The Mars Volta: Frances The Mute
Koska ette kuitenkaan odota puolueettomuutta kaiken aiemman hehkutuksen takia, laukaisen tämän heti kärkeen: Frances The Mute on paras levy, jonka olen ostanut pitkään aikaan.
Jonkunnäköiset perustelutkin kaivataan, vai? OK. Frances The Mute on kaikkea sitä, mitä De-Loused In The Comatorium oli, mutta enemmän ja pitemmälle. Progeluokittelu on hyvin lähellä. Eikä levyn introsta juontuva Led Zeppelin -rinnastuskaan ihan tyhjän päällä ole.
Levy koostuu viidestä biisistä. Poislukien ei-niin-hittisinkku The Widow, kaikki kappaleet ovat toistakymmentä minuuttia pitkiä, viimeinen (Cassandra Gemini) on puolituntinen. Sisältöä kappaleissa on vähintäänkin riittävästi, ettei missään vaiheessa tule mieleen, että tämänkin biisin olisi voinut katkaista aiemmin.
Kuten Mars Voltalla oli edelliselläkin levyllä tapana, tälläkään levyllä ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Lyriikat ovat edelleen aika ulkosalla. Levyn tarina aukeaa meikäläiselle paremmin lehdistötiedotteista kuin biiseistä itsestään. Osa sanoista on espanjaksi, mikä ei vaikuta ymmärtämiseen lainkaan. Itse asiassa espanja tässä yhteydessä kuulostaa yllättävän hyvältä. L’Via L’Viaquezin intro toimii espanjaksi paremmin kuin olisi englanniksi ikimaailmassa toiminut.
Ei tämäkään täydellinen levy ole. Ambienttimölyä on aivan liian pitkään raitojen välillä. Joku tästäkin on eri mieltä, enhän tykkää Pink Floydin The Dark Side of The Moonin ambienttimölyistäkään. Neljä minuuttia ambienttia ennen Miranda, That Ghost Just Isn’t Holy Anymorea on yksinkertaisesti liikaa.
Kaikista ylisanoista huolimatta, olen todella yllättynyt, jos tämä menee Suomessa tai USAssa top kymppiin, on tämä sen verran hankala tapaus. Ei tästä pidä, jos ei edellisestäkään pitänyt.
Jos Roklinnun vuosiäänestyksen valintoja vuoden 2005 lopussa tehdessäni väitän jonkun levyn olevan tätä parempi, on tänä vuonna tullut jotain todella vallankumouksellista ulos.