Musiikkia Alppipuistossa

Helsingin Alppipuistossa järjestetään kuluvana kesänä vielä monta kiinnostavaa tapahtumaa.

Ensi lauantaina Elephantasy-tapahtumassa soittaa mm. Posteljoona & Ystävät. Sunnuntaina on vuorossa Alppipuisto Jazz, jonka ohjelmaa en onnistunut löytämään mistään. Uskoisin että hyvää on luvassa, sen verran osaavaa porukkaa Suomen jazz-skenestä tällä hetkellä tulee.

Sama paikka, seuraava viikonloppu. Lauantaina 7.8. HYTKY järjestää elektronisen musiikin tapahtuman Rytmikaravaani ja 8.8. Kalliola rockissa soittavat mm. Risto, Nieminen ja Litmanen ja Paleface.

Rock Werchter 2010: sunnuntai

Jälkijunassa tullaan, mutta pistetäänpä nyt festarit pakettiin yksi kerrallaan.

Rock Werchterin viimeinen päivä käynnistyi The Black Keys -jenkkikaksikolla. Säröinen, kitaravetoinen rock toimi vallan mainiosti festarialueen nurmikolta seurattuna. Yhtye kiertää loppuvuodesta Eurooppaa, mutta näillä näkymin heitä ei Pohjoismaissa nähdä. Toivottavasti yhtye saadaan kuitenkin Suomeen jossain vaiheessa.

Seuraavana päälavalla oli neljä vuotta sitten Provinssirockissa näkemäni Alice In Chains. Tällä kertaa bändillä oli tarjota uutta musiikkia. Uutukaisista kuultiin Check My Brain, Your Decision ja Acid Bubble. Vanhoista biiseistä soitettiin mm. No Excuses sekä lopun Man In The Box, Would? ja Rooster -kolmikko. Varma keikka.

Yksi matkan kohokohdista tapahtui seuraavana päivänä lentokentällä kun törmäsimme AIC-laulaja William DuValliin ja pääsimme hänen kanssaan kuvaan. Pitkä ja ystävällinen heppu.

AIC:n lopetettua riensin kakkoslavalle tsekkaamaan loput Gomezin keikasta. Bändi soitti rokkiaan hyväntuulisesti. Vanha Fill My Cup ja tuoreimman A New Tide -levyn Airstream Driver jäivät setistä mieleen.

Päivän viimeinen tsekkaamani yhtye ennen Pearl Jamia oli Them Crooked Vultures. Bändi soitti todella lujaa, tulpat sai tunkea syvälle korviin. Rumpali Dave Grohl jakaa Foo Fighters -toverinsa Taylor Hawkinsin kanssa saman soittotyylin: mitä kovempaa rumpuja lyö, sen parempi.

TCV:n keikka tarjosi tiukkaa bändisoittoa ilman visuaalisia koristeita. Hyvin kitaristi Alain Johannesilla vahvistettu kolmikko soittikin, mutta keikka ei noussut elämää suuremmaksi kokemukseksi. Sitten olikin Pearl Jamin vuoro.

Mitä Belgian festarimatkasta sitten jäi käteen? Kasa hienoja keikkoja, kolme bändipaitaa, palanut niska ja iso Visa-lasku, mutta myös päätös siitä etten enää lähde neljän päivän festareille telttamajoitukseen.

Tunnelmaltaan Rock Werchter ei ole Suomesta tulevalle Roskilden veroinen, sillä em. vetää (luonnollisesti) puoleensa lähimaiden rokkikansaa joihin on mielestäni vaikeampi samaistua kuin pohjoismaisiin rokkaajiin. Lisäksi Werchterissä on vaikeampi löytää uusia bändejä sillä niitä yksinkertaisesti on vähemmän.

Rock Werchterissä on satsattu määrän sijasta suosittuihin bändeihin jotka varmistavat lipunmyynnin sujumisen. Isot bändit ovat tietysti varmoja esiintyjiä, mutta toisaalta yllätyksille ja uuden löytämiselle ei jää paljon sijaa.

Toki monet voivat kokea helppona sen, ettei festareilla ole viittä lavaa joilla soittaa outoja bändejä. Se heille suotakoon, mutta suuntaan ensi vuonna katseeni jonnekin muualle. Sziget Budapestissä saattaisi toimia, mutta ainakin tänä vuonna se on hankalasti Flow:n kanssa päällekkäin.

Vanha Tom Petty olikin uutta

Reilu viikko sitten olin Levykauppa Äx:ssä Oulussa jossa soi kovasti vanhalta Tom Pettyltä kuulostava levy. Helsinkiin palattuani osuin tiistaina pitkästä aikaa Black and Whiteen. Hämmästyin hiukan kun siellä soi sama levy.

Kyseessä onkin Tom Petty and the Heartbreakersin uusi levy Mojo. Erityisesti biisi nimeltä Candy jää päähän soimaan. Erinomaisen leppoisaa kesämusaa.

Insane Clown Posse -kausi päällä!

Hei, nyt on taas se aika vuodesta, kun otetaan Insane Clown Posse esille. (Tässä olisi erinomainen paikka aasinsillalle tuosta edellisestä postauksesta, jossa mainitaan myös klovnimaskit, mutta Kumikameli sen paremmin kuin Faith No Morekaan ei oikein kuulu samaan postaukseen Insane Clown Possen kanssa.)

Paljon ajankohtaista on tarjolla, kuten esimerkiksi uusi Gathering of the Juggalosin mainos:

Aivan viimevuotiseen WTF-tasoon ei päästä, mutta aika vahvoilla ollaan, etenkin kohdassa 11:30, jossa mainostetaan kääpiöpainia.

Noisebridgen tiede-entusiastit (niinq sellane jäbä, joka on tosi innoissaan jostain) päättivät Miracles-videon älyllisyyden vastaisen viestin innoittamana kouluttaa ICP-faneja l. juggaloita tieteessä.

Hiljennytään ensin Miracles-videon äärellä, joka tässä vaiheessa on jo klassikko.

Todellakin, ”Fucking magnets… how do they work?” ja ”And I don’t wanna talk to a scientist, ya’ll motherfuckers lyin’, and getting me pissed.”

Noisebridgen jäbät menivät San Franciscon keikan jonon liepeille kouluttamaan, miten mm. magneetit ja sateenkaaret toimivat.

Fanit olivat kiinnostuneita. Sen sijaan bändin Violent J (henkivartijoineen) tuli uhkailemaan porukkaa väkivallalla ja yrittämään viedä kameran. Fucking scientists. Toki sitä ennen piti uhota myös Twitterissä.

Laughingsquid raportoi kattavasti aiheesta.

Metafilterissä on timanttinen kommentti: ”Sure, the stunt was potentially insulting to juggalos (though I’m sure 99% of them took it in the good-natured way it was intended), but ”I don’t want to talk to a scientist, y’all motherfuckers are lying” is intentionally, unambiguously insulting to scientists. If the ICP can’t handle beef with a few nerds in white coats, they shouldn’t have brought it. Greatest feud ever.”

Ulkomusiikillista human interest -juorupuuppaa: Faith No More saunoo

Näyttäisi siltä, että Kumikamelin ja Faith No Moren välit ovat kunnossa. Ks. Faith No Moren saunareissu Roddy Bottumin näkökulmasta.

”he’s in a band that played the festival and they were dressed as clowns for their performance.”

Kumikameli

Joensuulla on maanläheistävä vaikutus noihin ulkomaaneläviin. Musen kollit olivat kuulemma Ilosaarirockin keikkansa yhteydessä halunneet päästä Joensuussa mato-ongelle. Pääsivät.

Ilosaarirock: sunnuntai

Olin ennen Ilosaarta yrittänyt oppia tykkäämään Biffy Clyrosta. Vaikka kuinka kuuntelin, levyt kuulostivat vain melko hyviltä. Asiaan enemmän vihkiytyneet vakuuttivat minulle, että bändi on aivan huikea livenä. Menin avoimin mielin paikalle.

Tämä kävi ilmi: Jumalauta, Biffy Clyro on aivan huikea livenä. Ensin nuijitaan säröllä pitkään ja kovaa, sitten kevennetään hiljaisella ja herkällä biisillä, ja taas runtataan. Kaiken läpi kulkee hienosti rakennettu melodia. Eli Biffy Clyron setti on kuin Nirvanan tai Pixiesin biisi.

Päälavan auringossa vetänyt Eppu Normaali ei yllätä. Koko kansa tuntee jo Eput ja on mielipiteensä jo päättänyt. Jos pidit Epuista ennen keikkaa, keikka oli sinusta luultavasti aivan mahtava. Jos et lämpene suuremmin, mikään lavalla tapahtuva ei muuta mielipidettäsi. Olen aina suhtautunut aika neutraalisti Eppuihin, joten minä en ollut siellä pogoamassa. Kansan syvät rivit sen sijaan olivat enemmän innoissaan kuin mistään muusta bändistä festareilla. Eput voisivat vallan hyvin tehdä Kiss / Rolling Stones -tempun ja kiertää loputtomiin maata tekemättä yhtään uutta levyä. (Toki, Kiss ja Rollarit tekevät uusia levyjä aina silloin tällöin, muttei niitä ihan hirveästi porukka fanita ja niillä ei ole juuri mitään merkitystä Kiss / Rollarit -kiertueissa.)

DJ Shadow tuli ensimmäistä kertaa käymään Suomessa esiintymässä. Vaikka festariteltta ei ole Shadow’n kaltaiselle DJ-fiilistelylle paras mahdollinen paikka, eikä rokkikansa kaikkein otollisin yleisö, show oli täysosuma. Teltta veti kiinnostuneita enemmän kuin mikään muu näkemäni artisti, mikä yllätti.

Pienieleinen Shadow fiilisteli hiphoppia yhtä lailla kuin jungleakin, ja yleisö söi kädestä, teki hän mitä vain. Kovin moni miksaus ei ollut kovinkaan paljon samasta maailmasta levyversion kanssa, jos vertaa vaikka siihen meininkiin, joka oli Shadow’n live-DVD:llä. Yleisö oli niin Shadow’n näpessä, että jopa jokainen tuttu sample levyltä sai hurraukset ja aplodit.

Pääesiintyjä Faith No More päätti illan päättämällä kiertueensa – ja mahdollisesti myös reunioninsa – Joensuuhun. Mike Patton oli tällä kertaa tavallista huutavaisemmalla päällä. Ei näistä herroista näe, että bändi on ollut telakalla toistakymmentä vuotta. Koska he ovat riittävän isoja, heidän ei tarvitse päästää yleisöäkään helpolla. Real Thing sopii heidän mielestään hyvin keikan lopettavaksi encore-biisiksi ja ihan hyvin voi settiin ujuttaa Michael Jacksonin Ben-biisin mukaan. Benissä Pattonin falsetti toi yllättävän paljon mieleen Michael-vainaan.

Vaikka muut tekivät hommansa erinomaisesti, Patton on niin poikkeuksellinen nokkamies, että Faith No More lavalla on Mike Patton ja liuta taustamuusikoita – kuten olisi mikä tahansa bändi, johon Patton otettaisiin nokkamieheksi. Jopa turhautuneena ja pikkuisen kärttyisänä Pattonin karisma kantaa. Ehkeivät bändin sisäiset välit ole aivan täysin aurinkoiset.

Ilosaarirock oli mahtava tapahtuma. Jos näin hyviä artisteja tuodaan paikalle, näemme ensi vuonnakin siellä.

Faith No More

DJ Shadow

Eppu Normaali

Biffy Clyro

Ilosaarirock: Bad Religion

Lauantai-illan päätti Bad Religion. Viimeksi nähdessäni Bad Religionin, he vetivät melko väsyneen keikan No Substance -levyn väsyneessä hengessä Tavastialla. Olin hieman peloissani, koska harvat vanhetessaan saavat lisää vimmaa.

Ei hätää, Bad Religion oli vauhdissa. Graffin julisti kuin olisi vielä 1982. Setissä ei paljon nähty kikkailua tai yllätyksiä. Tämä oli 30 vuotta runtanneen bändin parhaat vedot ja pieni vivahdus sitä MTV-versiota Bad Religionista – pitäähän suurelle yleisölle vedettävä festarikeikka lopettaa Punk Rock Songiin, kun takarivin porukka ei innostu yhtä paljon Fuck Armageddonista.

Monet vähemmän Bad Religionin kanssa tutut kertoivat kokeneensa keikan puuduttavaksi liudaksi samanlaisia kaahauksia. Minun korvaani se oli hitistä hittiin painamista energisesti. Samaan aikaan toisella lavalla höpsöilyelektroa painanut Ukkosmaine oli lämmittänyt niitä, jotka eivät kaahauksesta välittäneet. Toisen käden tiedon mukaan oli hyväntuulista timanttista menoa.

Bad Religion

Bad Religion