Empire Fails voitti Alku.-bändikisan

Hevillä ei hävitä. Seinäjoella viikonloppuna järjestetyn Alku.-festivaalin yhteydessä parhaaksi nousevaksi bändikyvyksi valittiin tamperelainen hevijyrä Empire Fails. Toiseksi tuli seinäjokelainen Smokesuit. Kummatkin bändit esiintyvät kesällä Provinssirockissa.

Alku.-tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa. Viime vuonna voittajaksi nousi Komedia Vulgaria.

Toimii vain yhdessä tapauksessa, älkää kokeilko tätä kotona

Jos sinulla on nu-metal-bändi, miten olisi, jos ottaisit seuraavalle levyllesi 56-vuotiaan jäbän rumpaliksi?

Maailman huonoin idea – paitsi jos kyseessä on Terry Bozzio ja bändisi on Korn!

Vaikka nu-metallia vältän kuin ruttoa, uusin Korn oli yllättävän hieno – ja seuraava Korn antaa odottaa paljon, kun Bozzio kannuttaa.

2000-luvun demokulttuuri

Kuten monet muutkin teollisuudenhaarat ja -alat, myös musiikkiteollisuus elää ajassaan mukautuen ajan vaatimuksiin enemmän tai vähemmän tarpeiden ja vaatimusten mukaisesti. 2000-luvulla julkaistaan musiikkia eri tavalla, eri lähtökohdista ja tietysti itse musiikkikin on erilaista kuin menneillä vuosikymmenillä.

Yksi musikkiteollisuuden reunoille, jopa paikoin ulkopuolelle jäävä, mutta vahvasti siihen liittyvä ilmiö on demokulttuuri. Siis nämä lukuisten artistien ja bändien hengentuotokset, jotka odottavat ottajaansa. Odottaen sitä oikeanlaista lafkaa ja julkaisijaa, miellyttävää levytyssopimusta, sopivia markkinoita ja kuun oikeaa asentoa.

Vuosien saatossa on varmasti monikin huomannut millä tavoin demokulttuuri on muuttunut. Bändejä on kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin, tai siltä se ainakin tuntuu levyarvostelupinoja katsoessa ja levykauppojen katalogeja selatessa. Myös kilpailu on kovempaa tai näin sen ainakin voisi kuvitella olevan. Se mikä demoissa itsessään on muuttunut, on niiden tapa ilmaantua markkinoille aiempaa aggressiivisemmin ja ilmeisen hyvällä bändi-itsetunnolla varustettuna.

Siinä missä ennen demotekele oli kenties kuppaiselle kaupan c-kasetille mankkarilla kopioitu nauhanretale, jota levitettiin kenties kera flyeriden ja käsintehtyjen kirjeiden, nykyään tarjolla on kaikenlaista cd-r-kiekkoa vaihtelevantasoisilla kansilla ja jopa kunnon painettuja levyjä, kenties jopa astetta harvinaisemmissa formaateissa. Siinä missä ennen tuotoksia jaettiin eteenpäin nimen saamiseksi ja ehkä jopa se himoittu levydiili mielessä, nykyäähn demot ovat enemmänkin kauppatavaraa, lähempänä omakustannetta kuin aitoa demotekelettä.

Ironiseksi, jopa huvittavaksi tilanteen demojen ja omakustanteiden toistensa lähestymisessä tekee seikka, että myös levyjen hinnat ovat muuttuneet. Samalla kun kenties painotaloissa painetut demokannet ja astetta prameammat cd-r-demot nostavat hintaansa ja bändi aikoo tehdä viiden-kuuden euron bisnestä puoliomakustanteillaan, itse levyjen hinnat ovat alkaneet tulla alaspäin. Eivät välttämättä siinä perinteisessä formaatissa ja sen automarketin hyllyissä, vaan nettilevykauppojen, piendistrojen sekä mp3-kauppapaikkojen muodossa.

Myös käytettyjen levyjen määrät ja saatavuus ovat parantuneet yleisesti Internetin myötä. On nettihuutokauppoja, nettifoorumeita ja tietysti niitä perinteisiä levykauppoja ja divareita, joista niitä kunnon julkaistuja levyjä saa jopa uudenveroisessa kunnossa ja parhaimmillaan halvemmalla kuin sitä kolmen biisin cd-r-demoa, jossa pahimmillaan on yksipuolisesti kopioitu xerox-kuvatus.

Demojen julkaisupolitiikassa onkin bändien suhteen valtavia eroja. On bändejä, jotka tunnistavat demojen julkisuus- ja promootioarvon ja käyttävät näitä demokiekkoja lähinnä levydiilien metsästämiseen sekä nimen hankkimiseen arvostelupalstojen ja muiden kautta. Sitten on niitä akteja, jotka pihtailevat promootiossa ja yrittävät kenties tienata voittoa myymällä käytännössä ylihinnoiteltuja seedeeärriä. ”Osta meirän demo, 3 tiukkaa rallia, 10 minuuttia rankkaa rokkia ja hinta vain 6 euroa + 2 euroa posteihin – laatukamaa!” Ja sitten vielä ihmetellään missä on levydiili, miksei ketään kiinnosta.

Vaan eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.

Type O Negative: Dead Again

Type O Negative on myöhempinä päivinään ollut vähän kuin Ramones, AC/DC tai Motörhead. Kun uusi levy tulee, se on aika taatusti sellainen, josta vannoutuneet omalaatuisen soundinsa fanit pitävät, ei kovin paljon uusia ystäviä tuo ja on taattua laatua, vaikkei piekse kulta-ajan parhaita levyjä. Tyylissä tehdään korkeintaan pieniä hienosäätöjä.

Uusi levy tuli. Ylläri! Se on aika lailla samaa kamaa kuin edellinen levy. Silti, kaava toimii edelleen. Gootti-Beatles ja slo-mo-Black Sabbath kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 1993.

Tervehdin ilolla sitä, että lopultakin bändi on päättänyt jättää ambienttimeluraidat varsinaisten biisien välistä pois ja keskittyy olennaiseen. Tässä olennaista on loistava biisinkirjoitus ja melodiantaju. Jos biisejä ei rakentaisi kantaviksi, kuka jaksaisi yli 70-minuuttista levyä, jossa ollaan koko ajan yhdessä ja samassa synkässä tyylissä ja jonka lyhimmät biisit ovat reilun neljän minuutin biisejä ja pisimmät vartin pläjäyksiä?

Jos biisit kääntäisi duuriin ja nostaisi monta sävelaskelta, ne voisi pilkkoa moneksi hienoksi Beatles-popbiisiksi. Tämän valossa ei ole ihme, että tämä Drab Four nyökkää These Three Thingsin loppusoolossa enemmän kuin vähän Hey Judelle.

Silti jokaisen tällaisen jälleen kerran hyvän, muttei erinomaisen levyn jälkeen jää miettimään, kuinka moneen levyyn bändillä vielä riittää paukkuja, kun uutta Bloody Kissesiä ei synny?

Festarilippujen hinnat Pohjoismaissa

Vertailin Pohjoismaiden suurimpien kesäfestareiden lippujen hintoja:

Suomi
Provinssirock, 3 päivää = 85 ?
Ruisrock, 3 päivää = 90 ?

Ruotsi
Hultsfred, 3 päivää = 1695 SEK = 186 ?

Tanska
Roskilde, 4 päivää = 1475 DKK = 202 ?

Norja
Quart, 5 päivää = 1700 NOK = 212 ?
Hove, 5 päivää = 1690 NOK = 211 ?

Jostain syystä Suomen isoimmat festarit pyytävät lipuistaan alle puolet siitä, mitä muissa Pohjoismaissa ollaan totuttu lipuista maksamaan. Tilanne on suomalaisille tietysti hyvä, kun täällä pääsee festareille melkein ilmaiseksi.

On silti syytä pohtia, mistä tällainen ilmiö johtuu. Tässä muutama mahdollinen syy:

* Suomeen on hankalampi saada isoja artisteja kuin muihin maihin. Tänne saatavat jämäartistit ovat halpoja, joten liputkin ovat halpoja.
* Kylmä ilma, pitkät etäisyydet, syvä vitutus.
* Suomalaiset ovat persaukisempia kuin muiden maiden festariväki, eikä täällä kenelläkään ole varaa maksaa samoja summia kuin vaikkapa öljyrikkailla norjalaisilla.
* Muissa maissa ihmiset ovat valmiimpia maksamaan kulttuurista.
* 100 euron rajahinnan rikkominen on psykologisesti iso kynnys, eikä kukaan kotimainen festivaalijärjestäjä ole uskaltanut tehdä tällaista aloitetta.
* Jokin muu, mikä.

Asioita perspektiiviin: Ministry vs. Jope Ruonansuu vs. CMX

Vilkaistaanpa levymyyntiä, niin saadaan asioita perspektiiviin. Ajattelin verrata tässä kahta verivihollista, Ministryä ja Jope Ruonansuuta.

Mainio industriaalimetallibändi Ministry, joka oli tärkeänä elementtinä musiikkimakuni laajentamisessa konemusiikin suuntaan, on myynyt tilastojen mukaan viimeisiä levyjään seuraavasti USA:ssa (300 miljoonaa asukasta) tammikuuhun 2007 mennessä:

Animositisomina: 46 319
Houses of the Molé: 45 419
Rio Grande Blood: 34 346

Jope Ruonansuu on myynyt ÄKT:n mukaan Suomessa (5,3 miljoonaa asukasta) levyjään seuraavasti:

Naurettava 90-luku 47818
Washington Bar 22674
FinnShits 39598
Kiikun Kaakun 32050
Jope Ruonansuu Presidentiksi 33931
Jope Ruonansuu -ja Elvis-osasto 38958
Täällä Washington 39199
Politiikkaa ja erotiikkaa 46906
Työnnä kännykkä hanuriin 55929
Hauskaa joulua 30411
Lomakiertue 20864
Naura pois 20808
Tosi CD 19671

Jotta Jopen hegemonia olisi täydellinen, vertaillaanpa kestosuosikki CMX:n ja Jopen levymyyntiä 2000-luvulla käppyrän muodossa.

Jope vs. CMX

Jope vs. CMX



Elän ilmeisesti jonkinlaisessa tyhjiössä, kun en tunne ketään Jope Ruonansuun yhtäkään levyä ostanutta, vaikka Jope on kaksi kertaa CMX:n kokoinen artisti, jos myyntiä katsotaan. Ministryllä on 300 miljoonan kansassa yhtä paljon faneja kuin Jopella on 5 miljoonan kansassa.

Missä ovat ihmiset, jotka ostavat Jopen levyjä? Niitä on näköjään paljon. Kertoisitteko kommenteissa, mikä Jopessa on se juttu?

Covers – Levynkannet

Tampereen Vapriikissa 18.3.2006 – 22.4.2007 pidetyn Covers – Levynkannet -näyttelyn oheismateriaalina on julkaistu samanniminen kirja. Ensimmäinen suomalainen levynkansitaidetta käsittelevä kirja käy läpi kansitaiteen historian sen alkuajoista aina tähän päivään asti.

Kirjan aihepiiri on laaja, joten hieman yli kahteensataan sivuun on saatu mahtumaan vain lyhyitä kuvauksia eri tyyleistä ja tekijöistä. Monista kirjassa mainittavista tekijöistä ja kansisarjoista voisi helposti julkaista itsenäisen teoksen. Se että aihetta ei ole juurikaan rajattu ei koidu ongelmaksi. Kirjaa tulee ajatella enemmän ajatuksien ja mielenkiinnon herättäjänä kuin kaikenkattavana hakuteoksena.

Kansitaiteilijoista on kerrottu lyhyesti opinto- ja työhistoria sekä merkittävimmät yhteistyöbändit ja onnistumiset kansitaiteessa. Lisäksi mainitaan taiteilijan vaikutteet ja tyypillisimmät tyylikeinot. Mukaan on kelpuutettu joitakin kotimaisia kansia, mutta pääasiassa näytteet ovat ulkomaisista kansista.

Vaikka tekstiä on paikoin vähän, kirjaa ei ole tarkoitettu kahvipöytäkirjaksi. Kirjan koko on jotain 7- ja 10-tuumaisen levyn väliltä, joten täysikokoisista (12 tuuman) kansikuvista ei pääse nauttimaan. Luettavuuden kannalta kirjan pienempi koko on kuitenkin hyvä.

Covers – Levynkannet -kirja on hyvä pysähdyspaikka liikkuvan kuvan, pienten cd-kansien ja minikokoisten iPod-kuvakkeiden täyttämässä maailmassa.