Provinssirock, osa III: Notkea Rotta

Viime aikoina olen fanittanut – hieman rok-hörhölle yllättävästi – Notkean Rotan Itä Meidän -albumia. Provinssini alkoi Monsp Recordsin artistien setistä, jossa pääesiintyjänä oli Notkea Rotta.

Pari ensimmäistä kappaletta vetivät konetaustalla Notkea Rotta ja Rautaperse -parivaljakko suhteellisen uskollisesti levyversioille. Keikan myötä kuitenkin siirryttiin livemusiikkiin ja kuultiinpa debyyttilevyn nimibiisikin Back in Black -taustalla varustettuna. Komisario Jyrkän esiintyminen äityi paikoin jopa punkhenkiseksi. Rokheebolle tämä tietenkin sopi, mutta hoppiherrat saattavat moista kavahtaa.

Konsepti on kunnossa. Helsingin Sanomien Nyt-liite arveli, että CD saattaa olla liian ahdas media Rotalle pian. Ehdotan idästä kertovaa lähiömusikaalia teatterin lavalle. Ei sitä kovin moni kävisi katsomassa, mutta olisipa vallan hemmetin hieno. Ei Itä Meidän vielä ole Tommy tai The Wall, mutta entä seuraava?

Provinssirock, osa II: Nine Inch Nails

nine inch nailsin keikka oli lähtökohdiltaan kutkuttava. Loistava sää, pimeä teltta, ensimmäinen Suomen vierailu, jälleen yksi hyvä levy takana.

Olihan sitä odotettu – eikä joutunut pettymään, vaikka odotus oli nostanut odotukset huippuunsa.

Trentistä alkaa tulla keski-ikäinen (no, eivätpä fanitkaan pelkästään nuoria enää ole). Keski-ikäinen tässä tapauksessa on hallitumpi, taitavampi, mutta hieman myös hillitympi. Lavaesiintyminen oli edelleen tietyssä määrin sitä kohellusta, mitä NINiltä odotetaan, mutta se kohellus oli kirurgintarkkaa. Ammattimiehet olivat asialla. Vaikka mitä tapahtui, tahdissa pysyttiin ja nuotteihin osuttiin. Ammattimaisuus ei kuitenkaan mennyt kliinisyydeksi, oli siinä fiilistä mukana.

Setti oli kesäfestivaalille sopivasti runttauspainotteinen – broken oli hyvin edustettuna. Piristävinä lisinä olivat Dead Souls ja Burn. Burn on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kappale.

Välispiikkejä kuultiin jokseenkin saman verran kuin The Mars Voltalta eli ei yhtään. Kai jossain vaiheessa kiitos taidettiin sanoa.

Noin vartin vaille kaksi tuntia runtattiin armotta Pinion/Wishistä Head Like a Holeen. Ei encorea. Sitä ei enää tarvittu. Kaikki oli sanottu ja tehty.

Provinssista tipoittain

Tipautan tipoittain Provinssista kommenttia tänne – sen minkä kerkeän.

Omat suosikkini The Mars Volta ja nine inch nails veivät festarin nimiinsä. Molemmat pääsivät omalle tasolleen – eli kattoon.

Mars Volta jamitti – ja huolella. Ensimmäistä biisiä pyöritettiin puoli tuntia ja toista vartin verran. Vaikka pidin jamituksesta, olisi näistä pikkuisen voinut napsaista pois. Vähemmän fanittaneet lienivät kuutamolla, kun meininki oli hankalaa jopa Mars Voltaksi. Vajaa parituntinen keikka oli kuitenkin juuri sitä, mitä pitikin. Nonstoppina koko keikka, sanomatta mitään välissä, tekemättä encorea.

Outona yksityiskohtana Mars Voltan keikalta jäi mieleen Omarin ja kameramiehen outo ja lyhyt kahnaus, jonka jälkeen videoskriinit pimennettiin. Paloivatkohan käämit syystä tai toisesta kamerointiin?

Marilyn Manson oli väsynyt otus joka heitti juosten kustun lyhyen keikan. Potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Jos on lauantain pääesiintyjänä, odottaisi muutakin kuin vain juuri ja juuri tunnin keikkaa innottomasti. Mansonilta odottaisi myös jonkinsorttista teatteria, mutta nyt se jäi lähinnä puujalkoihin ja lamppuihin.

Black Label Society @ Tavastia, 9.6.2005

Eilen tuli taas koettua yksi kovimmista rock keikoista pitkään aikaan, eikä tilannetta lainkaan heikentänyt se että kyse oli raskaasta musiikista Zakk Wylden malliin. Se mikä tapahtumassa tuli selkeäksi, oli että kyseessä on yksi raskaamman musiikin kovimmista kitaristeista, joka hoiti hommansa paremmin kuin hyvin. Keikan aikana nähtiin kliseisinäkin pidettäviä kitarasankarien tempauksia, kuten soolo niskan takana ja hampailla soittaen, mutta mikä teki tapauksesta mainitsemisen arvoisen on se että tuo soolo myös kuulosta tolkuttoman hyvältä.
Keikalla soitti myös

Black Label Societyn edellisestä vierailusta on vierähtänyt jo tovi, joten ei ole ihmekään että lipun Tavastialle myytiin loppuun muutamassa tunnissa. Paikalle saapuneessa väessä oli selkeästi nähtävissä taipumus metallisempaan musiikkiin, mutta myös ns. Biker-henkinen pukeutuminen on kovassa suosiossa. Huomioitavaa on myös etten muista koskaan nähneeni Tavastian lattialla niin montaa tyhjää tuoppia kuin tämän keikan jälkeen, ne kirjaimellisesti kolisivat jokaisella askeleella salista poistuttaessa.

Mutta itse asiaan, eli keikkaan. Lavalle oli raahattu rekvisiittaa punaisten hälytysvalojen, taustalla roikkuvan mafia aiheisen kankaan, lavan edustaa koristavien pääkallojen ja paksusta ketjusta hitsatun mikrofoni-standien muodossa, joka kieltämättä istui yhtyeen tyyliin. Keikka aloitettiin Kummisetä elokuvasta tutun häävalssin tahtiin, joka jälkeen itse yhtye saapui lavalle päräyttäen moottorit käyntiin. Illan ensimmäinen kohokohta tuli eteen yllättävän nopeasti, kun bändi soitti Dimebag Darrellille omistetun In This River kappaleen ja innoitti yleisön valaisemaan pimeää salia sytyttimillään.
Seuraava huippuhetki koettiin keikan puolenvälin jälkeen, jolloin muu yhtye siirtyi backtagen suojiin ja Herra Wylde vaihtoi sähkökitaran akustiseen serkkuunsa sekä aloitti hulvattoman akustisen jammailuosuuden. Jammailun aikana yleisöä viihdytettiin hauskoilla sekä teknisillä tilutuksilla, herkällä tunnelmoinnilla, vimmatulla sooloilulla sekä loppuun soitetulla Ozzyn Mama I’m Coming Home kappaleella, jonka yleisö lauloi alusta loppuun. Todella erikoinen ja hieno kokemus, joka ei ihan joka bändiltä luonnistuisi.

Laajennetussa artikkelissa hieman lisää tekstiä, keikalla soitetut kappaleet sekä muutama (heikkolaatuinen) kuva.
Continue reading