Aerosmith:You gotta move -dvd

Aerosmithin ensimmäinen live-dvd sisältää parin tunnin verran musiikkia. DVD on kuvattu Honkin’ on bobo -levyyn pohjautuneella kiertueella. Kyseinen levy sisältää pääasiassa lainakappaleita ja muutamia niistä kuullaan tietysti dvd:lläkin.

Konserttitaltiointi on tehty alunperin televisiota varten. Kappaleiden väliin on lisätty pieniä pätkiä Honkin’ on bobo -levyn nauhoituksista sekä fanien ja bändin kommentteja. TV-lähetyksessä keikan pätkimisen saattaa vielä jotenkin ymmärtää, mutta dvd:llä pitäisi olla mahdollisuus katsoa koko konsertti alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Nyt jokaisen kappaleen intro on pilattu ylimääräisellä puheella.

Keikan pätkimisen lisäksi toinen iso ongelma on leikkauksessa. Nykyisten musiikkivideoiden tyyliin kuva ei viivy yhden kameran mukana juuri sekuntia kauempaa. Lisäksi yleisöä pyritään näyttämään joka välissä. Kuviin on löydetty lähinnä amerikkalaista naiskauneutta, joka tuntuu nauttivan enemmän kameroiden edessä heilumisesta kuin bändin soitosta. Tuloksena on kuvallinen sekasotku, joka ei tue musiikkia juuri lainkaan. Välillä tekee mieli sulkea silmät ja antaa pelkän musiikin tehdä tehtävänsä.

Levyn musiikillinen anti on hyvää ja biisivalinnat pääosin onnistuneita. Bändi soittaa 30 vuoden kokemuksella, tosin jotkut biiseistä vedetään läpi liiankin rutiinilla. Lainakappaleet, kuten Road runner ja Joe Perryn laulama Stop messin’ around ovat poikkeuksetta upeaa kuunneltavaa. Niissä koko bändi tuntuu haastavan itsensä. Omasta varhaistuotannostaan mukaan on valittu mm. Toys in the attic ja Back in the saddle, jotka sopivatkin hyvin lainaklassikkojen seuraksi.

Konserttitaltioinnin lisäksi dvd:llä on mm. viisi alkuperäisestä tv-lähetyksestä karsittua kappaletta, joista etenkin Last child on hieno veto. Pakkauksessa on myös CD, jolla on seitsemän livebiisiä.

Mir-0: Kurssi EP

Koska kevyempi ambient-musiikki ei ole ominta alaani, voi tämän arvion luonnehdinnoissa olla selkeitä asiavirheitä, joista en vain ole perillä. Joten yrittäkää kestää.

Mir-0 on suomalainen tanssi- tai rytmimusiikkia (paremman kuvauksen puutteessa) tuottava yhdenmiehen kollektiivi, joka tekee kaiken musiikkinsa orgaanisilla instrumenteilla ja ihmisäänillä. EP:n sisäteksteissä painotetaan ettei levyn tekemiseen ole käytetty syntetisaattoreita tai sampleja, joten musiikki on hyvinkin elävän oloista.
Kolmen kappaleen EP:stä kaksi ensimmäistä on mielenkiintoista kuunneltavaa ja erittäin rauhoittavaa sellaista, koska totutusti hallitsevat biitit ja rytmikulut sellaisenaan puuttuvat kokonaan. Käytetyistä soittimista en osaa sanoa varmasti mitään, mutta kuulostaisi että kappaleissa on käytetty ksylofoneja, jotain balalaikan tyyppistä kielisoitinta, jotain bassoista ääntä tuottavaa kielisoitinta ja kasa erilaisia hauskoja ääniä tuottavia… asioita. Viimeinen kappale pitää sisällään perinteisemmän technon kuuloista meininkiä, mutta mielestäni edelleen liikutaan enemmän ambient maailmassa kuin missään muualla.
Kaikki kolme kappaletta ovat miksattu yhteen niin, että kappaleiden vaihdot ovat saumattomia ja siten levy kuulostaa yhdeltä kappaleelta jolla on muutamia nousuja ja laskuja alun UUOA -kappaleen ambientista lopun tanssittavampaan Säröksimän -kipaleeseen. Lisäksi huomasin että levyn alussa kuulostaisi kuin vinyyli laitettaisiin soittimeen sekä neula sen päälle, kun taas lopussa kuulostaa kuin neula nousisi ylös. Tämä vain hauskana yksityiskohtana.

Jos kotimainen rytmimusiikki kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan artistiin ja tekemään omat (oikeat) päätelmät mistä tässä oikeastaan on kysymys. Raskaamman musiikin ystävänä yllätyin positiivisesti kun huomasin kuuntelevani EP:tä viidettä kertää peräjälkeen.

Linkkejä:
Almighty Love productions
Kihveli Soikoon sivujen Mir-0 luonnehdinta

Jesu, Isis Nosturilla 9.5.

Eilinen Nosturin keikkapaketti, Jesu ja Isis on siis nähty. Paikalle oli raahautunut 4-500 ihmistä joten porukkaa oli ihan kiitettävästi. Myös meininki oli hyvä, koska allekirjoittanut odotti etukäteen mosh-pitejä ja nyrkkimeriä, mutta sen sijaan sai nähdä yleisön jonka keskittymisen rikkomiseen olisi tarvittu pommeja.

Ensimmäisenä soittanut Jesu on Godfleshistä tutun Justin Broadrickin uusin produktio, joka liikkuu kuitenkin hyvinkin samoissa maisemissa. Jos suinkaan mahdollista kuulostamatta huminalta, on Jesun ulosanti vielä hieman yksinkertaistetumpaa, mutta samalla erittäin synkkää. Koska itselläni ei ole lainkaan kokemusta yhtyeen soitannosta ennen keikkaa, en viitsi siitä myöskään mitään sanoa. Riisuttu industrial kun ei ole niitä helpompia tyylejä joista kertoa jotain. Yhtye soitti noin 40 minuutin setin.

Kun Isis saapui lavalle, oli yleisö valmis vastaanottamaan sen tarjoaman audio/fyysisen hyökkäysen enemmän kuin mielellään. Yhtye aloitti rauhallisemmalla materiaalilla, mutta pääsi nopeasti ns. itse asiaan, musiikin polveillessä jossain erittäin raastavan, melankolisen kauniin ja fysiikkaa runnovan välimaastossa. Suurin osa materiaalista oli yhtyeen viimeisimmältä Panopticon levyltä, mutta mielestäni settiin kuuluin muutamia paloja myös Oceaniclta. Koska en ole tuttu kuin näiden kahden levyn materiaalin kanssa (ja niistäkin vain Panopticon on kunnolla tuttu), en voi sanoa setistä mitään sen tarkempaa.
Erittäin tasokkaan keikan tarjonnut yhtye sai varmasti uusia faneja niistä jotka olivat saapuneet paikalle vai tarkistamaan yhtyeen tason. Soitto kulki, tunnelma oli korkealla ja yhtye tuntui pitävän soittamisesta, joten miksipä ei? Yhtyeen nykyinen maalailevampi tyyli luulisi olevan monelle bändiä kuulemattomalle helpompi tapa tutustua yhtyeeseen, joten suosittelen viimeiseen levyyn tutustumista.

Jutellessani keikan jälkeen Isiksen myyntikojun pitäjän kanssa, tuli heti ilmi että kiertue on mennyt hyvin, mutta myös se että suomen keikka oli ollut keskivertoa parempi. Yhtye näet soitti noin 15 minuuttia pidempään kuin normaalisti, mikä tarkoitti myyjän mukaan että yhtye oli nauttinut yleisön toiminnasta ja soittamisesta yleensä. Lisäksi mies loisti tyytyväisyyttä, koska myyntimateriaalista oli myyty lähes kaikki.
Ainoana myyntikojun tarjoamana herkkuna olisin halunnut kantaa kotiini mattakantisen Panopticonin gatefold tupla-LP version, joka oli prässätty siniselle vinyylille. Erittäin kaunis ja tyylikäs.

Kiss – Maskin takaa

Maskin takaa on kolmeen osaan jaettu 500-sivuinen tiiliskivi, johon mahtuu jos jonkinlaista tarinaa. Ensimmäinen osa on David Leafin vuonna 1979 kirjoittama teksti, jota ei aikanaan julkaistu. Leaf seurasi ja haastatteli bändiä kiertueella muutaman päivän ajan. Osuus on hyvin kirjoitettu ja se tarjoaa mukavaa, tunnelmallista kertomusta bändin historiasta ja haastattelun aikaisesta tilasta.

Kirjan toisen osan on kirjoittanut Ken Sharp. Se sisältää lyhyehkön Kiss-historiikin vuosilta 1979-1996 sekä bändin kommentointia vuosien 1996-2000 tapahtumista. Tekstiä vaivaa hieman sekavuus. Asiaa on niin paljon, että lukijaa juoksutetaan aiheesta toiseen. Lisäksi tekstin joukkoon on ympätty lyhyitä kommentteja Kissistä muilta artisteilta, kuten Alice Cooper, Lenny Kravitz, Aerosmith ja The Ramones. Viimeksimainitut kertovat omia muistojaan Kissin keikoilta. Joidenkin artistien kommentit jäävät irrallisiksi lauseiksi tarjoamatta mitään ylimääräistä kirjan sisältöön. Kiinnostavana yksityiskohtana kirjan suomalaiseen painokseen on saatu kommentteja myös kotimaisilta muusikoilta.

Kirjan kolmannessa osassa käydään läpi koko Kissin tuotanto levy levyltä ja kappale kappaleelta. Siinä onkin urakkaa, sillä bändi on urallaan julkaissut noin 40 levyä. Vuonna 1974 alkaneen levytysuran alussa tahti oli hurja, bändi julkaisi vuosina 1974-1979 vähintään kaksi levyä vuodessa ja 1980-1985 vielä levyn per vuosi, mukana toki kokoelmia. Ääneen pääsevät Kiss-nelikon Stanley/Simmons/Criss/Frehley lisäksi myös bändin myöhemmät jäsenet, muut levyillä soittaneet muusikot sekä tuottajat, mm. Bob Ezrin ja Eddie Kramer.

Tuotannon tarkka läpikäyminen ei täysin toimi käytännössä. Jokaisen levyn läpikäynti on kiinnostavaa, mutta bändillä ja muilla asianosaisilla ei yksinkertaisesti ole kaikista kappaleista kiinnostavaa sanottavaa. Siinä missä David Leaf kirjoittaa omin sanoin, Sharp tyytyy kokoamaan muitten kommentit yhteen nippuun. Kyseinen tyyli voisi tietysti toimiakin, mutta nyt sekaan kaipaisi lisätietoja. Kertomukset ja kommentit ovat välillä vain sieltä täältä napattuja irrallisia lauseita. Hieman kummastuttaa myös se miksei levyjen kansikuvia ole liitetty mukaan. Kun kerran jokainen levy arvioidaan ja useasti myös kansitaiteesta vastannut henkilö saa puheenvuoron, olisi mukava muistuttaa, minkälaisesta kansikuvasta kullakin kerralla on kyse.

Osuudessa on toki valtavasti mielenkiintoista asiaa. Faneille ei liene uusi tieto, että Destroyer oli vähintään yhtä paljon tuottaja Bob Ezrinin levy kuin bändin. Alkuvuosina Kiss teki biisejä välillä väkisin kun Casablanca records halusi bändiltä uuden levyn ulos parhaimmillaan kaksi kertaa vuodessa. Paul Stanley piti käytännössä bändiä yksin pystyssä osan 1980-lukua kun Gene Simmons keskittyä näyttelijänuransa kehittämiseen ja muut alkuperäisjäsenet olivat lähteneet bändistä.

Kiss – maskin takaa on kattava historiikki bändin faneille. Kirja kaipaisi paikoin tiivistämistä ja parempaa toimittamista, mutta on tällaisenaankin oivallinen lukukokemus.

Jori Hulkkonen:Dualizm

Jori Hulkkonen ottaa uusimmalla levyllään vakaita sivuaskelia pois housen maailmasta. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ovat ilman selvää biittiä kulkevia, tunnelmointiin keskittyviä paloja. Tunnelmoinnissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta levyn alkupuoli kaipaisi seurakseen yhtä tai kahta menevämpää biisiä.

Kun biitti vihdoin lähtee käyntiin Dislocatedin kohdalla, fiilis nousee välittömästi. Vokaalein varustettu biisi tuo jollain tapaa mieleen Vangeliksen Blade runner -soundtrackin tunnelman. Levyn huippukohta seuraa heti perään, melankolinen Lo-fiction muistuttaa hieman Zoot womanin tuotantoa.

Levyn loppuosa on house-rytmeihin pohjautuvaa perinteisempää Hulkkosta. Fermi paradox loppuu hienoon jarremaiseen syntetisaattorileikittelyyn ja menevä Dying in beauty on 1980-luvun syntikkapoppia. Levy päättyy erittäin kauniiseen Blinded by the numbersiin.

Dualizm on erittäin mietityn oloinen ja vaikutteista huolimatta Hulkkoselta itseltään kuulostava levy. Biisijärjestystä muuttamalla olisi ehkä saanut fiiliksen säilytettyä koko levyn ajan, itselleni ei ainakaan vielä ole täysin auennut alkupuolen hidas käyntiinlähtö.

Omistamisesta ja aitoudesta

Hetken maisteltuani olen tullut siihen tulokseen, että jokin on mennyt vikaan uudessa NINissä pakkausmielessä.

Kun ihan oikeasti ostaa ne levyt, eikä vain imuroi jostain, yksi tärkeimmistä eduista on hieno pakkaus, jossa on kaikki mahdollinen lisätieto ja tilpehööri. With Teethin pakkauksessa ei ole jumaliste yhtään mitään. Siellä ei ole lyriikoita (tästä vielä selvitään), eikä sen paremmin mitään muuta tietoa levystä kuin tuottajien nimet (Trent Reznor ja Alan Moulder). Esittäjiä ei löydy, missään ei mainita, että olisiko se Reznorin Trent tämän levyn esittänyt, eikä Dave Grohlista mainita sanaakaan.

On vain teksti: ”Complete information: www.nin.com/with_teeth”.

Miksei tuo ollut vaikka levyllä digitaalisessa muodossa, jos sen paperille saaminen on mahdoton ajatus? Miksi siitä on ruudulla katseltava ja printtilaatuinen versio, jos sitä ei ole tarkoitettu paperilla katseltavaksi?

Tai se kaikkein suurin kysymys: miksi ihmeessä se on verkossa, eikä konkreettisella, käsinkosketeltavalla paperilla?

Verkossa olevassa häkellyttävän hankalasti selattavissa olevassa PDF:ssä sitten on kaikki kaivattava – ja detaljeja on liiaksikin asti: ”Hair: Eric Gabriel”. Miksi se on tehty PDF:nä ylipäänsä – ei tuota voi kunnolla selata. Muutama tunti Flash-työtä, ja sama olisi ollut näyttävämpänä verkossa. Se ei tässä satojentuhansien eurojen projektissa olisi tuntunut yhtään missään.

Jos kysymys olisi pelkästä musiikista, voisin ostaa kaiken kuuntelemani digitaalisesti verkosta, mutta CD-levy on artefakti, muisto, räpläyselämys ja keräilykohde. Ei sitä saa pilata sillä, että kannet ovat ison budjetin levyssä juosten kusten tehdyt.

Viikon 17. singlet

Uskomatonta mitä listalla on tapahtunut viime viikolla.
Ensinnäkin se on voittopuolisesti metallipainotteinen, ainoastaan A. Tuisku on päässyt keulille jyräämään, mutta muuten lista on melkoista luettavaa.
Top kympissä on kaksi Doom metal levytystä (Reverend Bizarre ja Swallow The Sun) sekä yhteensä 5 tai 8 raskaampaa musiikkia edustavaa bändiä (riippuen kuka määrittelee sen raskauden). Uutuuksista kolme suomalaista pienemmän genren edustajaa ovat ohittaneet sijalle 15. jääneen Nine Inch Nailsin. Eipä ole muutenkaan listassa valittamista, sen verran raskaalla kädellä on sinkkuja kannettu kotiin viime viikolla.

Singlet Top40 lista

Ihan vaan niille jotka eivät tiedä, tuo Reverend Bizarren Slave Of Satan -single on yksi reilut 21 minuuttia kestävä kappale. Eli ei mitään ihan perus sinkkuilua.