The Gutter Twins Tavastialla 7.8. (ja avautumista keikkaurpoista)

Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Uuh. Mutta hämärästä puheen ollen – oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan tyypin kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.

Keikan biiseistä osa oli hyviä, osa minulle tuntemattomia – minähän menin sinne katsomaan The Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta (Afghan Whigs ja Twilight Singers), ja ne olivat valinneet suurimman osan keikkasetistä sieltä.

Ne kyllä soittivat myös pari biisiä Mark Lanegan Bandin Bubblegum -levyltä (hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa). Ja rokkasivathan useimmat niistä tuntemattomistakin biiseistä. Yleisenä linjana oli oikeastaan se, että rokimmat biisit kuulostivat paremmilta kuin balladihenkiset – kaksi setää laulamassa balladeja hilluvan yleisön edessä ei jotenkin tuntunut oikealta, sen sijaan kunnon blueshenkiset rokkivyörytykset (mm. Saturnalia-levyn sinkkubiisi Idle Hands) toimivat oikein hyvin.

No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan varsin mainio. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta (paitsi ne seilissä olevat)! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni kaataen samalla kaljaa syliin.

Ja nyt seuraa avautumisosuus: hiukan ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin (täydet) kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa – ja varsinkin kummastuttaa se, että ihmisten käytöstavat keikoilla tuntuvat olevan hukassa. Paitsi mainitsemaani seilaamista, keikoilla esiintyy valitettavan usein suoraan eteen tungeksimista sun muuta kiilailua. Jalkoihin jäävät aina varsinkin pienikokoiset naisihmiset – aiheesta on enemmän keskustelua saman keikan innoittamana Paras aika vuodesta -blogissa.

Voisinkin välittää kiitokset niille tuntemattomille herrasmiehille, jotka antoivat edestään tilaa, kun huomasivat minun jäävän rynnistelijöiden jalkoihin. Kuten huomasimme, pitempi ihminen näkee lyhyemmän takaa ihan yhtä hyvin kuin edestä, ja harvemmin keikkaelämys on metristä kiinni.

(Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin)

Lego-radiopää

Arrto kirjoitti taannoin Radioheadin tech-coolista musiikkivideosta ”House of Cards” ja siitä, kuinka bändi kannustaa kansalaisia ihmisiä luomaan uutta tarjottujen materiaalien pohjalta.

Nyt Gizmodo-sivustolla esitellään eräs tällainen tuotos – Legoilla toteutettu 3d-rendaus!

Tähän voisi lainata Gizmodon artikkelin ensimmäistä kommentoijaa: ”White Stripes, eat your hearts out!”.

(Samassa kommenttiketjussa joku toinen tosin väittää, että tuo olisi tietokoneella tehty, mutta sama se, idea on silti hieno.)

Rok-video: Kalsaripaita

YouTuben uumenista löytyy välillä todellisia aarteita. Tällä kertaa selaimeen osui siivu turkulaista underground-rockhistoriaa, nimittäin livetaltiointi Kalsaripaidan keikalta. Videon biisi on nimeltään Sweet Nectar of Chaos. Tapahtumapaikka jää YouTubesta löytyvien tietojen perusteella hieman hämärän peittoon, mutta omien muistikuvieni mukaan keikka vedettiin Down by the Lonttinen -varjofestareilla Turun Lonttisissa 11. kesäkuuta 2004.

Itse tutustuin Kalsaripaitaan nimenomaan kyseisillä kekkereillä, ja myöhemmin onnistuin haalimaan myös heidän (ainoan?) levyjulkaisunsa Aivot kaakkoon. Täytyy sanoa, että aika hyvän soundin ovat onnistuneet saamaan tuohon videoon kun vertaa siihen, miltä se kuulosti paikan päällä (lavasetissä niinkuin koko festareissa oli aika ns. DIY-henkinen fiilis). Videoon lisätyt efektit(?) ovat omiaan tuomaan autenttista tunnelmaa taltiointiin.

Olen jäänyt epätietoiseksi Kalsaripaidan myöhemmistä käänteistä. Netistä selviää sen verran, että bändin nokkamies, ex-Xysma ja ex-Disgrace Toni Stranius poistui keskuudestamme heinäkuussa 2006. Bändi on kuitenkin ilmeisesti heittänyt ainakin yhden keikan Liedossa viime kesänä (tuon videon kuvakulma on, hmm, erilainen). Mahtavatkohan olla enää muuten aktiivisia?

Mac Montandon: Tom Waits – Takapihan taikuri

”I'll tell you all my secrets, but I lie about my past”, raakkuu Tom Waits levyltä Rain Dogs löytyvällä biisillä Tango 'til They're Sore. Nuo säkeet kiteyttävät erinomaisesti sen, mistä Kustannusosakeyhtiö Sammakon viime syksynä suomentamassa kirjassa Takapihan taikuri on kyse.

(Opuksen suomenkielinen nimi on muuten vähintäänkin persoonallinen – alkuperäinen nimi Innocent When You Dream on sen sijaan napattu suoraan Waitsin biisistä, allekirjoittaneen mielestä vieläpä parhaasta sellaisesta.)

Toimittaja Mac Montandonin kasaama teos on kokoelma lehtiartikkeleita, levyarvosteluja, haastatteluita ja keskusteluita, joiden pääosassa on muusikko, elokuvasäveltäjä ja näyttelijä Tom Waits. Tekstit seuraavat Waitsia neljällä eri vuosikymmenellä, tarkalleen ottaen vuosien 1974 ja 2007 välillä. Kirjan kansien väliin siis mahtuu koko hänen musiikkimaailman marginaalissa tiiviisti pysynyt uransa alkuaikojen känninen piano ja mies -kapakkamusisoinnista uusimpien levyjen rujoihin rytmeihin.

Waitsin kaltaisen vetäytyvän ja omalaatuisen persoonan ollessa kyseessä artikkelikokoelma on suorastaan oivallinen lähestymistapa: kun useampi eri tyyppi on yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä ottaa äijästä selkoa, lopputuloksena on, ellei muuta, niin kokoelma mainioita tarinoita Waitsin biisien hengessä. Kirjasta näkyy myös hyvin, miten eri tavoin Waitsiin on suhtauduttu ajankohdasta ja kirjoittajasta riippuen – ja miten Waits itse suhtautuu haastattelijoihin.

Tiedotusvälineiden haastattelujen ajankohdat osuvat usein yksiin levyjen julkaisujen kanssa, joten erityisen hyvin kirja valottaa Waitsin luovan työskentelyn kehittymistä vuosien varrella. Waitsin ura artistina on siitä erikoinen, ettei mies ole ikinä tehnyt kompromisseja suosion suhteen – sen sijaan että tavoittelisi suurempaa yleisöä, hän on ajan myötä kaivautunut yhä syvemmälle marginaaliin. Onko kyse jääräpäisyydestä vai neroudesta, tästä kirjasta saattaa löytyä jonkinlainen vastaus asiaan.

Henkilökohtaisemmasta elämästään ja historiastaan Waits on aika lailla vaiteliaampi, joten valheita ja salaisuuksia ei aina voi erottaa toisistaan.

Control ilmestynyt DVD:nä

Anton Corbijnin näyttelyn avajaispäivänä 21.5. 2008 julkaistiin myös miehen ensimmäinen pitkä elokuva Control DVD:nä Suomessa. Koska kukaan ei hehkuttanut tuota leffaa täällä viime syksynä sen pyöriessä elokuvateattereissa, voin hoitaa homman nyt.

Control kertoo Joy Divisionin keulahahmon ja biisintekijän Ian Curtisin elämäntarinan. Se perustuu Curtisin vaimon Deborahin omaelämäkertaan Touching from a Distance. Leffa lähtee selkeästi liikkeelle siitä oletuksesta, ettei Curtisin lyhyeksi jääneen elämän käännekohtia ja varsinkaan sen loppua tarvitse enää erikseen selvittää kenellekään, vaan sitä katsomaan lähteneet tuntevat jo bändin ja sen tunnetuimman jäsenen vaiheet.

Perinteisen tarinankerronnan sijaan Corbijn tekeekin sitä, minkä parhaiten osaa – valokuvaa. Control on sarja valokuvamaisia sommitelmia, hitaasti eteneviä, lähes pysähtyneitä hetkiä, jotka kuvittavat Curtisin surullisen elämän sekä Joy Divisionin synkän musiikin tyylikkäästi ja sydäntäsärkevän kauniisti. Tummia miehiä harmaassa maailmassa, musiikkiin kanavoitu intohimo ja julkisuuden paineet, rikkinäinen mieli, rikkinäiset ihmissuhteet ja rikkinäinen elämä. Kaiken tuon kuulee Joy Divisionin musiikissa, mutta elokuvan jälkeen sen myös näkee – leffan kuvat palaavat musiikin kautta mieleen uudelleen. Ja muistan myös itseni itseni leffateatterissa nieleskelemässä kyyneleitä lopputekstien rullatessa ja Athmospheren soidessa taustalla. Varsin mieleenpainuvaa kamaa siis, ainakin bändistä tykkääville.

Lisätietoa DVD-julkaisusta DVD Plazassa.

Touching from a Distance on niinikään ilmestynyt suomeksi tässä kuussa, Like kustannuksen julkaisemana ja nimellä Etäinen kosketus. Kirja on lukujonossani seuraavana, aiheesta siis lisää myöhemmin.

Scarlett Johanssonin esikoislevy ilmestynyt

Scarlett Johansson (juu, se näyttelijä) on julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Anywhere I Lay My Head. Levy koostuu enimmäkseen Tom Waits -covereista.

YouTubesta löytyy maistiaisia:

Täytyy kyllä sanoa, että pitkän linjan Tom Waits -fanina en oikein osaa suhtautua tähän levyyn. Kuuntelin biiseistä löytyvät näytepätkät iTunesista ja niiden ja videon perusteella levyn jujuna ilmeisesti ovat ei-ihan itsestäänselvät biisivalinnat, Waitsiin verrattuna massiivinen tuotantomeininki ja parin biisin taustalla muriseva David Bowie. Videobiisi Falling Down tuo mieleeni sekä Sigur Rósin että Sinead O'Connorin, muttei yllä kummankaan tasolle.

Ainakin tuolla videobiisillä Johanssonin ääni tuntuu hukkuvan yhdeksi instrumentiksi muiden sekaan eikä fiilistä löydy ollenkaan yhtä paljon kuin alkuperäiseltä artistilta. Tai sitten en vain uskalla heittäytyä, enkä osaa olla vertailematta Johanssonia ja Waitsia toisiinsa. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, miksi Johansson päätyi levyttämään juuri Tom Waitsin biisejä.

Taidan tässä vaiheessa tyytyä siteeraamaan Sammakon viime sysynä julkaisemasta Tom Waits -tekstikokoelmaopuksesta Takapihan taikuri löytyvää Elvis Costellon lausahdusta: “En usko, että jollakulla ei muka ole ääntä. He eivät vain ole vielä löytäneet sitä.”

Lisäys: levyn biisejä löytyy tietenkin myös MySpacesta.

Anton Corbijn -retrospektiivi Tennispalatsissa

Taidemuseo Tennispalatsissa Helsingissä aukeaa huomenna keskiviikkona 21.5.2008 legendaarisen hollantilaisen rokkivalokuvaajan ja musiikkivideo-ohjaajan Anton Corbijnin retrospektiivinen näyttely, jossa esitellään miehen neljä keskeistä valokuvasarjaa vuosilta 1976-2002. Corbijn on uransa aikana kuvannut mm. Depeche Modea ja U2:ta (ja muutamaa sataa muuta).

Elokuvateatteri Tennispalatsi juhlistaa näyttelyn aukeamista tuomalla takaisin ohjelmistoon Corbijnin Joy Division -nokkamies Ian Curtisista kertovan, upean, tyylikkään ja itkettävän esikoisleffan Control. Tennarin ohjelmistosta löytyy myös pari spesiaalinäytöstä Grant Geen Joy Division -dokkarista.

Näyttely on avoinna 21.5. – 31.8.2008.

Taidemuseo Tennispalatsin nettisivuilta löytyy lisää infoa näyttelystä ja leffoista.

Mark Laneganista tulee isona Tom Waits

Tai ainakin Leonard Cohen. Olen uskonut jo pitkään niin, ja sain vahvistusta uskolleni vastikään julkaistusta levystä Sunday at Devil Dirt, joka on miehen toinen levy yhteistyössä Isobel Campbellin (ex-Belle&Sebastian) kanssa.

Lanegan on muuten ärsyttävän tuottelias kaveri – uutta levyä pukkaa taas, kun juuri olin päässyt hehkuttamasta maaliskuussa ilmestynyttä The Gutter Twins -levy Saturnaliaa. Sunday at Devil Dirt ei rokkaa ihan samalla tavalla, se on aika paljon pehmeämpää kamaa, mutta kyllä sitäkin ihan mielikseen kuuntelee. Ja Laneganin ääni, joka muuten tällä levyllä on karheampi ja matalampi kuin koskaan (ja erityisesti biisissä The Raven), kelpaa tietenkin aina.

Edellisellä, vuonna 2006 ilmestyneellä levyllään Ballad of the Broken Sea Campbell ja Lanegan jakoivat laulunuotit aika tasan kahtia, mutta tällä uudemmalla Campbell ohuine äänineen on siirtynyt enimmäkseen huokailemaan taka-alalle ja jättää Laneganin kähinälle enemmän tilaa. Hyvä valinta, toimii paremmin noin (ja tuo tosiaan mieleen Leonard Cohenin taustalaulajanaisineen).

iTunes näyttää luokittelevan levyn folkiksi, ja sitä se oikeastaan onkin. Mukana on muutama juurevalla blues-kaavalla eteenpäin rullaava biisi (tsekkaa erityisesti biisi Back Burner) ja pari hiukan Tom Waits -henkisesti epävireistä kantrirallatusta. Sopii erinomaisesti rauhoittumiseen sen jälkeen, kun on fanittanut itsensä läkähdyksiin Laneganin muuta tuotantoa kuunnellen.

Armotonta fanitusta

Ala-asteella liikuttiin tyttöporukoissa, jotka fanittivat aina samaa bändiä (joka siihen aikaan oli ensin Dingo ja sen jälkeen Bon Jovi ja sitten joku muu niistä lukuisista sukkahousubändeistä). Jokainen tyttö halusi naimisiin jonkun bändin jäsenen kanssa, eikä kaksi tyttöä tietenkään voinut ihastua samaan tyyppiin, joten asiasta kinasteltiin pitkään ja hartaasti.

80-luvulla naimisiintahtomisen kriteereinä taisi olla lähinnä se, kenellä bändin pojista on tukka hyvin ja kenellä on parhaimman väriset trikoot, sittemmin valintakriteereihin on tullut ulkomuodollisten lisäksi tai tilalle myös, hmm, hormonaalisia syitä. Tähän päivään asti olen halunnut naimisiin Josh Hommen kanssa (tässä paljastuu nyt salattu mieltymykseni testosteronia puhkuviin rokkikukkoihin…), mutta kuunneltuani viimeiset pari päivää repeatilla The Gutter Twinsin uutuuslevyä Saturnalia olen tullut siihen tulokseen, että Homme on pelkkää paperia verrattuna Mark Laneganiin.

Lanegan on siis toinen katuojakaksosista ja on laulanut myös Josh Hommen bändin Queens of the Stone Agen biisejä. Olen fanittanut miestä aiemminkin, sekä QOTSA:n että Mark Lanegan Bandin aikoihin, mutta nyt havahduin taas huomamaan, että jestas, mikä ÄÄNI sillä miehellä on.

Ainoa YouTubesta löytynyt virallinen video on biisistä All Misery/Flowers, joka ei välttämättä ole kokonaisuudessaan erinomaisen levyn paras biisi, mutta rokkaa kuitenkin. Bändin MySpace-sivuilta löytyy enemmän maistiaisia. Siihen, että tahdonkin mieluummin naimisiin Mark Laneganin kanssa, vaikutti erityisesti biisi Circle the Fringes. Lanegan on biisillä laulavista tyypeistä se matalaäänisempi, siellä jossain loppupuolella.

Ja tuossa videossa on muuten jotain peräti lomografista.

(Crosspostattu Eräänä iltapäivänä-sivustolle.)