Provinssin lauantai, 27.6.2015

Provinssirock on nyt Provinssi. Ovat tiputtaneet rockin nimestä pois, ja buukkaavat isoiksi esiintyjiksi EDM-tyyppejä. Calvin Harris ja Deadmau5 tanssittivat kansaa. Olen hämmentynyt. Elän maassa, jossa Provinssirock on EDM-juhla ja Pekka Pouta on hevi-ikoni. Toisesta noista olen fiiliksissä, toisesta en.

Onneksi lauantain teemana minulle oli 90-luvun nostalgia. Faith No More ja Refused palasivat. Kaikkea muutakin oli, mutta eivät ne minulle järin tärkeitä olleet.

Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Helsingistä aamulla tuhatta ja sataa Seinäjoelle, tiputtaa kamat majapaikkaan ja mennä katsomaan heti Scandinavian Music Groupia. Tiedätte kyllä, miten siinä kävi. Emmehän me majapaikasta päässeet liikeelle riittävän nopsaan ja SMG jäi näkemättä. Onnistuimme sen sijaan saunomaan, juomaan olutta ja hankkiutumaan Mallaskosken Panimoravintolaan muistelemaan kahden vuoden takaista Provinssi-kummallisuutta. (Tässä on tarinan potta.)

Pääsimme lopulta alueelle. Siellä oli kaikenlaista yhden-jos-toisensorttista artistia. Koetin seurata niitä, mutta mikään ei tuntunut miltään. Edes normaalisti kiinnostavat artistit eivät iskeneet. Olinkohan setäytynyt? Alkaako ikä painaa ja festarien aika omalta kohdaltani ohi?

#nyrkkitappelu #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Menin katsomaan Nyrkkitappelua. Setäytymiseni piirteet alkoivat kadota. Vähän hypitytti ja roksotus kuulosti hyvältä. Viimeisimpään Nyrkkitappelu-plattaan olin tykästynytkin, ja keikalla kuullut kokonaan uudet biisit antoivat luottoa seuraavan levynkin laatuun.

Olipa kova. #refused #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Refused @ #provinssi

A photo posted by Henry Lehto (@hlehto) on

Nyrkkitappelun jälkeen oli Refused, johon olin ladannut isot odotukset. Päätin, että setäily saa luvan loppua ja menin koko keikan ajaksi pittiin pomppimaan ihan pekkapoutana. Kohta 38-vuotias kroppani ei ole täysin tällaiseen suunniteltu, mutta saa sitä toimistojäbäkin pogota.

Sisäsiisteiltä näyttäneet punkkarit painoivat tunnin vimmalla. Tauko ei näytä sammuttaneen paloa. Viikolla tulleen uuden levyn biisit olivat ihan kunniallisesti klassikkomateriaalin seassa. Vaikka tämä periaatteessa on kansainvälinen akti, vasta keikalla tajusin, että Refusedilla oli kotikaupungistaan lyhyempi matka paikan päälle kuin minulla.

Faith No More

Refusedin jälkeen Faith No More syötti nostalgiaa 90-lukua kaipaaville faneille. Sitä jengi haluaa ja sitä se saa. Hieman inflaatiota on FNM:n näkeminenkin kärsinyt, kun on myöhempinä päivinä ollut mahdollisuus nähdä moneen kertaan. Ehkä siksi siitä tuntuu ihan viimeinen puristus jääneen – mutta Faith No Moren perussuorituskin on aivan helposti sen arvoinen, että kannattaa ajaa Seinäjoelle.

Kummallisin perseily on tätä nykyä jäänyt festarireissuista pois, ja ne ovat entistä lyhyempiä. Minulle kovimmat bändit ovat sellaisia, joissa on vahva nostalgian sävy. Ehkä nykyisistä bändeistä ne, joille lämpenen, eivät enää ole riittävän suuren festarimassan bändejä. Ei porukka maksaisi hunajaa Screaming Femalesista, Wavvesista tai Menzingersistä. Ajat ovat muuttuneet, minä taas vähemmän.

Sideways Helsinki

Sideways Helsinki
Sideways-festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa Helsingissä viime viikonloppuna. Festivaalin alue oli kompakti ja tarjosi monipuolisen kattauksen esiintyjiä Suomesta sekä ulkomailta ja tietenkin vaihtoehtoja herkutella paikallisten ravintoloiden ruualla. Alueella oli myös mahdollisuus pelata pingistä ja flippereitä sekä tutustua muutamaan Bob Gruenin rock-valokuvaan joista suurempi näyttely löytyy juhannukseen asti Kaapelitehtaan Pannuhallista. Kummatkin päivät oli myyty loppuun ja festivaali palveli noin 12 000 kävijää. Tästä huolimatta jonot pysyivät inhimillisinä ja lavojen välillä pystyi liikkumaan suhteellisen nopeasti ilman suurempaa tunkemista läpi ihmismeren. Aurinkoinen sää hemmotteli festarikävijöitä ja muutenkin tapahtumasta välittyi leppoinen tunnelma. Tänne oli tultu kuuntelemaan bändejä.

Continue reading