The Gutter Twins Tavastialla 7.8. (ja avautumista keikkaurpoista)
Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Uuh. Mutta hämärästä puheen ollen – oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan tyypin kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.
Keikan biiseistä osa oli hyviä, osa minulle tuntemattomia – minähän menin sinne katsomaan The Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta (Afghan Whigs ja Twilight Singers), ja ne olivat valinneet suurimman osan keikkasetistä sieltä.
Ne kyllä soittivat myös pari biisiä Mark Lanegan Bandin Bubblegum -levyltä (hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa). Ja rokkasivathan useimmat niistä tuntemattomistakin biiseistä. Yleisenä linjana oli oikeastaan se, että rokimmat biisit kuulostivat paremmilta kuin balladihenkiset – kaksi setää laulamassa balladeja hilluvan yleisön edessä ei jotenkin tuntunut oikealta, sen sijaan kunnon blueshenkiset rokkivyörytykset (mm. Saturnalia-levyn sinkkubiisi Idle Hands) toimivat oikein hyvin.
No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan varsin mainio. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta (paitsi ne seilissä olevat)! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni kaataen samalla kaljaa syliin.
Ja nyt seuraa avautumisosuus: hiukan ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin (täydet) kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa – ja varsinkin kummastuttaa se, että ihmisten käytöstavat keikoilla tuntuvat olevan hukassa. Paitsi mainitsemaani seilaamista, keikoilla esiintyy valitettavan usein suoraan eteen tungeksimista sun muuta kiilailua. Jalkoihin jäävät aina varsinkin pienikokoiset naisihmiset – aiheesta on enemmän keskustelua saman keikan innoittamana Paras aika vuodesta -blogissa.
Voisinkin välittää kiitokset niille tuntemattomille herrasmiehille, jotka antoivat edestään tilaa, kun huomasivat minun jäävän rynnistelijöiden jalkoihin. Kuten huomasimme, pitempi ihminen näkee lyhyemmän takaa ihan yhtä hyvin kuin edestä, ja harvemmin keikkaelämys on metristä kiinni.
(Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin)