Provinssirock, osa II: Nine Inch Nails

nine inch nailsin keikka oli lähtökohdiltaan kutkuttava. Loistava sää, pimeä teltta, ensimmäinen Suomen vierailu, jälleen yksi hyvä levy takana.

Olihan sitä odotettu – eikä joutunut pettymään, vaikka odotus oli nostanut odotukset huippuunsa.

Trentistä alkaa tulla keski-ikäinen (no, eivätpä fanitkaan pelkästään nuoria enää ole). Keski-ikäinen tässä tapauksessa on hallitumpi, taitavampi, mutta hieman myös hillitympi. Lavaesiintyminen oli edelleen tietyssä määrin sitä kohellusta, mitä NINiltä odotetaan, mutta se kohellus oli kirurgintarkkaa. Ammattimiehet olivat asialla. Vaikka mitä tapahtui, tahdissa pysyttiin ja nuotteihin osuttiin. Ammattimaisuus ei kuitenkaan mennyt kliinisyydeksi, oli siinä fiilistä mukana.

Setti oli kesäfestivaalille sopivasti runttauspainotteinen – broken oli hyvin edustettuna. Piristävinä lisinä olivat Dead Souls ja Burn. Burn on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kappale.

Välispiikkejä kuultiin jokseenkin saman verran kuin The Mars Voltalta eli ei yhtään. Kai jossain vaiheessa kiitos taidettiin sanoa.

Noin vartin vaille kaksi tuntia runtattiin armotta Pinion/Wishistä Head Like a Holeen. Ei encorea. Sitä ei enää tarvittu. Kaikki oli sanottu ja tehty.