Ankkarockin sunnuntai
Ankkarock tuntuu aina jotenkin erilaiselta kuin muut festarit. Kun festareille ajaa vain pienen tuokion autolla ja menee illaksi kotiin, on eri maailmassa kuin perinteisessä festarireissussa. Perinteisellä festarireissulla pakataan kasa porukkaa autoon, ajetaan monta tuntia johonkin kauas, jumitetaan siellä koko viikonloppu ja palataan myöhään kotiin.
Aamu alkaa Von Hertzen Brothersilla. Koska maassa on viime vuosina ollut vajausta hyvistä Kingston Walleista, olen kiitollinen, että von Hertzenit täyttävät tämän aukon. Heti maanantaina pitää rynnätä levykauppaan.
Vaikka Hertzenien musiikki ei ole poppia ja on suhteellisen mutkaista, se ei tunnu vaativan kovin monta kuulemiskertaa ennen kuin se uppoaa takaraivoon.
Juuri kun pääsin merkkaamasta von Hertzeneitä ostoslistaan, piti ottaa taas kynä esille. Krapulainen Lapko sai vakuutettua minut siitä, että pitää shopata heidänkin levynsä. Vaikka Lapko on hieman surumielistä, sen kuulemisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Vastakohtaisuutta on myös siinä, että Lapkon runttaus ja mättö on herkkää.
Veikkaanpa, että heitä kyllästyttää ainaiset vertailut Placeboon siinä missä edeltävän bändin kingstonwallituksetkin.
Seuraavana löysin festivaalin positiivisimman yllättäjän: päälavan viereen teollisuuskonttiin rakennetun Alepan (!), jossa oli kaikkea normaalia Alepa-einestä ja suureksi yllätykseksi jopa jokseenkin samat hinnat kuin perinteisessä Alepassa.
The Rasmus pääsi lopulta säiden armoilta Färsaarilta Ankkaan esiintymään. Vaikka bändi vaikutti ymmärrettävästä syystä väsyneeltä, kaikesta heidän tekemisestään paistoi läpi ammattimaisuus. He ovat showmiehiä. The Rasmus on ehdottomasti tänään näkemistäni esiintyjistä se, joka on toimintavarmin, eniten “valmis paketti” ja vientituote. Harmi, että he soittavat sellaisen genren sisällä, josta en suuremmin pidä.
Scandinavian Music Groupista minulla ei ole mitään sanottavaa, koska kaikki on jo sanottu. He eivät herätä vahvoja tunteita.
Sen sijaan Maija Vilkkumaasta on sanottu paljon, mutta silti hän pääsi yllättämään. Maija oli hyväntuulinen, mukaansatempaava ja sellainen, josta helpoimman mahdollisen kielikuvan valitseva musiikkitoimittaja sanoisi “pursuaa naisenergiaa”. Yleensä en pidä peruspopista, mutta Vilkkumaan kappaleissa on jotain outoa.
Entä eilen hehkuttamani Ministry? Kansanviisaus kertoo, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja ehkä tämä pätee myös industriaalivivahteiseen metalliin.
Tänään ei ollut Ministryn päivä. Moni muu on eri mieltä, mutta minusta Ministryä pitäisi esittää tiukasti ja raivolla, eikä kännisen veltosti. Etenkin jälkikäteen kuvia katsellessa on joutunut miettimään, oliko koko bändi aivan soosissa. Eniten se kuitenkin näkyi Jourgensenin esiintymisessä, jossa oli 2000-luvun kankean Ozzy Osbournen piirteitä.
“Hope you are as drunk as we are”, totesi välispiikissä. Niin toivoinkin sillä hetkellä, mutta sori, olin autolla liikkeellä, kun en etukäteen tajunnut, että tällä keikalla pitäisi olla melko naamat, ettei huomaisi velttoutta.
Toisaalta, onhan se Ministryn äänivalli vakuuttava ja pitkästä aikaa pari hyvää levyä on takana, joten olen onnellinen, että menin katsomaan Ministryä.
Itse en olisi kyllä valinnut esiintymisasuksi sellaista, josta 30 metrin päästä näkee vain “kas, paidassa on natsilippu”. Ilmeisesti paidan tarkoitus oli kertoa, että Jourgensenin näkökulmasta republikaanit ovat natseja, jos tekstin oikein tihrustin. Ehkä ihan jokaiselle paikalle saapuneelle ei jäänyt tämä sama fiilis, ainakaan niiden natsitervehdysten jälkeen.
