Roklintu

Tällaisia kommentteja osasi odottaa ja pelätä. Vähän samaan viittasi Hesarinkin kirjoittaja (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/1135267841705) ja tähän itsekriittiseen nostalgiahuumaan Siekkareiden uusiosinkun tekstikin kai yritti sanoa jotain.

Näin aika monta Siekkarikeikkaa ensimmäisten vuosien aikana. Huimaa touhua se oli. Suuren osan fiiliksestä toi tietysti eläytyvä yleisö, joka lämpeni suhteellisen nopeasti meininkiin (huolimatta romantisoidusta kuvasta ulkopuolisista shamaaneista). Toki me fanit taisimme olla vähemmistöä ja vasta L’amourha tuotti myönteistä hyminää taviksissakin mutta samalla myös entistä suurempaa kitinää vihaajissa. Suurin osa keikoista oli kuitenkin ihan tavallisia soittokeikkoja. Teatteri ja muu pöhköily tuotti hienoja tarinoita mutta ei se koko ajan niin päätöntä ollut.

Meikäläisen ikäpolvelle (monen keskustelun perusteella) Siekkarit oli käänteentekevä kokemus. Hemmetin hyvä bändi (soitannollisesti ja muuten) tekee mitä huvittaa ja nauttii tekemisestään ja on yhtäaikaa erikoisesti yhteiskuntakriittinen. Miten suomalainen rokkibändi voi olla tällainen?

Silti, pelkkä rokkibändi SV:kin oli. Siekkareiden jälkeen tulleet orkesterit ovat tehneet jo hoopompiakin sekoiluja ja osa soittaa paremminkin. Siekkarit avasi tulpan.

Siihen nähden comebackin muoto ja sisältö vaikuttaa huolellisesti ajatellulta ja toteutetulta. Ei aikuisena enää jaksa kiinnostaa sama koohotus, joka pari-kolmekymppisenä kloppina saattoi vaikuttaa “rokilta”. Olisi ollut kamalaa, jos Siekkarit olisi tullut takaisin täysin samanlaisena kuin lopetti. Olen varma, että värikkäitä tunneskaaloja, vaikka ei täysin samanlaisia, herättää/herättäisi Siekkareiden nykykeikkakin. Siitähän tässä pitäisi kuitenkin olla kyse. Eikö?

No hemmetti, kiitos. 

Kommentin kommenttina: Iggy, Lemmy ja NMN eivät ole lopettaneet eikä isoissa rokkimaissa näemmä tarvitse kasvaa aikuiseksi, siinä ehkä ero. Tai, no, lapsellisuuden kulissia näykyy olevan helpompi pitää yllä Amerikassa: ei vaan vaihda vaatteita tai kampausta ikinä. Katsokaa vaan kuinka Bon Joville kävi… :p

Aikaa siihen kun jätkät viimeksi soittivat yhdessä ehti kuitenkin kulua aika monta vuotta, osa bändistä on ollut ulkona musabisneksestä tai ei ainakaan lähellekään yhtä aktiivinen kuin Alanko. Kai se nyt jotenkin vaikuttaa?
En oikein tiedä mitä ihmiset odottivat. Minä en ainakaan mitään järetöntä koohotusta, vaan biisejä joita opin kuuntelemaan jo lapsena.
Bändi selvästi nautti yhdessäolosta ja heillä oli hauskaa. Hohko nyt seisoskeli bassonsa kanssa, mutta ehkä se halusi keskittyä soittamiseen. Alanko ja Orma kyllä näyttivät aika fiiliksissä olevan ja riekkuivat just sen verran kuin nyt viiskymppisiltä äijiltä voi odottaa.
Hiukan vajaa kaks tuntia lauloin, tai no, huusin biisien tahdissa ja Laulun aikana tirahti tippakin linssiin. Sain sen mitä läksin kokemaan ja hiton paljon enemmän.