Kasvutarina

Aika paljon musiikista on väistämättä kiinni siinä ajassa, jolloin sen on kohdannut ensimmäisen kerran. Moni suosikeista juonsi juurensa siihen, mikä juuri silloin oli tärkeää. Uuden musiikin löytäminen oli nuoren miehen kasvussa mieleenpainuva kokemus. Avaanpa hieman, mitä tapahtui kahdeksan musiikillisesti hyvin olennaisen vuoden aikana 1988-1996.

Kun löysin Guns N’ Rosesin jossain vuoden 1988 paikkeilla, oli aika sysätä nuortenpoppi sivuun ja löytää rockmusiikki lopullisesti 11-vuotiaana. Kaiken maailman Mötley Crue- ja AC/DC-virityksiä oli ollut, mutta rock ei oikeastaan pudonnut hirveän kovaa ennen Gunnareita. Jo silloin tiesin sisälläni, että vaikka koko ympäröivä maailma tuntui kuuntelevan Bon Jovia, Bon Jovi oli nössöä, eikä sitä pitänyt siksi kuunteleman.

Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt löytää Pixies. Olisin avartanut musiikillisia vaikutteitani aika reippaasti, ja olisin ollut Nirvanan bileissä monta vuotta ennen Nirvanaa. En löytänyt. Ei aina voi voittaa, ja ei 11-vuotiailta voi olettaa laajaa yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin tuntemusta, ellei ole pääsyä jonkun valistuneen laajaan levykokoelmaan. Ei ollut.

Vuosi kului, ja totesin olevani nuori vihainen mies. Piti saada jotain rankkaa. Jos olit 12-vuotias ja asuit eteläsuomalaisella teollisuuspaikkakunnalla, tämä tarkoitti käytännössä Metallicaa. Vuosi-pari aiemmin käsittämättömältä kaahaukselta kuulostanut olikin yhtäkkiä ihan luontevaa.

Metallicasta seurasi lähes välittömästi Megadeth. 80-90 -lukujen vaihteessa Metallicasta seurasi automaattisesti Megadeth, useimmiten myös Anthrax, joskus myös Slayer. En oikein ikinä lämmennyt Slayerille, mutta kolme thrashin neljästä suuresta on ihan asiallinen suoritus. Paikkasin Slayerin väliin jättämistä Suicidal Tendenciesin thrash-aikakauden fanittamisella.

Tässä vaiheessa minulle olisi pitänyt esitellä Black Sabbath. Isojen metallibändien paineessa ei Black Sabbathia tuntunut kukaan muistavan (paitsi Faith No More livelevyllään). Myöhempinä vuosina heräsin Sabbathiin hitaasti, mutta varmasti.

Jos olisin ollut oikeassa seurassa, oikeiden radioasemien kuuluvuusalueella tai Internet olisi ollut 1989 saatavilla, olisin tässä vaiheessa huomannut Jane’s Addictionin ja sen, kuinka Jane’s Addiction oli vastaus siihen, että kaiken ei tarvitse aina olla rankempaa ja kovempaa, että se potkisi persausta. En ollut. Radio Janne tai Ylen pre-Radiomafia-kanavat eivät kumpikaan paljon Jane’s Addictionia soittaneet. Ritual de lo Habitualin löytö sai odottaa vielä muutaman vuoden verran, kun MTV pian alkaisi pyörittää Been Caught Stealingia.

12-vuotias on vihainen, mutta alkaa pian tarvita myös jotain pelkkää metallia haastavampaa. Tervetuloa Faith No More. Vaikka 12-vuotias metallifani vähän vierastaa kosketinsoittajaa bändissä, siinä oli jotain käsittämättömän puoleensavetävää. Kolme vuotta myöhemmin olisin aivan ihmeissäni, kun Angel Dust on käsittämättömän hyvä levy, mutta melko kosketinvetoinen verrattuna melkein mihin tahansa silloin levyhyllyssä olleeseen.

1991 olin 14. Alkoi kuulua huhuja siitä, että Faith No Moren käsittämättömän pätevä Mike Patton olisi tehnyt levyn jonkin toisen bändin kanssa. Mr. Bunglen debyytti oli ihan huikea. 14-vuotiaana me kaikki pelkäämme olevamme erikoisia, vaikka salaa olemme ylpeitä siitä. (33-vuotiaana olemme ylpeitä muka-ainutlaatuisuudestamme, vaikka oikeasti pelkäämme olevamme ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin.) Kun tulee vastaan tällainen eksentrisen musiikin mestariteos, mukaerikoisuudestaan salaa lämpenevä 14-vuotias on ihan täpinöissä. Tähän soppaan vielä yhdistettiin funkbasso, joka oli pikkuisen kummitellut myös samojen aikojen Suicidal Tendenciesin, Infectious Groovesin, Red Hot Chili Peppersin ja Jane’s Addictionin levyillä. Jollain erittelemättömällä syyllä tuntui siltä, että funkbasso jotenkin auttaisi saamaan vastakkaisen sukupuolen suosiota. Funkbasson ja heteroseksin yhteyttä en ikinä keksinyt, mutta ei kai sitä piruuttaan pornoleffoihin panna.

Tässä vaiheessa jonkun olisi pitänyt esitellä Zappa minulle. Valitettavasti paikallinen kirjasto ei moista tarjoillut, radio ja televisio vielä vähemmän, kukaan kaveri ei moista kuunnellut ja 14-vuotiaan rahoilla ei paljon tehdä 109 markan ostoksia levykaupasta ihan kokeilun vuoksi. Perkeleen internet, tulit ihan liian myöhään.

Zappan sijaan satsasin Hendrixiin. Jonkinlaisen harhaisen ajatuskuvion myötä Hendrix varmistaa sen, että oppisin soittamaan kitaraa hyvin, mikä johtaa kansainväliseen tähteyteen ja kohtuuttomaan määrään seksiä. Myöhempi elämä osoitti sen, että puheenlahjoilla yleisen hämmennyksen ja harhauttamisen aiheuttaminen on tässä suhteessa voimakkaasti soittotaitoa tärkeämpi asia, paitsi jos on keikkaileva muusikko.

Samaan aikaan 1991 tapahtui kaksi muutakin tärkeää asiaa. Ensimmäiseksi grunge löi valtavirrassa läpi, ja innostuin ihan kohtuuttomasti Pearl Jamista ja Soundgardenista. Ajan oloon lämpenin myös Nirvanalle. Soundgardenin innoittamana viritin kitaran dropped-D-vireeseen. Kansainvälistä tähteyttä ei tullut dropped-D:ssäkään. Toiseksi Ministry teki Psalm 69 -levynsä, jolloin oivalsin, että konemusiikkikin voi olla rankkaa. Tämä industriaalijuttu vaikutti kiinnostavalta, siihen tullaan vielä palaamaan.

Vietin seuraavat vuodet flanellipaidassa. En kadu sitä, tämä on vain toteamus. 1993 olin aivan innoissani Nirvanan In Uterosta, koska se kadotti Nirvanasta liian siloitellun (ainakin flanellipaidan sisältä liian siloitellulta kuulostaneen) soundin. Pearl Jamin Vs. oli kokonaisuutena jopa Teniä parempi – ja rosoisempi – paketti. Tenillä toki olivat kaikki ne biisit, jotka tulisivat jäämään historiaan, mutta Vs.:llä oli peräkkäin 12 erinomaista biisiä, eikä yhtään huonoa vetoa.

Muut instrumenttia soittavat tyypit ja BBS-tutut tuntuivat innostuvan näillä tiimoilla Primuksesta. Kiinnostuin niin paljon, että sain kirjastosta hoidettua Sailing The Seas of Cheesen. Se oli jotain aivan muuta kuin mitä olin ikinä kuullut – vaikka olihan siinä toki jotain samaa kuin Faith No Moressa ja Mr. Bunglessa. Primus jäi elämääni seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pari vähän heikompaakin levyä ehtivät tehdä välissä.

16-vuotiaana tapaa olla aika vihainen ja synkkä. Vihaisuuteen piti saada jotain lääkettä. Nopeampi metalli ei ollut niinkään enää niin rankkaa, kun se meni vain mössöksi. Vastaus oli Pantera, ja etenkin sen Vulgar Display of Power, jonka hitaampi groove oli ääniaalloiksi muutettuna se, mikä turpaanveto olisi, jos turpaanveto olisi 52-minuuttinen CD-levy. Synkkyyteen olisi auttava Type O Negative. Type O:n vampyyri-Beatles on juuri sitä, mikä liikkuu teollisuuskylässä jokaisen 16-vuotiaan särömusiikin ystävän korvien välissä. Alice in Chains vastasi paljolti samaan tarpeeseen, mutta ilman vampyyrejä.

Tässä kohdassa minun olisi pitänyt löytää Black Flag, Minor Threat ja Bad Brains. Ei ollut HC-punkkareita lähipiirissä, niin löytämättä jäi. Ehtihän sitä yli kymmenen vuotta myöhemminkin, mutta ei se ole siistiä löytää 80-luvun HC-punkkia vasta 2000-luvulla, kun on toimistossa töissä.

Tiedostavan 16-vuotiaan tulee kuunnella Bad Religionia, ainakin 1993, kun Recipe for Hate oli kova juttu. Riittävän nopeasti soitettua punkkia, hyviä biisejä ja paljon lyhyitä biisejä. Vuoden 1994 Stranger Than Fiction sekä räjäytti pankin hyvyydellään, että myös näytti vuosituhannen vaihteen huonon kauden alun radioystävällisellä Infected-sinkulla.

Koska 90-luvun alussa grunge oli niin valtavirtaa, kaikki bändit, jotka edes etäisesti pystyttiin lyömään tuon otsikon alle, lyötiin. Hyvä puoli tässä oli se, että jopa MTV soitti ihan reippaasti tätä musiikkia. Onneksi MTV näytti Todayn videota niin paljon, että tajusin hommata Smashing Pumpkinsin Siamese Dreamin. Koska kuuntelin Type O Negativea, en kokenut maskuliinisuuttani uhatuksi, vaikka stereoistani kuului toisinaan Billy Corganin lauluääni.

Näinä päivinä löysin onnellisemmankin itseni. 1994 ei ollut kovin cool kuunnella Green Dayta, kun se oli poppia, mutta näihin aikoihin olin myös löytänyt myös falsettisurffin ihmeellisen maailman ja kalifornialainen punkki oli jo Bad Religionin tehosoitolla tullut kovin tutuksi lähestymistavasta, joten yksi Green Day ei muuttanut tilannetta miksikään. Kestäisi kymmenen vuotta vuoden 2004 American Idiotiin ennen kuin Green Daysta tulisi cool. Olin valmistautunut jo 90-luvulla.

Woodstock ’94 televisioitiin suorana Suomen televisiossa. Siellä oli kaikennäköistä kiinnostavaa, kuten Primus, Porno for Pyros, Red Hot Chili Peppers, Green Day, Rollins Band ja tietenkin nuoruusvuosien kestosuosikki Metallica. Valvoin pitkään aamuun odottaen Metallican settiä. Ennen Metallicaa oli minulle silloin tuntematon artisti nimeltä nine inch nails vuorossa. Katsoin silmät ymmyrkäisinä nine inch nailsin setin, enkä sen jälkeen suuremmin välittänyt Metallican setistä. Olihan nuo metallicat ja tollaiset nähty, mutta NIN oli jotain ihan muuta. Seuraavana arkipäivänä piti mennä levykauppaan. Kuten myös sitä seuraavana. Ja vielä kertaalleen sillä viikolla. Sillä hetkellä alkoi odottaminen, milloin NIN tulee Suomeen. (Vastaus: 11 vuotta myöhemmin. Ne olivat aika pitkät 11 vuotta.)

1994 BBS-tutut vaikuttivat olevan kovasti innostuneita kahdesta kolmikirjaimisesta suomalaisesta bändistä. CMX ja YUP vaikuttivat kuvauksen perusteella kiinnostavilta. Riihimäen kirjasto palveli sen verran, että tarjosi sekä Auringon, Auran, Homo Sapiensin että Toppatakkeja ja Toledon Terästä -levyn. Kaikki nuo upposivat kovaa, eikä siltä tieltä ollut paluuta. Toppatakit tosin vaativat aika monta kuuntelua ennen kuin niiden hienous aukeni täysin. Baskeripäisten opiskelijoiden ja runotyttöjen bändit olivat nyt otettu haltuun, eikä niistä päästettäisi irti myöhemminkään.

1995 onnellisen musiikin kuuntelu (kaiken Alice In Chainsin ja Type O Negativen ohella) jatkui. Ehkä nuoruuden sadepilvessä oli kultareuna, kun MTV:ltä löydetty The Presidents of the United States of American hyväntahtoinen höpsöily putosi niin kovaa. Viisi vuotta aiemmin tällaista ei olisi voinut sulattaa.

1996 muutos oli näkyvissä. Metallica ei ollutkaan kovin ikinä. Metallica teki huonon levyn, mitä en osannut odottaa lainkaan. Ehkä tuollainen perusmetalli oli intensiivisen kuuntelun jälkeen vähän tylsää, kun parhaita levyjä (Rust in Peace! Persistence of Time!) lukuunottamatta Megadeth ja Anthrax alkoivat jäädä taustalle. Oli aika kadota vuodeksi armeijaan, löytää siellä Tool, muuttaa vanhempien luota pois ja valmistautua siihen, että 1997 Radiohead tulee tekemään yhden vuosikymmenen parhaista levyistä.

Koska tämä on kasvutarina, katkaisen tämän tähän kohtaan, kun kasvu hidastuu. Vaikka 1997:n jälkeen oma kasvuni hidastui, uuden musiikin löytämisen tahti nopeutui, kiitos Internetin ja Helsingin kirjastojen erinomaisten musiikkiosastojen. Tulisin löytämään paljon aiemmin jokseenkin minulta piilossa olleita klassikoita, kuten Zappan tuotannon, Velvet Undergroundin, Misfitsin (miten ihmeessä onnistuin 80-90-luvulla missaamaan sen?), Kauko Röyhkän, Nick Caven, Pink Floydin, NoMeansNon, Iggy Popin, N.W.A.:n, Dead Kennedysin ja David Bowien isojen hittien ulkopuolisen maailman.

Helvetti, että tämä oli hankalaa aikana ennen Internettiä.

Pearl Jamilta lisää uudelleenjulkaisuja

Pearl Jam julkaisi taannoin esikoisalbuminsa Tenin uudelleen ja nyt luvassa on lisää herkkua. Vuorossa ovat yhtyeen seuraavat levyt Vs. ja Vitalogy. Näistä julkaistaan useita versioita sekä vinyylinä että cd:nä.

Remasteroidut vinyylit ovat ulkona 12.4. Toivotan Vitalogyn vinyylipainoksen erittäin tervetulleeksi levyhyllyyni.

Primus Ruisrockiin

Ruisrock on julkistanut ensi kesän esiintyjiään. Listasta pomppaa esiin ”yhdysvaltalainen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye” Primus. Muita nimiä ovat mm. Robyn, The Prodigy, Hurts, Mark Lanegan & Isobel Campbell, Fleet Foxes ja The National.

Vaikuttaa siltä että Ruissalossa on heinäkuussa hyvät kekkerit. Samalla valinta festareiden välillä kiristyy. Tarjonta on sen verran hyvää, että ainakaan bändien takia ei välttämättä tarvitse lähteä ulkomaille.

Vinyylin viemää

Vinyylit vinossa

Vinyylit ovat hinnoissaan.

Olen vinyyliharrastuksessani alkanut keskittyä 12-tuumaisten sinkkujen sijasta albumeihin. Samalla on tullut tarve saada hyllyyn vanhat suosikkilevyt. Yksi tällainen suosikki on Faith No Moren King For A Day, Fool For A Lifetime, joka on itselleni se tärkein FNM-levy. Valitettavasti se tuntuu olevan kovin harvinainen herkku internetin myyntipalstoilla.

Ainoa näköhavainto levystä on jokin aika sitten Huuto.netissä, mutta käytetyn levyn hinta pomppasi yli 40 euroon. Jälkikäteen ajateltuna tämä ei tainnut olla kovin paha hinta tarjonta huomioon ottaen. Kyseinen yksilö meni siis jonkun toisen levyhyllyyn, joten täytyy jatkaa etsimistä.