Bridge School Benefit @ Shoreline Amphitheatre

Neil Young vaimoineen järjestää vuosittaista Bridge School Benefit -hy­vän­te­ke­väi­syys­kon­sert­tia. Viikonloppuna oli tämänvuotinen konsertti. Muutaman onnekkaan sattuman kautta päädyin paikalle nauttimaan sunnuntain kattauksesta.

Eniten etukäteen kiinnosti Queens of the Stone Age ja tietenkin Neil Young itse. Pikkuisen kutitteli Tom Waits, joka ei ole kiertänyt viiteen vuoteen. Harvinaista herkkua on tarjolla. Bonuksena lämmittää se, että Waitsilla on bassossa Les Claypool.

Päivä oli pitkä. Showtime oli kahdelta iltapäivällä ja iltakymmeneen asti väännettiin. Kalifornia on toki lämmin, mutta loka-marraskuun vaihteessa tulee viileitäkin päiviä. Auringon ollessa ylhäällä oli vajaa parikymmentä astetta, ja auringon laskettua 12 astetta oli sellainen sää, että sai olla tyytyväinen, että oli ottanut viltin mukaan.

Neil Young avasi konsertin intiaanitanssihäröilyiden ja avajaispuheiden jälkeen. Isäntä soittaa muutaman biisin soolona huuliharpun ja akustisen kitaran kanssa. Neil Young vaikuttaa olevan kotonaan lavalla, pukeutuneena neilyoungiksi, juttelee pari lyhyttä lausetta relasti ja soittaa kuin soittaisi omaksi ilokseen. Jos minun tarvitsee kertoa, millainen akustinen Neil Young on, et ole tehnyt taustatyötäsi kunnolla.

Päivän alkupuoli ei ihan hirveästi vakuuta. Listalla ovat Jenny Lewis, Heart, Diana Krall ja Elvis Costello. Olisivat voineet jättää soittamatta. Costellolla oli muutama parempi biisi, Krall oli ilmeisen lahjakas laulaja ja Heart oli kahden biisin ajan huipulla, soittivat Zeppeliniä ja isoimman hittinsä Barracuda, joka vaikutti sytyttävän kaikki yleisön harmaatukkaiset tuleen.

Fun. oli kovassa vedossa. Koska kaikki Bridge Schoolin esitykset ovat akustisia, sävellykset ja laulusuoritukset korostuvat. Fun.in Nate Ruess on ilmiömäinen laulaja. Kaikkein eniten se näkyi Queen-coverissa Somebody to Love, joka oli päivän parhaita. Tältä se näytti:

Tässä postauksessa olevat videot ovat karuja yleisövideoita, koska sunnuntain keikkaa ei ole ainakaan vielä julkaistu. Young lupaili lavalla, että jossain vaiheessa tämäkin päivä julkaistaan Youtubessa, mutta ainakaan vielä ei ole livenä. Joudutte pärjäämään näillä videoilla, jotka vaikuttavat olevan äänitetty perunalla.

My Morning Jacket meinasi muuten jäädä Lewis/Heart/Krall/Costello -osastolle, mutta pistivät loppuun pari tiukkaa coveria. Soundillisestikin uskollinen Neil Young -cover Harvest Moon oli hieno. Koska Neil Young sattui olemaan mestoilla ja ilmeisesti biisikin muutamantuhatta kertaa harjoiteltuna, niin sattuipa sopivasti – Neil Young tuli vierailemaan biisillä. MMJ oli myös ainoa, joka mainitsi Lou Reedin sunnuntaiaamuisen kuoleman ja soitti sen muistoksi Velvet Undergroundin Oh! Sweet Nuthin’in.

Rolling Stone otsikoi sunnuntain keikka-arvionsa koko konsertista: ”Tom Waits Triumphs at Bridge School Benefit”. ”Triumph” on vahva sana, mutta tässä se on kohdallaan. Jos soitat keikan Les Claypool bassossa ja Les jää ihan statistiksi, olet vetänyt kovaa. Jos olet ollut viisi vuotta kiertuetauolla ja veto vaikuttaa siltä, ettet olisi ollut päivääkään poissa, olet kova.

Katsokaa nyt tuosta alta:

Tom Waits kertoi tarinan settinsä keskellä:

”I volunteered to come here. Long story. Back in the 1970s I borrowed a lot of money from Neil. For me, it was the days of long hair and short money. He loaned it to me so I could start a restaurant. I lost a lot of money on that restaurant. Let me rephrase that, I lost a lot of Neil’s money. And you don’t wanna see Neil mad. Anyway, it was a small, little restaurant, sort of a specialized place. We were gonna have eel and donuts and fish scales, just fish scales, sauteed and all gluten free. But it went under, so Neil said, ’Listen, you owe me a lot of money, so I have three ideas for you: Jail time, or you can come work in my yard, or you can do the Bridge School.'”

Waits

(kuva: Saija L.)

Tom Waits oli muutenkin ihan järjettömässä vedossa. QOTSAn Homme kommentoi välispiikeissä, että olivat katsoneet omaa vuoroaan odotellessa lavan sivusta monttu auki, kuinka jäätävä keikka Waitsilla oli. Ei voi kiistää. Waitsin karisma on ihan käsittämätön. Yleisö oli ihan Waitsin kädessä. Välispiikit saivat naurut per virke, koska Waits on samaan aikaan erikoinen, vakava, surullinen, hauska ja koominen hahmo. Vuosikymmenten lavakokemus on antanut Waitsille myös timanttisen komediallisen ajoituksen.

Queens of the Stone Age oli se, joka minulle piti olla pääesiintyjä, mutta ei voi mitään – Waits tyhjensi juuri ennen heitä pajatson. Hyvähän QOTSA oli, eihän siitä pääse ympäri. QOTSAn biisit olivat kiinnostavia suhteessa siihen, mitä ne olivat olleet ennen. Esimerkiksi No One Knows Go With The Flow oli todella kiinnostava versio. Jos saisi valita ensimmäisen kerran kuultavaksi joko akustisen version tai alkuperäisen hienon sähköisen version, valinta olisi helppo. Sen sijaan, jos saisi valita, onko sadas kerta, kun kuulee tämän biisin sähköinen vai ensimmäistä kertaa akustinen, akustinen vie voiton.

Crosby, Stills, Nash and Young rullaili jokseenkin vanhoilla meriiteillä. CSNY on minulle kiinnostava vain Y:n takia. Ei se huono ollut, mutta olin siten puolueellinen, että minulle CSN olivat vain Y:n tiellä. Kolme vanhaa setää ja yksi räppärin lailla huitova hupparihörhö, jonka karismalla tämä keikka on järjestetty. Stills näytti nelikosta kaikkein nuorimmalta, mutta kuulosti vanhimmalta. Hänen esiintymisensä oli hieman haparoivaa ja laulu oli Grandpa Simpson -henkistä – mutta toisaalta se hauraus teki Stillsistä kiinnostavimman CSN-kolmikosta.

Vanha hippipariskunta edessämme imuroi illan mittaan yrttiä sellaista tahtia, että väsy tuli. He nauttivat viimeiset kolme artistia makuultaan makuupussissa usvaiselta, mutta tyytyväiseltä vaikuttaen. Kun CSNY lopetti, he pomppasivat pystyyn ja pyyhkäisivät parkkipaikalle. Toivottavasti heillä oli kuski, sen verran kuutamolla vaikuttivat olevan.

Lauantain vastaava keikka – valitettavasti ilman Tom Waitsia – on jo Youtubessa koko kahdeksantuntisessa komeudessaan. Ehkä jossain vaiheessa sunnuntainenkin tulee. Tässä kuitenkin lauantai, johon Waitsia ja Somebody to Lovea lukuunottamatta kaikki sanomani pätee:

Tämä oli hieno päivä. Jos alkupäivä olisi ollut yhtä kova kuin ilta, tämä olisi ollut yksi parhaita festaripäiviä ikinä, mutta neljä tuntia on pitkä aika maata rantatuolissa odottamassa, että kelvolliset aktit pistävät rähinäksi. Onneksi Shoreline Amphitheatressa on mahdollisuus vuokrata nurmikkopaikoille rantatuolit ja tuoda omat eväät, niin aika ei käy niin pitkäksi.

Päivän trivia: La Hondan väkiluvusta 0,1% on neilyoungeja.