niitä on parikymmentä vuotta makustellut.

Laura Jane Grace plus Miley Cyrus

Jos olet sensorttinen, että oudot yhdistelmät hämmentävät, ei kannata painaa playta. Alla olevassa videossa tulkitaan Against Me!n uudelta (ilmiömäiseltä!) levyltä True Trans Soul Rebel akustisesti hieman vähemmän punkahtavana versiona normiliveen verrattuna. Tulkitsijoina ovat Laura Jane Grace Against Me!stä ja Miley Cyrus. Miley Cyrus näyttää ravistelevan viimeisetkin Hannah Montanan rippeet niskastaan.

Eikö ole vielä riittävän erikoinen yhdistelmä? Lisätään Joan Jett ja coveroidaan The Replacementsia.

Refused are not dead – uutta musaa!

Refused palasi reilun kymmenen vuoden tauoltaan, soitteli vähän keikkoja ja sitten päräytti kasaan uuden levyn. Miten kesäkuussa julkaistava uusi levy voisi mitenkään pärjätä The Shape of Punk to Comelle?

Jos ensimmäisestä juuri tulleesta sinkusta voidaan mitään päätellä, niin näköjään ihan hyvin voi pärjätä. Kesällä nähdään Provinssin lauantaissa!

Alexi Laiho tarvitsee 100 kitaristia keikalle

Helsingin Juhlaviikoilla on harvinaisen kiinnostava viritys. Alexi Laiho tekee jonkinsorttisen metallivirityksen Senaatintorille 14.8. Siinä soitetaan tilaustyönä hänen säveltämänsä biisi Alexin + sadan kitaristin voimin.

Haku noihin sataan kitaristiin on julkinen. Totesin heti tuon luettuani, että tuohon pitää hakea. Katsoin videon, jossa näytetään klippi, joka pitää opetella.

Ei tarvitse mitään muuta kuin soittaa tarkasti ja nopeasti. …ja siinä kohtaa nousikin meikäläisen tie pystyyn.

Keinuva Lahna Ilosaareen, EP:t uusintapainoksiksi

Keinuva Lahna oli vahva, mutta valitettavan vähän julkaissut bändi. Nyt se tulee takaisin ainakin hetkeksi.

Bändi julkaisee uudelleen keräilyharvinaisuuksiksi käyneet levynsä yhdellä vinyylillä ja CD:llä. Pari bonusbiisiäkin löytyy.

En ole koskaan juurikaan myynyt levyjäni, mutta poikkeuksena on Keinuvan Lahnan EP:t, joista joskus 90-luvun lopussa minulle tarjottiin riittävän monta satasta, mikä opiskelijan budjetissa on sellainen raha, jolle ei voi sanoa ei. En muista, kuka ne osti, mutta tarjouksesta päätellen ostaja todella halusi ne.

Screaming Females: Criminal Image

Screaming Femalesilta on huomenna tulossa uusi levy Rose Mountains. Ensimmäinen sinkku on jo ulkona ja JUUH ELIKKÄS EIKUN SIIS NYT LÄHTEE KUIN OLISI 1994! POLJE SITÄ FUZZIA!

Kuunnelkaa nyt tuota. Tuo, jos mikä, on Smashing Pumpkinsin kaksi ensimmäistä levyä (eikö intro olekin vähän Drown?), Breeders, L7 ja Sleater-Kinney (kova paluulevy heilläkin).

Olin onnekas, että sain olla teini 1991-1994. Tällaista kamaa soittivat jopa valtavirran mediat silloin. Kunpa silloin olisi ollut yhtä helppoa löytää uutta musiikkia kuin nyt.

Dokkari: Onko grunge metallia? (Vastaus: ei oikein)

VH1:n Metal Evolution -dokkarisarjassa pureuduttiin hyvin grungeen. Tämä on poikkeuksellisen hyvä jakso. Ainoastaan se häiritsee, että käytetään hirveästi aikaa siihen, että mietitään onko grunge metallia. (Pikatiivistelmä: osiltaan ehkä, etenkin 70-luvun metallia, isommalta osin ei, paljon lähempänä punkkia.)

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ennen tätä dokkaria tuntenut sanaa ”yarl”.