Roskilde-festivaali, lauantai 7.7.2007
Lauantai oli kokonaisuutena ehkäpä onnistunein festaripäivä. Positiivisia yllätyksiä ainakin riitti. Päivä lähti käyntiin jenkkiläisen Buffalo Tomin perusrokin tahtiin. Bändi on tänä vuonna julkaissut ensimmäisen studiolevynsä lähes kymmeneen vuoteen ja ehkäpä siitä syystä trio kuulostikin hyvin elinvoimaiselta.
Seuraavaksi vuorossa oli ensivisiitti Astoria-lavalle, jossa esiintyivät peräkkäin saksalais-suomalainen pariskunta AGF ja Luomo. AGF oli todella kokeellista tavaraa eikä auennut oikein millään tasolla. Harmikseni festarin ainoan suomalaisesiintyjän, housea soittaneen Luomon keikka ei saanut tanssijalkaa liikkeelle. Levyllä Luomon musiikki saa syvempiä piirteitä mutten osaa nimetä syytä miksei homma voisi toimia myös livenä. Yhtä kaikki, festarin suomalaisedustus jäi valitettavan laihaksi.
Lauantain päälavan keikat avasi norjalainen BigBang. Triona soittanut yhtye yllätti hyvällä menollaan ja pystyi olemuksellaan täyttämään päälavan ongelmitta. Vatsalaukun täyttämisen takia myöhästyin harmittavasti The Flaming Lipsin keikan alusta, joten saapuessani takaisin päälavalle keikka oli jo täydessä vauhdissa.
The Flaming Lips on tunnettu lavashowstaan eikä pettänyt tälläkään kertaa. Keikka oli tunnelmaltaan kuin festivaali festivaalin sisällä. Valtavat lavalta heitetyt pallot lensivät pitkälle samalla kun laulaja-kitaristi Wayne Coyne huudatti yleisöä The Yeah Yeah Yeah Songin tahtiin. Loppuspiikissään hän kiitteli yleisöä joka oli “jaksanut kuunnella näitä absurdeja lauluja”.
The Flaming Lipsin jälkeen oli aika ottaa viimeinen lava haltuun. Roskilden mittapuulla pienessä Pavillion-teltassa soitti ruotsalainen Loney, Dear. Kyseessä on Emil Svanängen sooloprojekti, joka livenä on kuitenkin usean soittajan muodostama bändi. Rauhallinen folk oli kaunista kuunneltavaa ja tarpeeksi helppoa jotta sen saattoi ottaa haltuun ensikuulemalta. Keikka oli hyvä muistutus siitä että tällaisilla festareilla kannattaa välillä kokeilla isojen nimien sijaan tuntemattomampia bändejä.
Loppuilta sujui kuitenkin päälavan tunnelmissa. Itselleni hävettävän tsekkaamaton bändi The Who sai yleisössä rockvaihteen kunnolla päälle. Bändillä tuntuu olevan valtavasti hyvää materiaalia ja illan pimetessä show näytti hyvältä päälavan alueen takaosaan rakennetulta korokkeelta. Keikan jälkeen oli vuorossa juomapuolen täydennys ja jonotus päälavan pittiin.
Red Hot Chili Peppersin keikkaa olen kuullut monessa paikassa moititun eikä bändi saa meikäläiseltäkään täysiä pisteitä. Setti keskittyi tuoreempaan materiaaliin eikä Blood Sugar Sex Magik -levyä varhaisempaa materiaalia kuultu lainkaan. Sääli sinänsä, vaikka uusin Stadium Arcadium -tupla onkin mainio levy. Siltä kuultiin mm. Dani California. Kotiseutua muistettiin myös Californicationilla. Cover-puolesta vastasi jo RHCP:n edellisellä Suomen vierailulla kuultu Ramones-cover Havana Affair.
Keikka sisälsi kuitenkin liikaa jamittelua. Seuraavan päivän festivaalilehti (joka ilmestyi päivittäin) antoi keikalle kolme telttaa kuudesta. Artikkeli kertoi että osasyy Anthony Kiedisin vaisuuteen olisi ollut flunssa ja että keikka olisi jopa ollut vaarassa peruuntua. Tiedä tuosta, mutta kun bändi ehti heittää ennen Roskildea kaksi keikkaa vuorokauden sisään ei ole ihme jos flunssaisuus alkoi näkyä.
Päälavan lopetettua suuntasin vielä toteamaan että Tiësto oli saanut Arena-telttaan aikaiseksi valtavan rave-juhlan. Väkeä riitti teltassa ja sen ympäristössä tanssien pois aamuyön tunteja.