Classics of Love: S/T

Kävin läpi Redditin punk-osaston suosituksia vuoden 2012 parhaaksi levyksi. Kasasin niistä itselleni pienen soittolistan Spotifyyn.

Soittolistaa läpi käydessä sieltä nousi esiin bändi, joka kuulosti siltä, kuin olisi naitettu 90-luvun kaikki tärkeät kalifornialaiset punkkarit ja tuotu koko paketti vuoteen 2012. Tämä bändi oli Classics of Love.

Viime ystävänpäivänä julkaistussa Classics of Loven samannimisessä debyyttilevyssä soi paikoin Rancid/Operation Ivy -henkinen skapunkki. Ei yllätä, koska laulaja on sama kuin Operation Ivyssä, nyt vain yli 20 vuotta vanhempana. Biisinkirjoitus on hyvää ja helmiä löytyy, kuten Castle in the Sky.

Pitäisi vissiin seurata noita punkkijuttuja maailmalla enemmän, niin ei pääsisi tällaiset helmet menemään ohi. Onneksi Redditin punkkareiden hivemind piti huolen minusta.

Vuoden kovin albumi

Tiivistän oman vuoden parhaat -listani yhteen mainintaan. Selkeästi kovimpaa vuoden 2012 levyistä iski Devin Townsend Projectin Epicloud.

Levy vakuuttaa kokonaisuutena. Biisimateriaali on tasaista, huteja ei ole. Biisit on myös sidottu yhteen niin että levy kannattaa kuunnella alusta loppuun.

Välillä Epicloud on häpeilettömän suoraviivainen, kuten kappaleissa Lucky Animals ja Liberation, mutta niissä on kuitenkin sopivasti koukkuja. Angel päättää levyn mahtipontisesti. Hiljaisiakin hetkiä löytyy.

Levyn komein hetki on ehkäpä Kingdom, jossa Townsend antaa tulla täysillä. Myös Anneke van Giersbergenin stemmat toimivat. Kolmen minuutin kohdalla päästetään kaikki irti.

Harmittaa etten raahannut itseäni DTP:n keikalle marraskuussa. Danny Cavanaghin ja Anneke Van Giersbergenin akustiset vedot Helsingissä on loppuunmyyty, Jyväskylän ja Tampereen keikoille on vielä tilaa.

Kovasikajuttu Areenassa

Jos missasit tänään telkkariensi-iltansa saaneen Pertti Kurikan Nimipäivät -bändistä kertoneen Kovasikajutun, ei hätää. YLE Areena palvelee seitsemän päivän ajan. Tee kulttuuriteko itsellesi ja katso se. Se on kovasikajuttu.

Tuo dokkari on lämpöisin ja hauskin rokkidokkari, joka on tässä maassa kuunaan tehty. Jos menette joskus Nimipäivien keikalle, törmäätte lämpöisimpään yleisöön, joka koskaan suomalaisella rokkikeikalla on nähty.

 

Vuoden 2012 parhaat albumit

Vuosi 2012 toi tullessaan paljon erinomaista musiikkia. Maailma on edelleen täynnä musiikillista luovuutta, vaikka musiikkibisnes ei olekaan enää se sama taloudellinen runsaudensarvi joka se joskus oli.

Minun top-vitosessani on kaksi suomalaista, yksi ruotsalainen, ja kaksi amerikkalaista albumia.

Top 5:

1. Hexvessel: No Holier Temple

En ollut tutustunut Hexvesseliin ennen vuotta 2012. En ollut kuunnellut mitään keulahahmonsa Kvohsthin teoksia. Onneksi törmäsin tähän No Holier Temple -albumiin, sillä tämä on alusta loppuun huippukamaa. Harvoin tulee vastaan albumeita, jotka haluaa kerta toisensa jälkeen kokea kokonaisuutena, eikä vain yksittäisinä biiseinä. No Holier Temple on tällainen, alusta loppuun jännitteensä säilyttävä paketti. Yhdenkään biisin yli ei tee mieli skipata. Soitto, sanoitukset, ja laulu toimivat erinomaisesti. ”Oh this isn’t walking in the forest with grandpa when life was simple and honest.”

2. Witchcraft: Legend

Magnus Pelander on pettämätön biisinkirjoittaja. Vaikka bändi on aiemminkin ollut kova, vasta nyt Legendillä se on noussut Pentagram/Sabbath esikuviensa varjosta esiin, rikkonut genrekahleet, ja löytänyt oman ilmaisutapansa. Tällä kiekolla ei ole yhtään huonoa kappaletta. Witchcraft on uskomattoman hyvä bändi niin levyllä kuin livenäkin. Vakuutuin bändin keikkakunnosta Bergenissä lokakuussa. Liput Korjaamon keikalle on hallussa ja odotukset korkealla.

3. High on Fire: De Vermis Mysteriis

Matt Pike on yksi mielenkiintoisimmista muusikoista tällä hetkellä. Sekä High on Firessä että Sleepissä soittava Pike tekee tasalaadukasta Hyvää Musiikkia™. Serums of Liao ja Madness of an Architect ovat suosikkikappaleeni tällä levyllä, jonka nimi on suomeksi Matojen Mysteerit. Fertile Greenin musiikkivideo oli vuoden 2012 paras.

4. Eevil Stöö x Koksu Koo: Fuck Vivaldi

Suomen albumilistan ykkösenä käynyt Fuck Vivaldi on monipuolisempi albumi kuin edeltäjänsä Stöö of Destruction. Monipuolisuuden hintana on teemojen ja tyylien hajanaisuus. Muutamaa filleriä lukuunottamatta tämäkin on kuitenkin klassikkokamaa.

5. Down: IV – The Purple EP

Tämähän nyt ei ole edes albumi vaan EP, mutta yltää silti vuoden parhaiden listalle. Down on mielestäni enemmän kuin osiensa summa, eli parempi bändi kuin Corrosion of Conformity, Crowbar, Eyehategod tai Pantera. Mielestäni Panteran albumit ovat tyypillisesti etupainoitteisia, eli ensimmäiset 3-4 biisiä täyttä rautaa, mutta sitten mielenkiinto alkaa hiipua. Downin julkaisut sen sijaan ovat aina olleet kiinnostavia kokonaisuuksia, joita jaksaa kuunnella alusta loppuun. Tällä Purppura-EP:llä ainoastaan This Work is Timeless tuntuu jämäbiisiltä, muut ovat varsin viehättäviä metalliluomuksia. Erityismainintana nostan esiin Jimmy Bowerin tyylitietoiset rytmit.

Kymmenen muuta maininnan arvoista albumia:

a. Karriem Riggins: Alone Together

J Dillan kuoltua Karriem Riggins on Flying Lotusin ohella ottanut hiphop-biittien mestarin aseman. Kova, kovempi, kovin.

b. OFF!: OFF!

Ohovin toinen lätty ei räjäyttänyt tajuntaa aivan samalla voimalla kuin ytimekäs First Four EPs, joka on kolmannen vuosituhannen paras punk-julkaisu. Keith Morrisilla ja pojilla on kuitenkin edelleen kiinnostavaa tarjottavaa, vaikkei tämä ällikällä lyökään.

c. Vladislav Delay: Kuopio

Sasu Ripatti tekee kokeellisen elektroniikan saralla hyvin kiinnostavia juttuja. Kuopio lienee hänen paras albuminsa.

d. Kuusumun Profeetta: Huutoja hiljaisesta huoneesta

Kadotin mielenkiintoni Kuusumun Profeettaan muutamaksi vuodeksi. Tämä uutukainen toi minut takaisin Kuusumun maailmaan. Levy edustaa samanaikaisesti tätä päivää ja 70-lukua. Parhaimmillaan maagista menoa.

e. Pharaoh Overlord: Lunar Jetman

Pharaoh Overlord yllätti olemalla yllättämättä. Tämä albumi ei ollut edellisten albumien tavoin hapuilevaa jamittelua, eikä 80-lukulaista heviä, vaan monotoniaa monotonisuuden perään. Lunar Jetman on paluu juurille, mantran ytimeen. Toimii.

f. Masta Ace: MA_DOOM – Son of Yvonne

MF DOOMin biiteistä koostettu omaelämänkerrallinen Son of Yvonne -albumi on Masta Acea parhaimmillaan. Kyllä vanha kettu taitaa riimittelyn.

g. ZZ Top: La Futura

Rick Rubinin tuottama La Futura on ZZ Topin Death Magnetic. Levy onnistuu ZZ Topin huippuajan soundin luomisessa, mutta biisimateriaali ei yllä lähellekään Tres Hombresin tai Fandangon tasoa. Ei tämä silti huono ole. I Gotsta Get Paid on eräs nerokkaimpia cross-genre covereita ikinä.

h. JJ DOOM: Key to the Kuffs

Paras MF DOOM-albumi kahdeksaan vuoteen. GMO ja Winter Blues ovat DOOMin uran kaksi parasta biisiä.

i. JLMA HNRI x RPK: Euro Crack

”Euro Crack Rocks” lienee suomihiphopin historian paras possebiisi. RPK:n tuotanto on timanttia.

j. Death Grips: The Money Store

Death Grips oli viime vuoden eniten internet-hypeä osakseen saanut hiphop-kokoonpano. Mainion Exmilitary-mixtapen jälkeen yhtye julkaisi vuoden 2012 aikana peräti kaksi albumia, joista ensimmäinen, The Money Store, on mielestäni parempi. Jälkimmäisen No Love Deep Web -albumin meriitit ovat lähinnä ulkomusiikillisia: räväkkä nettikampanja, rumpali Zach Hillin penis kansikuvassa, ja potkut levy-yhtiöltä. Yhtye on sympaattinen ja luova, mutta en kuitenkaan jaksa tätä kovin paljoa kuunnella. Aktiivisesta julkaisutoiminnasta huolimatta Exmilitaryn ”Guillotine” on edelleen bändin paras biisi.