5 parasta albumia 90-luvulta: 5. Faith No More: Angel Dust

Roklinnussa on usein muistettu muistuttaa, kuinka 90-luku oli yksi musiikin kulta-ajoista. Tämä postaus aloittaa sarjan 90-luvun parhaista roklevyistä. Tulokset ovat syntyneet äänestyksessä tällä toimistotuolillani istuvien kesken, ja tuloksissa saattaa nähdä kasvutarinan.

Sijalla 5 on Faith No Moren Angel Dust vuodelta 1992.

1992 olin 15-vuotias, ja 15-vuotiaana on tapana olla vähän helvetin ehdoton. Eurodanceboomin hiljalleen vyöryessä päälle olin kovin skeptinen koneiden – tai jopa koskettimien – käyttöön musiikissa. Silloin olin vakavasti sitä mieltä, että musiikkihan pitää tehdä kitaroilla, rummuilla ja ihmisäänellä! Industriaaliheräämiseni oli vasta juuri tulossa Ministryn muodossa.

Olin kuitenkin hieman antanut periksi koskettimille, kun The Real Thing oli niin huikea levy. Kun kuulin, että Faith No Morelta oli tulossa uutta tavaraa, en meinannut pysyä housuissani. Lopulta satuin riihimäkeläisessä kodinkoneliikkeessä kävelemään auki olevan television ohi, jossa MTV:ltä tuli avaussinkku Midlife Crisisin video.

WTF? Sampleja! Syntsaa! Kitara miksattuna melkein piiloon! Pettymys oli valtava.

…kunnes.

Ahkeran kuuntelun myötä syntsailu ei kuulostanutkaan enää niin pahalta ja samalla monimutkainen ja -puolinen levy aukesi. Ehkä kaiken musiikin ei tarvinnutkaan olla Black Sabbathia ja Metallicaa.

Näemmä kolmentoista kappaleen levyllä voi olla kymmentä eri tyyliä, ja siitä saa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Midnight Cowboyn hanurimusiikki sopii täydellisesti Jizzlobberin megafonihuudon perään, ja Midlife Crisisin lätkäkaukalokelpoinen rytmimusiikki voi jatkua suoraan trailerpark-spokenword-sekasikiö-RV:hen. Toisella puolella kantta voi olla hillitty luontokuva ja toisella puolella lehmänpää teurastamossa.

Mr. Bungle -levystä inspiroituneena ja edellislevyyn verrattuna monta kokemusta rikkaampana Patton oli oppinut käyttämään ääntään selkeästi Real Thingiä paremmin ja muuttui siksi Pattoniksi, jota on pystynyt fanittamaan yli viisitoista vuotta.

On kunnioitettavaa, että joillain on kanttia tehdä ison mainstream-menestyksen jälkeen kunnianhimoinen levy kolmen vuoden tauon jälkeen. Olisihan sitä voinut pelata varman päällekin ja tehdä toisen levyn nopsaan sitä samaa. Onneksi he valitsivat näin.

90-luvun levyt Roklinnussa, osa I