Ilosaarirock: lauantai

Kumikameli ei ole vielä parikymmenvuotisen uransa aikana noussut sivuprojekti Eläkeläisten kaltaiseen suosioon, mutta tasainen kulttisuosio on säilynyt. Kun Kumikameli riipoi klovnimaskeissaan raivolla Rekkalavalla, mietin, miksei muiden mielestä tämä ole niin kovaa kamaa? Suuri yleisö on siis väärässä jälleen.

Kävin todistamassa pienen yleisö oikeassa oloa sen jälkeen Absoluuttisen Nollapisteen keikalla. Bändi soittaa edelleen Suomen parasta ruikkuista rokkia ja välillä löytää itsensä Rovaniemen/Tampereen Pink Floydina. Kaikki olivat innoissaan, paitsi uuden viiksityylin omaksunut Tommi Liimatta. Pieni yleisö oli oikeassa.

Ismo Alanko ja Teho-Osasto on suurempi kuin aiempi Ismo Alanko Teholla. Kuten kaikki Ismo Alanko -kokoonpanot (paitsi se Lindell-viritys), tämäkin toimii kovaa. Uskon, että Ismo Alangosta on sanottu jo kaikki. Menkää katsomaan Ismoa, Ismo on hyvä. Minä nostan kädet pystyyn, ei tätä voi enää paremmin sanoiksi pukea.

Ismo Alanko ja Teho-osasto

Absoluuttinen Nollapiste

Kumikameli

Ilosaarirock: Mokoma

Mokoma avasi lauantain vakuuttavasti. Jos kello kaksi iltapäivällä saa kasaan helvetillis-perkeleellisen metallikeikan, pystyy tekemään sen milloin tahansa. Pikkuisen krapulainen festariyleisö innostui laulamaan Hei Hei Heinäkuun reggae-versiota kuin olisi ollut radiohittibändi kyseessä. (Mikä ihmeen hevibiisin nimi on Hei Hei Heinäkuu?)

Olen verkkotyhjiössä, joten kuvamatskua joudumme odottamaan vielä ainakin huomiseen.

Mokoma

Ilosaarirock: perjantai

Ilosaarirock on sikäli fiksusti järjestetty, että ensimmäinen päivä on jäähdyttelypäivä, jolloin on vain kolme lavaa auki. Tällöin kaikki eivät tunge festarialueelle samaan aikaan, ja saadaan leirintöjen ja vastaavien ruuhkaa vähän hellitettyä.

Yritin mennä katsomaan Herra Ylppöä Ihmisineen, mutta yli kuuden tunnin matka ja yli 30 asteen sää olivat imeneet mehut pois miehestä. Ylppö sai väistyä litran nestetankkauksen ja ”ei voi olla näin kuuma” -taivastelun edestä.

Chisu sai kunnian avata osaltani festarit. Yleisö vaikutti olevan pähkinöinä ja söi esiintyjän kädestä. Itse en osannut innostua vielä Chisusta, vaikka monet biisit ovat poikkeuksellisen erinomaista biisinkirjoitusta. Oma mokani.

Paikallinen lupaus Eläin, jota ehdin jo kehua aiemmin Roklinnussa, pisti edelleen lupaavan keikan. Lisää surffia, niin hyvä tulee. Jos calipoppunk olisi keksitty parin kahvipannullisen jälkeen Suomessa, se kuulostaisi Eläimeltä.

Samuli Putro soitti paljon uusia kappaleita. Festivaalikausi on alkanut, Ilosaarirock on myyty loppuun -kappale oli niin tuore, että se oli sovitettu eilen illalla. Jos tästä uudesta materiaalista voi jotain päätellä, niin ainakin sen, että seuraava levy tulee olemaan hyvä. Putron mukana oli myös viimevuotiseen verrattuna enemmän väkeä, oli viulua, rumpua ja toista kitaraa – mutta silti edelleen sointi oli primitiivinen.

Chisu

Samuli Putro

Eläin

Rock Werchter 2010: lauantai

Lauantai alkoi Foo Fighters -rumpalin setillä. Taylor Hawkins and The Coattail Riders aloitti soittamaan jo puoli yhdeltä, joten paikalla ei vielä ollut paljoakaan porukkaa. Rento Hawkins itsekin päivitteli aikaista soittoaikaa.

Rentoudesta huolimatta avauskappale Not Bad Luck oli erittäin tiukka veto. Kappale kuuluukin Red Light Fever -albumin parhaimmistoon. Perään kuultiin mm. Hole In My Shoe, Get Up I Want to Get Down ja Your Shoes. Hawkinsin työskentelyä oli hauska seurata: hän soittaa rumpuja erittäin raskaalla kädellä ja tekee mielellään ylimääräisiä koukkuja mihin vain ehtii.

Keikan parhaimmistoon lukeutui riffijamittelu Sunshine, jossa jokaisella bändin jäsenellä oli oma soolo-osuus. Loppuun kuultiin vielä sinkkubiisi Way Down ja It’s Over. Hyvä keikka, jota hieman häiritsivät lavan ympärillä häärivät, P!nkin ja Rammsteinin keikkoja valmistelleet roudarit.

Päivän piristysruiske oli päälavalla esiintynyt The Ting Tings. Kaksikko soitti iloista poppia yhdistellen tanssimusiikkia ja rokkia ripauksella 60-luvun henkeä. Yhtye sopii mainiosti festareille sillä sen musiikki on helposti omaksuttavaa. Muutama erinomainen biisi aiempien sinkkujen lisäksi settiin tosin tarvittaisiin.

Kokoonpanoa ei ole laajennettu keikkoja varten, joten kaksikko on joutunut soveltamaan saadakseen biisit toimimaan. Kauniimpi osapuoli Katie White hoiti kitaran ja Jules De Martino rummut kun taas perkussiot ja basso tulivat nauhalta. Whiten korkea lauluääni tuntui ontolta yksinään, mutta onneksi De Martino lauloi useimmissa biiseissä stemmaa.

Keikan parhaimmistoon kuuluivat odotetusti Shut Up and Let Me Go sekä That’s Not My Name, jotka oli viisaasti säästetty setin loppuun.

The Ting Tingsin jälkeen päälavalla esiintyi P!nk, joka toi mukanaan hienot, Funhouse-levyn teemaa toistavat lavasteet. Setti oli odotetusti viihdyttävä.

P!nkin kappaleet ovat puhdasta poppia, joten esityksessä ei ollut kyse sävyeroista vaan kertosäkeistä. Alussa soitettu Funhouse ja myöhemmin kuultu Sober todistivat tämän hyvin. Kitaristi Butch Walker sai hetkeksi pääroolin kun kuultiin lainakappaleet My Generation, Basket Case ja Roxanne. Edellisillan Green Day -keikka oli vakuuttanut kaikki, joten Basket Case sai yleisöltä riemastuneen vastaanoton. Butch Walker on muuten tehnyt yhteistyötä mm. Weezerin kanssa yhtyeen Raditude -levyllä.

P!nk

Keikka päättyi isoon So What -hittiin, jonka aikana P!nk leijaili yleisön yläpuolella vaijerien varassa. Samaa lienee luvassa kun P!nk saapuu Helsinkiin vajaan viikon päästä.

Rock Werchter 2010: perjantai

Festivaalin toinen päivä oli kuuma. Lämpötila kohosi päivän aikana yli 35 asteen. Coheed & Cambrian alkuiltapäivän settiä olikin vaikea seurata moisessa helteessä täysipainoisesti.

Yhtyeen tuorein levy Year of the Black Rainbow ei ole aivan kahden edeltäjänsä veroinen. Niinpä YotBR:n biiseihin perustunut vajaan tunnin setti oli pieni pettymys. Tästä piti huolen myös päälavan tuhnuinen soundi.

Livekokoonpano oli pienempi kuin pari vuotta sitten Provinssissa: nyt uupuivat ainakin kaksi taustalaulajaa. Sen sijaan laulaja-kitaristi Claudio Sanchez ei säästellyt yhtään, vaan revitteli niin kitaraansa kuin äänijänteitään. Keikan parhaimmistoon lukeutui The Suffering, jossa Sanchezin ääni jopa särkyi muutamaan otteeseen.

Kuumana päivänä oli huolehdittava nestetasapainosta. Eniten rahaa tällä reissulla menikin juomaan. Festarialueella oli käytössä lipukesysteemi ruoan ja juomien maksamiseen. Ensin lunastettiin haluttu määrä lippuja (á 2,50e) ja sitten mentiin ostamaan ruokaa ja juomaa. Esim. 0,25cl juoma maksoi yhden lipukkeen. Kallista, mutta hyvä ettei rahan kanssa tarvinnut sählätä niin paljon.

Jack Johnson

Kakkoslavalla esiintynyt Jack Johnson veti keikkaansa leppoisassa tunnelmassa. Johnsonin tuotannosta paistaa läpi hieman liikaa jenkkihenkisyys, mutta livenä homma toimi kiitettävästi. Bändi oli parhaimmillaan kun se pääsi irrottautumaan Johnsonin kappaleista
jammaillen. Pidin erityisesti pianisti-hanuristi Zach Gillin työskentelystä.

LCD Soundsystem oli harmittavasti jätettävä väliin, sillä samaan aikaan päälavalla soitti Green Day. Keikka noudatti samoja raameja kuin Helsingin konsertti. Aloitus uuden levyn tahtiin, välissä Dookie-jakso ja encoreina mm. American Idiot, Jesus of Suburbia, Wake Me Up Before September Ends ja Good Riddance. Mitään yllättävää toinen näkeminen ei siis tarjonnut, sirkushuveja sitäkin enemmän.

Hienoa keikalla oli kollektiivisuuden tunne. Lavalle kutsuttiin paljon faneja ja syntyipä yleisön joukkoon ”kolmekymppisten pit” johon oli pakko osallistua. Tämä siis varsin kaukana lavasta. Billie Joe Armstrong ilmoitti keikan aikana lavan sivusta keikkaa seuranneen vaimonsa olevan raskaana ja omisti tälle kappaleen 2000 Light Years Away.

Kokemuksena keikka oli upea. Yltää listallani TOP 5 -tasolle Kraftwerkin, Björkin ja The Donnasin keikkojen kanssa.