Huumormussiikkii?
Yleensä kierrän kaukaa kaikki levytykset, joista ensimmäinen assosiaatio on huumorimusiikki. Tällä kertaa annoin kuitenkin savolaisille juurilleni periksi ja hankin savometalliksi tituleeratun Verjnuarmun äänitteen levylautaselleni pyörimään.
Tyylilajiltaan Verjnuarmu on, öh, perusheviä. Soitanta on raskasta – lähimmät assosiaatiot soitto-otteesta viittaavat jonkin verran Göteborgin suuntaan, sen verran raskasta on ilmaisu. Laulussa taas liikutaan ilahduttavasti reippaasti laajalla skaalalla; välillä deathmaisempaa korinaa, välillä kovaa ja melkein korkealta. Onpa taustalaulajana vieraillut jopa ‘Hietalan poeka’. Kokonaisuudessaan kappaleet ovat hyvin tehtyjä ja joissakin, kuten Noetavaenossa ja Tuljmyrskyssä, on äärimmäisen tarttuva kertosäekin. Sanoitukseltaan liikutaan hevikliseisellä alueella: kappaleet käsittelevät sotimista, piruja ja perkeleitä. Muutenkin levyä voidaan pitää jonkinasteisena kunnianosoituksena kaikelle aiemmin tehdylle hevimusiikille.
Niin, se huumori. Tokihan savon murre on hauskan kuuloista, mutta muilta osin huumori ei ole aivan niin ilmeistä, sillä vaatii jonkinlaista genretuntemusta huomata, että sanoituksissa yhdistellään varsin taitavasti erilaisia hevikliseitä.